Sähköhoidossa käyneitä?

No tuskin näinkään. Vai missä kaupungissa sinun tuttusi ovat? Eräässä sairaalassa ko. laite on ollut enemmän tai vähemmän rikki jo muutamia vuosia. Se, ettei sitä saada nopeasti kuntoon, kertoo omaa kieltään ko. erikoisalan ja sen potilaiden arvostuksesta. Olisi meinaan todella erikoista, jos esim. syöpäpotilaiden hoidossa käytettävät sädehoitolaitteet olisivat niin kauan toimimatta, ilman, että niitä korjattaisiin kuntoon tai hankittaisi uusia laitteita. Ja joku ihmettelee, miksi meillä on laaja mielenterveyskriisi, ja samalla spekuloi, että johtuu varmaan ihmisten liikunnan puutteesta, ruutuajasta tai kilpailuyhteiskunnasta. Voisiko syynä olla se, että hoitoon ei panosteta kuten muissa sairauksissa. TMS ja sädehoito ei ole samalla viivalla, kun näistä rahoista päätetään. Johtuuko siitä, että syöpälääkärit ja kirurgit ovat johtavissa asemissa päättämässä rahojen käytöstä tai ainakin esittelemässä asioita niille, jotka rahoista päättää. Psykiatriset potilaat tarvitsisivat nopeasti psykiatria, jota kiinnostaisi myös hallinnolliset tehtävät ja joka olisi riittävän katu-uskottava muidenkin erikoisalojen edustajien mielestä, jotta hänellä olisi jotain saumoja päästä tällaiseen asemaan ja ajaa psykiatristen potilaiden etua.

Anonyymi00002 kirjoitti:

No tuskin näinkään. Vai missä kaupungissa sinun tuttusi ovat? Eräässä sairaalassa ko. laite on ollut enemmän tai vähemmän rikki jo muutamia vuosia. Se, ettei sitä saada nopeasti kuntoon, kertoo omaa kieltään ko. erikoisalan ja sen potilaiden arvostuksesta. Olisi meinaan todella erikoista, jos esim. syöpäpotilaiden hoidossa käytettävät sädehoitolaitteet olisivat niin kauan toimimatta, ilman, että niitä korjattaisiin kuntoon tai hankittaisi uusia laitteita. Ja joku ihmettelee, miksi meillä on laaja mielenterveyskriisi, ja samalla spekuloi, että johtuu varmaan ihmisten liikunnan puutteesta, ruutuajasta tai kilpailuyhteiskunnasta. Voisiko syynä olla se, että hoitoon ei panosteta kuten muissa sairauksissa. TMS ja sädehoito ei ole samalla viivalla, kun näistä rahoista päätetään. Johtuuko siitä, että syöpälääkärit ja kirurgit ovat johtavissa asemissa päättämässä rahojen käytöstä tai ainakin esittelemässä asioita niille, jotka rahoista päättää. Psykiatriset potilaat tarvitsisivat nopeasti psykiatria, jota kiinnostaisi myös hallinnolliset tehtävät ja joka olisi riittävän katu-uskottava muidenkin erikoisalojen edustajien mielestä, jotta hänellä olisi jotain saumoja päästä tällaiseen asemaan ja ajaa psykiatristen potilaiden etua.

Se spekulointi on kyllä ihan paikallaan.
Jos ei mietitä, miten mt-ongelmat voisi olla estettävissä, ainakin vähennettävissä, ei tarvittaisi hoitoon panostusta niin paljon.
Hyvä asiahan se on, että spekuloivat. Jostainhan se oikeasti johtuu, että mielenterveyskriisi on päässyt syntymään.

