Eilen uutisissa tuotiin esille huoli laitos ( sairaala)paikkojen liiallisesta vähenemisestä palveluiden käyttäjien tarpeeseen nähden. Sinänsä siitä, eli yleisen henkisen pahoinvoinnin, jaksamiseen, ahdistuneisuuden ja masennuksen lisääntymiseen väestön keskuudessa on syytäkin olla huolissaan, ei vain alalla olevien, vaan myös koko yhteiskunnan keskuudessa.
THL: n asiantuntija toi esille sen, että paitsi laitospaikkoja on vähennetty radikaalisti viimeisten vuosikymmenten aikana, myös että palveluihin jaettavien rahojen määrää on joko vähennetty liikaa, tai että ne ovat jopa "kadonneet" jonnekin. Lääkäreiden, hoitajien, lääkeyhtiöiden, vai lobbaajienko taskuihin ne kenties menivätkin? Yhteiskunnassa tasan eivät näytä jakaantuvan taloudessa olevat varallisuudet edes terveydenhuollon eri sektoreilla ja palveluiden osalta.
Mutta asiasta toiseen, hoitojonojen ja ihmisten ongelmien hoitaminen ei niinkään ole laitospaikkojen lisääminen, vaikka se voi kuulostaa hienolta ja oikealta ratkaisulta asiaan. Ei se sairaalan seinien sisään, ja hoitohenkilökunnan autoritääriseen ilmapiiriin ja kohteluun joutuminen ja hoitoon alistuminen, tai lääkket ketään auta ja paranna. Eikä se ole mikään taikasauva, jonka seurauksena kaikki vaivat, oireet, ja ongelmat elämässä katoavat. Enemmän tulisi keskittyä siihen, että avuntarjoajat ja yrityksissä ja julkisella sektorilla toimivat tarjoaisivat paitsi ns. "matalan kynnyksen palveluita" ja hintoja alentamalla, etenkin niiden kalliimpien yritysten puolelta. Tai sitten KELA: n pitäisi lisätä tukia palveluita käyttäville asiakkaille enemmän. Netissä tosin toimii joitakin psykologeja, jotka auttavat ilmaiseksikin antamalla neuvoja akuutteihin ongelmatilanteisiin. Niitä pitäisi lisätä ehdottomasti enemmän. Lisäksi, ongelmia, tai ihmisten oireita ei pidä hoitaa lääkkeillä, vaan ensisijaisesti keskustelemalla ja keskittymällä jokaisen oireiden taustalla oleviin taustasyihin. Koska useimmat neuroleptit ja niiden käyttö vain hämärtää ja peittää alleen ne alkuperäiset juurisyyt, jonka takia yksilö on sairastunut. Myös ylipäätään diagnoosikeskeisyydestä ja sairauteen keskittymisestä ja potilaiden sairauksien ja identiteetin stigmatisoimisesta pitää luopua kokonaan.
Jokaisen kohdalla pitäisi aina varmistaa myös se, että jokaisella on myös psykososiaaliset suhteet kunnossa, ja että on toimiva ja mahdollisimman laaja tukiverkosto.
Lääkkeiden määräämistä ja jokaisen kohdalla niiden käyttämistä, etenkään pitkäaikaiseen käyttöön ei ole suositeltavaa. Koska haitat, ja sivuvaikutusten ja muihin somaattisiin ja hermostollisiin sairauksiin sairastumisten riskit siinä tapauksessa vain kasvavat. Eikä (mahdollisten haittojen) osalta ole edes tehty riittävästi tutkimuksia. Kriittisyys, varovaisuus, sekä tietojen etsiminen, sekä muiden apukeinojen löytäminen omalla kohdalla, oman hyvinvoinnin ja olon kohentamiseksi on aina viisaampaa, kuin suinpäin alkaa käyttämään ainakaan nykyisiä mt-palveluita. Uudistumis, parantamis ja kehittämistarvetta olisi ehdottomasti niiden osalta paljon.