Tässäkin asiassa ennaltaehkäisy olisi se tärkein, ettei tarvitsisi mennä niin pitkälle, että yhä useammat tarvitsevat hoitoa, ja mahdollisesti syrjäytyvät yhteiskunnasta ongelmineen.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Se spekulointi on kyllä ihan paikallaan.
Jos ei mietitä, miten mt-ongelmat voisi olla estettävissä, ainakin vähennettävissä, ei tarvittaisi hoitoon panostusta niin paljon.
Hyvä asiahan se on, että spekuloivat. Jostainhan se oikeasti johtuu, että mielenterveyskriisi on päässyt syntymään.

Tässäkin asiassa ennaltaehkäisy olisi se tärkein, ettei tarvitsisi mennä niin pitkälle, että yhä useammat tarvitsevat hoitoa, ja mahdollisesti syrjäytyvät yhteiskunnasta ongelmineen.

En muista missä vaiheessa, ehkä noin 10v. sitten, tuli lakimuutos, jossa kaikille kansalaisille taattiin subjektiivinen oikeus terapiaan. Tätä Kelan 3 vuoden terapiaa alettiin antaa hyvinkin lieviin ongelmiin ja normaaleja ihmisten ongelmia alettiin patologisoida, jolloin ihmiset käsittelivät omaa elämäänsä ja ennen kaikkea sen ongelmia turhan laajasti, kun toinen mahdollisuus olisi ollut lyhempi ja nopeampi interventio. Tämä osaltaan johti siihen, että vakavammin sairaat jätettiin lähes ilman hoitoa ja leikattiin erikoissairaanhoidon resursseja tai ne eivät nousseet samalla tavalla kuin muiden erikoisalojen resurssit. Mielenkiintoista on, että esim. mielialapoliklinikalla ei esim. mietitä osakuntoutustukia tai osasairauspäiväratkaisuja, koska heidän työntekijän mukaan suurin osa heidän potilaista on työelämän ulkopuolella. Jos mielialapoliklinikalla on tämä tilanne, tilanne ei ainakaan ole parempi esimerkiksi psykoosipotilaiden kohdalla. Jos potilas käy 3 vuotta terapiassa, jossa pohditaan kaikkea, mikä potilaan elämässä on mennyt pieleen, sen sijaan, että mietittäisiin, mitä voimavaroja ja taitoja potilaalla on ja ohjattaisiin potilas erilaisten tukikeinoin työelämään, jolloin potilaat saisivat jotain positiivisia kokemuksia sekä normaaleja ihmissuhteita ja rahaa omien mielenkiinnon kohteiden harrastamiseen tai matkusteluun tms. Sen sijaan annetaan kaikille pitkä terapia, jossa mietitään vaan potilaan problemitiikkaa, potilaat syrjäytyy työelämästä, koska mitään tukitoimia sinne pääsyyn ei ole, ja kierre mt-potilaana jatkuu. Lääkäriltä terapiaan, sieltä takaisin lääkärille diagnosoitavaksi ja sieltä terapiaan ja lääkkeille. Samaan aikaan potilas taistelee sosiaaliturvaetuuksista ilman mitään apua niihin, eli viedään vielä toimeentulokin. Lopulta ei tiedetä tai pohdita, mitkä olivat potilaan ongelmat alussa, kun potilaalle on syntynyt hoidossa uusia ongelmia, joita hoidetaan.

Anonyymi00002 kirjoitti:

En muista missä vaiheessa, ehkä noin 10v. sitten, tuli lakimuutos, jossa kaikille kansalaisille taattiin subjektiivinen oikeus terapiaan. Tätä Kelan 3 vuoden terapiaa alettiin antaa hyvinkin lieviin ongelmiin ja normaaleja ihmisten ongelmia alettiin patologisoida, jolloin ihmiset käsittelivät omaa elämäänsä ja ennen kaikkea sen ongelmia turhan laajasti, kun toinen mahdollisuus olisi ollut lyhempi ja nopeampi interventio. Tämä osaltaan johti siihen, että vakavammin sairaat jätettiin lähes ilman hoitoa ja leikattiin erikoissairaanhoidon resursseja tai ne eivät nousseet samalla tavalla kuin muiden erikoisalojen resurssit. Mielenkiintoista on, että esim. mielialapoliklinikalla ei esim. mietitä osakuntoutustukia tai osasairauspäiväratkaisuja, koska heidän työntekijän mukaan suurin osa heidän potilaista on työelämän ulkopuolella. Jos mielialapoliklinikalla on tämä tilanne, tilanne ei ainakaan ole parempi esimerkiksi psykoosipotilaiden kohdalla. Jos potilas käy 3 vuotta terapiassa, jossa pohditaan kaikkea, mikä potilaan elämässä on mennyt pieleen, sen sijaan, että mietittäisiin, mitä voimavaroja ja taitoja potilaalla on ja ohjattaisiin potilas erilaisten tukikeinoin työelämään, jolloin potilaat saisivat jotain positiivisia kokemuksia sekä normaaleja ihmissuhteita ja rahaa omien mielenkiinnon kohteiden harrastamiseen tai matkusteluun tms. Sen sijaan annetaan kaikille pitkä terapia, jossa mietitään vaan potilaan problemitiikkaa, potilaat syrjäytyy työelämästä, koska mitään tukitoimia sinne pääsyyn ei ole, ja kierre mt-potilaana jatkuu. Lääkäriltä terapiaan, sieltä takaisin lääkärille diagnosoitavaksi ja sieltä terapiaan ja lääkkeille. Samaan aikaan potilas taistelee sosiaaliturvaetuuksista ilman mitään apua niihin, eli viedään vielä toimeentulokin. Lopulta ei tiedetä tai pohdita, mitkä olivat potilaan ongelmat alussa, kun potilaalle on syntynyt hoidossa uusia ongelmia, joita hoidetaan.

Suosittelen kysymään omahoitajalta mahdollisuutta päästä IPS toimintamallin mukaiseen työhön valmennukseen.

https://thl.fi/fi/tutkimus-ja-kehittaminen/tutkimukset-ja-hankkeet/ips-sijoita-ja-valmenna-kehittamishanke

Anonyymi00002 kirjoitti:

Suosittelen kysymään omahoitajalta mahdollisuutta päästä IPS toimintamallin mukaiseen työhön valmennukseen.

https://thl.fi/fi/tutkimus-ja-kehittaminen/tutkimukset-ja-hankkeet/ips-sijoita-ja-valmenna-kehittamishanke

Olen tietoinen tästä IPS-työhönvalmennuksesta ja jos se vaan toimii tai saadaan toimimaan, se tulee osaltaan vaikuttamaan merkittävästi mt-potilaiden osallisuuden kokemukseen ja syrjäytymisen estoon. Suomella ei ole varaa maksaa sairauspäivärahatuuksia ja eläkkeitä alati kasvavalle potilasmäärälle, vaan tällaiset mallit, jossa pyritään tukemaan potilaan osallisuutta ja työssäkäyntiä tulevat helpottamaan myös valtion taloutta pitkällä aikavälillä. Rahaa säästyy kun näistä kalliista Kelan järjestämistä työhönvalmennuksista, joissa harjoitellaan työelämätaitoja, luovutaan ja korvataan järkevämmällä toiminnalla, joka vaikuttaa myös positiivisesti potilaan tulotasoon. Ongelma, jota tämä ei poista on mt-potilaiden kokema syrjintä. Se näkyy toisinaan hienovaraisina kommentteina, kuten ”henkilö x ei ole ihan ensimmäisen tai toisen vuoden opiskelija” tai aivan törkeänä vahingonilona, jota ihmiset esittivät netissä henkilölle, joka sai sairauskohtauksen ja kaahaili kadulla. Molemmat osoittavat täydellistä empatian puutetta, joka on suuri ongelma yhteiskuntatasolla. Ei tarvitse olla huippuälykäs tajutessaan, kuinka hämillään ja peloissaan ratissa ollut henkilö on varmasti ollut, kun on ymmärtänyt tekonsa. Tuntuu aivan ihmeelliseltä, että joku oikeasti nostaa itsensä tällaisen yläpuolelle ja luulee tai uskoo, ettei itselle saattaisi käydä samanlaista tilannetta. Sairauttaan, kun kukaan ei valitse ja se voi puhjeta aivan yllättäin kenelle tahansa. Haluaisiko nämä henkilöt silloin, että muut ihmiset olisivat porukalla ivaamassa vieressä?