Terv. 25 vuoden kokemuksella
THL: n asiantuntija toi esille sen, että paitsi laitospaikkoja on vähennetty radikaalisti viimeisten vuosikymmenten aikana, myös että palveluihin jaettavien rahojen määrää on joko vähennetty liikaa, tai että ne ovat jopa "kadonneet" jonnekin. Lääkäreiden, hoitajien, lääkeyhtiöiden, vai lobbaajienko taskuihin ne kenties menivätkin? Yhteiskunnassa tasan eivät näytä jakaantuvan taloudessa olevat varallisuudet edes terveydenhuollon eri sektoreilla ja palveluiden osalta.
Mutta asiasta toiseen, hoitojonojen ja ihmisten ongelmien hoitaminen ei niinkään ole laitospaikkojen lisääminen, vaikka se voi kuulostaa hienolta ja oikealta ratkaisulta asiaan. Ei se sairaalan seinien sisään, ja hoitohenkilökunnan autoritääriseen ilmapiiriin ja kohteluun joutuminen ja hoitoon alistuminen, tai lääkket ketään auta ja paranna. Eikä se ole mikään taikasauva, jonka seurauksena kaikki vaivat, oireet, ja ongelmat elämässä katoavat. Enemmän tulisi keskittyä siihen, että avuntarjoajat ja yrityksissä ja julkisella sektorilla toimivat tarjoaisivat paitsi ns. "matalan kynnyksen palveluita" ja hintoja alentamalla, etenkin niiden kalliimpien yritysten puolelta. Tai sitten KELA: n pitäisi lisätä tukia palveluita käyttäville asiakkaille enemmän. Netissä tosin toimii joitakin psykologeja, jotka auttavat ilmaiseksikin antamalla neuvoja akuutteihin ongelmatilanteisiin. Niitä pitäisi lisätä ehdottomasti enemmän. Lisäksi, ongelmia, tai ihmisten oireita ei pidä hoitaa lääkkeillä, vaan ensisijaisesti keskustelemalla ja keskittymällä jokaisen oireiden taustalla oleviin taustasyihin. Koska useimmat neuroleptit ja niiden käyttö vain hämärtää ja peittää alleen ne alkuperäiset juurisyyt, jonka takia yksilö on sairastunut. Myös ylipäätään diagnoosikeskeisyydestä ja sairauteen keskittymisestä ja potilaiden sairauksien ja identiteetin stigmatisoimisesta pitää luopua kokonaan.
Jokaisen kohdalla pitäisi aina varmistaa myös se, että jokaisella on myös psykososiaaliset suhteet kunnossa, ja että on toimiva ja mahdollisimman laaja tukiverkosto.
Lääkkeiden määräämistä ja jokaisen kohdalla niiden käyttämistä, etenkään pitkäaikaiseen käyttöön ei ole suositeltavaa. Koska haitat, ja sivuvaikutusten ja muihin somaattisiin ja hermostollisiin sairauksiin sairastumisten riskit siinä tapauksessa vain kasvavat. Eikä (mahdollisten haittojen) osalta ole edes tehty riittävästi tutkimuksia. Kriittisyys, varovaisuus, sekä tietojen etsiminen, sekä muiden apukeinojen löytäminen omalla kohdalla, oman hyvinvoinnin ja olon kohentamiseksi on aina viisaampaa, kuin suinpäin alkaa käyttämään ainakaan nykyisiä mt-palveluita. Uudistumis, parantamis ja kehittämistarvetta olisi ehdottomasti niiden osalta paljon.
Terv. 25 vuoden kokemuksella
Vastaukset 9
Vanhimmat
Korjaus aloitukseen, siinä tulleiden kirjoitusvirheiden takia: Laitospaikkojen lisääminen ei ole mikään oikea ratkaisu olemassa oleviin ongelmiin. Eikä hoitojonojen purkamiseenkaan mikään automaattinen ratkaisu.