Anonyymi00002 kirjoitti:

Olen tietoinen tästä IPS-työhönvalmennuksesta ja jos se vaan toimii tai saadaan toimimaan, se tulee osaltaan vaikuttamaan merkittävästi mt-potilaiden osallisuuden kokemukseen ja syrjäytymisen estoon. Suomella ei ole varaa maksaa sairauspäivärahatuuksia ja eläkkeitä alati kasvavalle potilasmäärälle, vaan tällaiset mallit, jossa pyritään tukemaan potilaan osallisuutta ja työssäkäyntiä tulevat helpottamaan myös valtion taloutta pitkällä aikavälillä. Rahaa säästyy kun näistä kalliista Kelan järjestämistä työhönvalmennuksista, joissa harjoitellaan työelämätaitoja, luovutaan ja korvataan järkevämmällä toiminnalla, joka vaikuttaa myös positiivisesti potilaan tulotasoon. Ongelma, jota tämä ei poista on mt-potilaiden kokema syrjintä. Se näkyy toisinaan hienovaraisina kommentteina, kuten ”henkilö x ei ole ihan ensimmäisen tai toisen vuoden opiskelija” tai aivan törkeänä vahingonilona, jota ihmiset esittivät netissä henkilölle, joka sai sairauskohtauksen ja kaahaili kadulla. Molemmat osoittavat täydellistä empatian puutetta, joka on suuri ongelma yhteiskuntatasolla. Ei tarvitse olla huippuälykäs tajutessaan, kuinka hämillään ja peloissaan ratissa ollut henkilö on varmasti ollut, kun on ymmärtänyt tekonsa. Tuntuu aivan ihmeelliseltä, että joku oikeasti nostaa itsensä tällaisen yläpuolelle ja luulee tai uskoo, ettei itselle saattaisi käydä samanlaista tilannetta. Sairauttaan, kun kukaan ei valitse ja se voi puhjeta aivan yllättäin kenelle tahansa. Haluaisiko nämä henkilöt silloin, että muut ihmiset olisivat porukalla ivaamassa vieressä?

Jos nyt nimenomaan puhutaan työllistymisestä, niin vain puolet stigmasta on lähtöisin työnantajasta. Loput on ihan työntekijän omaa stigmaa, johon työnantaja ei voi vaikuttaa. (arvaa mistä tiedän?)

Asenteet mielenterveyskuntotujian kohtaan ovat muuttuneet ihan kiitettävästi. Ei mitenkään dramaattisen nopeasti, mutta ovat kuitenkin, ja positiiviseen suuntaan.

Naurajia tulee olemaan ihan samalla tavalla kuin valittajiakin. Niistä ei koskaan päästä eroon, mutta tärkeintä on se suuren yleisön mielipide.

Anonyymi00003 kirjoitti:

Jos nyt nimenomaan puhutaan työllistymisestä, niin vain puolet stigmasta on lähtöisin työnantajasta. Loput on ihan työntekijän omaa stigmaa, johon työnantaja ei voi vaikuttaa. (arvaa mistä tiedän?)

Asenteet mielenterveyskuntotujian kohtaan ovat muuttuneet ihan kiitettävästi. Ei mitenkään dramaattisen nopeasti, mutta ovat kuitenkin, ja positiiviseen suuntaan.

Naurajia tulee olemaan ihan samalla tavalla kuin valittajiakin. Niistä ei koskaan päästä eroon, mutta tärkeintä on se suuren yleisön mielipide.

Mun terapeutti olisi vastannut ilmekään värähtämättä, että mun ei tässä tarvi arvata mitään ja keskustelu olisi tyssännyt siihen. Kun tuolla puhuttiin mielikuvitusystävistä, niin kai sitä mieluummin juttelee vaikka toiselle minälleen, joka ei koskaan sanoisi mitään tollasta, kuin terapeutille, jota ei oikeasti kiinnosta potilaan asia.

Anonyymi00003 kirjoitti:

Mun terapeutti olisi vastannut ilmekään värähtämättä, että mun ei tässä tarvi arvata mitään ja keskustelu olisi tyssännyt siihen. Kun tuolla puhuttiin mielikuvitusystävistä, niin kai sitä mieluummin juttelee vaikka toiselle minälleen, joka ei koskaan sanoisi mitään tollasta, kuin terapeutille, jota ei oikeasti kiinnosta potilaan asia.

Vielä parempi olisi jos ei takerruttaisi psykiatriassa lääke keskusteluterapiakehikkoon.
Tarjottaisiin erilaisia terapioita enempi esim kehollisia terapioita jossa ihmiset esim oppisi eri keinoja rauhoittamaan stressiä ja ahdistusta kehossa, ihmiset oppisi vireystiloista. tarjottaisiin konkreettista terapiaa missä käytäisiin koko ihmisen elämäntavat läpi ja alettaisiin asteittain miettimään miten oloa voisi elintavoilla kohentaa käytännössä. Ruokavalio, unen tukeminen, stressinhallinta, elämän aikataulutus, säännöllinen päivärytmi ynnä muu josta kaikki lähtee. Korjattaisiin niitä asioita mitkä vialla yksi kerrallaan hitaasti asteittain.
Jos joku konkreettinen tuottaisi vaikeuksia esim kotoa lähteminen sitä voisi harjoitella muun ihmisen kanssa ja hoito olisi joustavaa. Olisi traumainformoitua hoitoa joka ei ensimmäisenä tulkitsisi mikä vika ihmisessä on vaan keskityttäisiin siihen mitä ihmiselle sattunut. Joiden kautta ymmärrettäisiin ihmisen kokemusta.

Nähtäisiin ihan normaalina että ihmisillä ei ole aina selviytymiskeinoja ja se ei tarkoita että on sairas. Ja niitä selviytymiskeinoja voi opetella. Ja joskus voi olla hankalaa. Ymmärrettäisiin mikä ongelma voi olla tunteiden lääkitsemisessä joka voi estää ihmistä aidosti prosessoimasta asioitaan.

Ja keskityttäisiin asioihin mitä ihminen haluaisi kohentaa esim yksinäisyys ja mietittäisiin keinoja ratkoa sitä.

Asiat voisi olla hyvin konkreettisiakin esim ruoanlaitto yhdessä, oleskelu yhdessä, kävelyllä käyminen yhdessä. Näillä voitaisiin kohentaa toimintakykyä. Kaikessa keskityttäisiin siihen että me voimme oppia asioita, me voimme rakentaa parempaa toimintakykyä myös olemalla toiminnallisia.

Ja vielä parempi jos esim uupumusta ynnä muuta ei pidettäisi masennuksena johon tungettaisiin masennuslääkkeitä. Vaan reaktiona kuluttavaan nykyelämään. Ei ole normaalia olla aina terve sairaassa yhteiskunnassa.

Anonyymi00004 kirjoitti:

Vielä parempi olisi jos ei takerruttaisi psykiatriassa lääke keskusteluterapiakehikkoon.
Tarjottaisiin erilaisia terapioita enempi esim kehollisia terapioita jossa ihmiset esim oppisi eri keinoja rauhoittamaan stressiä ja ahdistusta kehossa, ihmiset oppisi vireystiloista. tarjottaisiin konkreettista terapiaa missä käytäisiin koko ihmisen elämäntavat läpi ja alettaisiin asteittain miettimään miten oloa voisi elintavoilla kohentaa käytännössä. Ruokavalio, unen tukeminen, stressinhallinta, elämän aikataulutus, säännöllinen päivärytmi ynnä muu josta kaikki lähtee. Korjattaisiin niitä asioita mitkä vialla yksi kerrallaan hitaasti asteittain.
Jos joku konkreettinen tuottaisi vaikeuksia esim kotoa lähteminen sitä voisi harjoitella muun ihmisen kanssa ja hoito olisi joustavaa. Olisi traumainformoitua hoitoa joka ei ensimmäisenä tulkitsisi mikä vika ihmisessä on vaan keskityttäisiin siihen mitä ihmiselle sattunut. Joiden kautta ymmärrettäisiin ihmisen kokemusta.

Nähtäisiin ihan normaalina että ihmisillä ei ole aina selviytymiskeinoja ja se ei tarkoita että on sairas. Ja niitä selviytymiskeinoja voi opetella. Ja joskus voi olla hankalaa. Ymmärrettäisiin mikä ongelma voi olla tunteiden lääkitsemisessä joka voi estää ihmistä aidosti prosessoimasta asioitaan.

Ja keskityttäisiin asioihin mitä ihminen haluaisi kohentaa esim yksinäisyys ja mietittäisiin keinoja ratkoa sitä.

Asiat voisi olla hyvin konkreettisiakin esim ruoanlaitto yhdessä, oleskelu yhdessä, kävelyllä käyminen yhdessä. Näillä voitaisiin kohentaa toimintakykyä. Kaikessa keskityttäisiin siihen että me voimme oppia asioita, me voimme rakentaa parempaa toimintakykyä myös olemalla toiminnallisia.

Ja vielä parempi jos esim uupumusta ynnä muuta ei pidettäisi masennuksena johon tungettaisiin masennuslääkkeitä. Vaan reaktiona kuluttavaan nykyelämään. Ei ole normaalia olla aina terve sairaassa yhteiskunnassa.

Ja kuntoutustuen saanti tai osakuntoutustuki ja helpompi toimeentulo sairastuessa olisi tärkeää. Jos voimat on pois toimeentulosta kamppailu voi viedä loputkin mehut. Kukaan ei voi voida hyvin turvattomana toimeentulostaan.

Lisäksi ihmisille olisi riittävästi tukea kehollista koukuttumista aiheuttavien aineiden purkamisessa.
Tukipalveluita joissa ihmisiä kuntoutettaisiin psykiatriasta. Kyllä kuntoutettaisiin psykiatriasta jossa joskus lääkekoukkujen purkaminen voikin avata uusia ovia, kirkkaamman pään ja saavutettavammat tunteet. Mutta voi olla raskasta vieroitusoireineen. Joskus nämäkin ihmiset voi tarvita terapiaa purun ajalle koska itsensä kohtaaminen aineettomana ja vieroitusoireet voi olla raskas ja hajaannuttava kokemus joka voi aktivoida kohtuuttomasti kehon stressivastetta pitkiksi ajoiksi.

Ehkä jollekin voisi olla myös hyvää kuntoutusta sutata hänen diagnoosinsa hänen naamansa edessä ja sanoa. Nyt aletaan puhtaalta pöydältä jossa unohdetaan tuo ja tehdään sinusta parempivointinen. Mietitään paljon erilaisia keinoja jotka voisi toimia. Tämä diagnoosi ei määritä sitä mihin kykenet elämässä.

Mikä siinä on että psykiatriassa ollaan into pinkeänä pillereiden lisäämästä muka suotuisasta neuroplastisuudesta mutta ollaan niin skeptisiä ihmisten kyvystä oppia uutta, uusia ajatusmalleja, oppia kohtaamaan tunteita, rakentaa aivojaan elintavoilla tehokkaammin toimivaksi. Aivoja pitää vaan kokoajan kemikaaleilla muovata.