Vaikka nykyiseen psykiatriaan lapattaisiin hirmuisesti rahaa en usko että se parantaisi merkittävästi hoitotuloksia saatika lisäisi ihmisten hyvinvointia. Eikä se tosiaan ratkaise yhteiskunnassa olevia ongelmia. Pitkällä oltaisiin jos osattaisiin ajatella perinteisen lääke (etenkin keskustelu)terapiasysteemin ulkopuolelle näkemättä näitä ainoina vaihtoehtoina . Ihan oikeastiko nämä on ainoita keinoja millä ihminen voi voida paremmin? Luovuus kukoistamaan!
Toki nykyisellään systeemi toimii niin resurssipuutteisena että ihmisillä on jo hankala päästä terapiaan ja saavat vaan pillereitä. Kun muutakaan ei ole tarjolla.
Hyvinvointia voisi tukea niin monin tavoin jos diagnoosi- ja lääkekeskeisyydestä luovuttaisiin ja esim ihmisellä olisi mahdollisuus matalan kynnyksen tukeen hankalina aikoina ilman kroonisesti papereihin jäävää diagnoosia. Olisi ihan ok sortua elon tiellä ilman, että joku on heti määräämässä pillereitä ja leiman, joka kummittelee papereissa vielä vuosia myöhemminkin.
Osastohoitoa voitaisiin toki lisätä, esim mallia Norjan lääkkeetön psykoosin hoito jossa ihmisiä autettaisiin purkamaan lääkkeitä ja yritettäisiin kohottaa toimintakykyä toiminnallisuudella. Niillekin olisi paikkoja jotka on vuosia eläneet lääkesumussa ja käyneet kaikki hoidot jo moneen kertaan läpi tuloksettomina.
Joskus irtautuminen omista kaavoista voisi auttaa ja olisi ihana jos olisi tukipaikkoja kärsimykseen jossa ei napsittaisi pillereitä vaan keskityttäisin olon parantamiseen muiden tapojen avulla. Tämä olisi varmaan ihan älytön ajatus psykiatrialle. Paikka jossa levättäisiin, oltaisiin muiden kanssa ja olisi esim ryhmiä ja keskusteluapua.
Valinnanvapaus olisi tärkeää ja olisi syytä rakentaa esim lääkkeettömiä hoitopolkuja vaihtoehdoksi. Nykyisellään ihmisiä voidaan painostaa lääkkeisiin että jotain pitää kokeilla ennenkuin saa apua. Elämäntapakeinot voisi olla yksi tapa auttaa ihmisiä ja ne voisi olla vaihtoehto lääkepolulle.
Systeemi ei vastaa kaikkien tarpeisiin. Joillakin se tarve voisi esim olla tuki joka auttaa lähtemään kotoa kauppaan kun ahdistaa. Joskus tällaiset yksinkertaiset jututkin voisi auttaa jos systeemillä olis tällaisia tarjolla. Terapiakin voisi joustaa niin että mahdollisuuksia olisi toteuttaa sitä etänä tarvittaessa.
Jos laitospaikat olisi esimerkiksi avoimien ovien laitospaikkoja, jossa olisi aktiivisia toiminnanmahdollisuuksia, mahdollisuuksia keskustella, vapaaehtoisuus lääkkeiden käyttämiseen ja lääkkeettömän hoitopolun mahdollisuus ja tuettaisiin myös muita keinoja kohentaa hyvinvointia kuin pillerit. Ja ne lähtisi kohentamaan hyvinvointia jo ihan siitä lähtien että sisustus olisi tehty hyvinvointia kohentavaksi ja ei laitosmaiseksi, ihmisiä ei ämpättäisi samoihin huoneisiin nukkumaan, olisi luontoa lähellä ja oikeasti turvallinen mukava paikka. Niin mikä jottei!
Niitä voisi laittaa lisää ja paljon!
Millä tavalla suunnittelemasi laitos eroaisi halvasta hotellista?
Heheh...
Hotelleissa ei ole mahdollisuuksia keskustella ammatti-ihmisten kanssa, eikä ole mitään hoitopolkuja. Tässä jo se iso ero.