Usein sähköhoitoon päätyvät on kokeilleet jo vaikka minkälaiset pitkäaikaiset psykiatrian aineet. Kukaan ei ikinä mieti mitä jos se jatkuva aineiden napsiminen onkin kroonistanut sen pahan olon. Alkanut toimia masentavana lääkkeenä ajan mittaan. Lopulta kun reseptoreita on veivattu sen partaalle että lääkkeen mielialaa parantava vaikutus on muuttunut turruttavaksi ja teho heikentynyt ja alkanut varastaa ihmisen tunteita ja kun aivoja pommitettu lääkkeillä niin kauan ettei ehkä vaste lääkkeisiinkään ole enää korkea pitää vielä sähköttää aivoja. Minulle tuo kuulostaa reseptiltä työkyvyttömyyteen. Kokoajan vaan lisää ja lisää aivojen veivausta. Ihan niinkuin se olisi hyvä asia.

Syöpää kun hoidetaan löydetään usein jotain konkreettista biologista hoidettavaa testeissä ja kuvissa. Masennusta ynnä muita psykiatrian oireyhtymäkimppuja hoidettaessa löydetään helpommin konkreettisia asioita mihin ihmiset elämässään on tyytymättömiä ja surun aiheita mitä elämässä on tapahtunut kuin todistettuja biologisia ongelmia. Katsos kun hoidetaan biologisesti jotain joka ei ole biologisesti todistetusti vialla. Potilaalta ei oteta mitään kuvausta tai testiä millä masennus todistetaan.

Ja jos jotain kehossa olisikin biologisesti hajalla esim asianmukainen ruokavalio, stressinhallinta ja breikki stressistä, kuunteleva ihminen ja tuki, traumojen käsittely, aivoterveyden tukeminen monin eri tavoin esim liikkumisella, ajan antaminen ja rentoutuskeinojen opettelu, vireystiloista valistus(autonomisen hermoston balanssi) ja unen tukeminen voisi varmaan korjata näitä viallisuuksia kehossa. Toki moni ei halua kokeilla näitä koska ne ei ole helppoja, olon koheneminen ja uusien tapojen opettelu on hidasta ja vaatii aikaa. Ja pientä porrastettua tekemistä. Ja vaatii ihmiseltä jotain. Sekä hoitomalli menee monimutkaisemmaksi toteuttajalle ja yhtäkkiä ollaankin sen äärellä että mitäs lääketiedettä se on kun ei aineita tungeta ihmiselle.

Jos joju ohjelma ei tietokoneessa toimi oikein ruuvatteko kovalevyn heti auki? Alatte sorkkimaan kovalevyä? Ei. Kyseessä on ohjelmistovirhe.

Sen sijaan psykiatriassa sähkötetään, kemikaalein muokataan asioita kun ihminen kärsii. Ekana ollaan ruuvaamassa kovalevy auki. Kajoamassa ihmisen aivoihin.

Mikä tässä on ironisinta se kehon muokkaus näin todennäköisesti vahingoittaa sitä ja sotkee sen tasapainoa jota tarvittaisiin että ihminen selviää vaikeuksistaan. Etenkin pidemmän päälle.

Se eli aivot on todella monimutkaiset. Sen ja hermoston toiminnasta ei vielä ymmärretä kovin paljon loppuviimeksi. Mutta niin innoissaan aletaan labrakemikaaleilla rakentamaan sen elimen toimintaa uusiksi ja sotkemaan herkkää homeostaasia ihan vailla huolta huomisesta. Jotenkin ihminen on selvinnyt läpi pitkiä ajanjaksoja ja aivot kehittyneet evoluution myötä mutta nyt ihminen ei selviä alakulostaan tai kärsimyksestä ilman itsensä huumausta.

Että ei kannata ihmetellä sitä työkyvyttömien joukkoa. Sietää sitä sitten vuosikausien kemiallisen sorkinnan jälkeen istua terapiassa ihmettelemässä kuka enää on, missä on tunteet, ja miksi kuuppa ei pelitä ihan optimaalisesti. Tai muisti bragaa sähkön oton jälkeen.