Onko hotellissa keskusteluapua ja mielenterveysammattilaisia paikalla?
Hienoja ja varteenotettavia ideoita edellä kirjoittaneilta!
Laitospaikkojen vähentäminen on itsessään jalo ajatus, mutta sen toteutus on epäonnistunut.
Laitospaikkojen korvaajaksi ei saatu riittävästi avohoitoa, tuettua asumista, tai ennaltaehkäisevää toimintaa.
Esimerkiksi, nykyisin noin joka neljäs lapsi toimii lapsiomaisena mielenterveysongelmasta kärsivälle aikuiselle.
Vaikka ennaltaehkäisyä pitäisi olla paljon enemmän, niin hoitamatta jättäminenkään ei ole ratkaisu, siinä vain ongelma oksennetaan omaisten niskaan, ja heilläkin on vaarana sairastua itse.
Tärkeää olisi se, että mt-ongelmaisetkin kohdattaisiin ihmisenä, ei sairaana tai potilaana.
Kun mieli on järkkynyt, ei ole todellakaan kiva tunne, kun kohdellaan alentavasti, syyllistävästi, jne.
Jo valmiiksi alentunut itsetunto ei siitä pääse nousemaan yhtään paremmaksi.
Jos tuntisi olevansa samassa asemassa kuin ns. terveetkin, se olisi jo paljon.
Alentuneen itsetunnon omaava ihminen alkaa usein vältellä asioita ja tilanteita, jotka eivät tunnu hyvältä, vaan pahoittaa mielen ja saa tuntemaan itsensä huonoksi/huonommaksi ihmiseksi, ja siitä pikkuhiljaa alkaa syrjäytyminen, ja ongelmat alkavat paisua hitaasti.
Ja mitä vähemmän tuntee tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi, sitä enemmän saattaa sulkeutua ongelmineen.
Oma mt-historiani alkoi jo 30 vuotta sitten, ja tavallaan yllätyin, kun yhdessä ohjelmassa sanottin, että laitospaikkoja on vähennetty n. 90 %.
Laitoshoito ei useimmiten varmaan ole se paras vaihtoehto, mutta akuuteimmassa vaiheessa, jos on psykoosi, tai ihminen on esim. kovin itsetuhoinen, lyhyehkö laitosjakso olisi ehkä paikallaan.
Vuosien varrella on pari tuttua tehnyt itsemurhan, kun vaikeassa tilanteessa halusivat osastolle, mutta eivät päässeet.
Mutta ehkä tämän hoitoon liittyvän aiheen yhteydessä voisi ottaa esiin taas sen ennaltaehkäisyn.
Jo lapsuusiässä olisi tosi tärkeää oppia tunnetaitoja. Mielen ongelmat ryöpsähtävät aika usein esiin tunteiden nostattamina.
Omia tunteita voi olla joskus tosi vaikeaa ymmärtää, saati edes tunnistaa. Siitä seuraa jotenkin epävarma olo omasta itsestä, joka voi aiheuttaa ahdistusta, ehkä masennustakin. Elämän valtaa jonkinlainen kaaostila.
Laitoshoidosta vielä sekin, että jaksot, jotka nykyään ovat osastoilla joskus mahdollisia , ovat aivan liian lyhyitä, eli ei niistä saada tarvittavaa hyötyä, jos ajatellaan hoidon vaikutusta.
Avoihoitoon tulisi panostaa enemmän, enemmän yhdessä tekemistä, paikkoja, joissa voi kohdata samanlaisista ongelmista kärsiviä ihmisiä.
Vaatisi kyllä rahaa, mutta jotkut kuntoutuskurssit voisivat olla hyvä juttu, ihan samoin kuin niitä pidetään eri sairasryhmille, tuki- ja liikuntaelinsairaille, reumapotilaille, sydänsairaille, jne. Ei mt-ongelmien/-ongelmaisten pitäisi erota yhtään tuosta somaattisesta puolesta.