Juupa juu. Tässäpä vain alkukauden kokemus, jonka haluan jättää luettavaksenne.
Olen ainakin taannoin kuvitellut olevani jotensakin kokenut purjehtija. On ylitetty Atlantti ja touhuttu pitkin Itämerta ja jos vaikka mitä.
Eilen sitten pisteltiin Topcatilla kohti Naantalia. Tuuli kävi vastaan alun toista kymmentä metriä sekunnissa. Päätimme sitten, parin tunnin kryssimisen jälkeen, pitää pientä taukoa. Valitsimme siitä läheltä sopivan näköisen rannan, jolle oli tarkoitus hilata katin nokka parin laudanpalan varaan. Rantapa vain ei ollut niin suojainen kuin arvelin, joten sähläämiseksi meni. Siinä touhuillessani tein niin antiikkisen töpin, että päästin ison fallin karkuun. Ja tottahan se hulahti läpi maston topista. Onnea vain minulle!
Kotirantaa kohti oli siis pääasiassa myötätuulta, eikä Topcat kovassa sellaisessa seilaile vallan hiljaa pelkällä fokallakaan. Siinä kuitenkin kävin miettimään, että ylöskö tuuleen se nousee niin eväin. Pieni kokeilu pisti ajukoppani uuteen uskoon. Paatti ei nouse tarpeeksi Airiston ylittämiseksi, eikä siinä tuulessa paljon meloskella.
Valitsin taas sopivan näköisen rannan. Tosin se oli jonkun mökin äärellä, mutta ehkä nostimen pujotus on sen vertainen hätä, että tohdimme poiketa siihen remontoimaan. Ja tottahan siellä oli mökkiläinen paikalla. Kohteliaisuutta tavoitellen koitin huikata suviasukkaalle päiväätä. Olisin vain kertonut häiriön syyn. Tämä kuitenkin tyytyi pällistelemään jostain nurkan takaa. Ja mitäpä hän näkikään?
Siinäpä siis lasketimme pelkän fokan vetäminä saunan taakse kaislikkoiselle pikkulahdelle. Hetken harkittuamme kellautimme jollan kumolleen. Kiipeäminen nimittäin ei onnistunut, siihen kun olisi tarvittu avuksi juuri se falli, joka oli siisti vyyhdittynä trampoliinilla.
Topcatin masto on siitä kiitollinen, että nostin juoksee liikkiurassa, eikä suinkaan maston sisällä. Itse pujotus on kohtuullisen helppo: enda vain läpi plokista ja sitten se syötetään uraan myöden paikalleen. Mutta se kallistaminen oli ilmeisesti ihan kohtalaista nähtävää suviasukkaalle. Minä kun en ole järin suurikokoinen ja purjehduskaverini minuakin pienempi, niin jouduimme oikein urakalla kiikkumaan trapetsivaijerissa ja punnertamaan pohjan alta. Tuuli tietenkin puhalsi hetkittäin siihenkin poukamaan ja meinasi viedä jollan käsistä, mutta lopulta se kiepsahti myös trampoliinin alle ja auttoi paatin sirosti kyljelleen. Kiitosta vain! Jonkinlaisella ylpeydellä totean, että jos maston huipussa olisi sattunut olemaan windex, se olisi jäänyt ehjäksi. Itse asiassa toppi ei edes kastunut.
Jeps. Saimme fallin paikalleen ja jollan kölilleen. Tai köleilleen, kaksihan sellaisia ruukaa katamaraanissa olla. Topcatin tapauksessa tosin vain sellaiset viitteelliset, litteämmät osat mahan alla. Sitten vain paatti piihin, iso ylös ja matkaan.
Lienee mökkiläinen lisännyt mieleensä yhden lisäargumentin purjehduksen hulluudesta. Tullaan vieraaseen rantaan, tanitaan jolla kyljelleen, kahlaillaan toukokuisessa merivedessä, hästätään hetki jonkun hämärän narun kanssa, käännetään jolla pystyyn ja sitten taas mennään eteenpäin kahta rivakampaa kyytiä.
No, olihan tuosta tempauksesta jotain käytännön hyötyäkin. Palaili mieleen se seikka, että oikein päin oleva katamaraani on vakaa peli. Jos ken ei usko, koittakoon verrata muihin pikkuisiin vaikka killumalla rannassa olevan 505:n trapetsilla. Vertailu vakuuttanee siitä vallan empiirisesti. Toisaalta, kun katti on kellahtamaisillaan, marginaalia ei paljon ole. Sen tasapaino on vähän sellaista on/off-tyylistä.
Ehkäpä vastedes kuitenkin kuitenkin koitan toimia kuten kokeneeksi itseään luuleva tekee, ja huolehdin nostimista...
Olen ainakin taannoin kuvitellut olevani jotensakin kokenut purjehtija. On ylitetty Atlantti ja touhuttu pitkin Itämerta ja jos vaikka mitä.
Eilen sitten pisteltiin Topcatilla kohti Naantalia. Tuuli kävi vastaan alun toista kymmentä metriä sekunnissa. Päätimme sitten, parin tunnin kryssimisen jälkeen, pitää pientä taukoa. Valitsimme siitä läheltä sopivan näköisen rannan, jolle oli tarkoitus hilata katin nokka parin laudanpalan varaan. Rantapa vain ei ollut niin suojainen kuin arvelin, joten sähläämiseksi meni. Siinä touhuillessani tein niin antiikkisen töpin, että päästin ison fallin karkuun. Ja tottahan se hulahti läpi maston topista. Onnea vain minulle!
Kotirantaa kohti oli siis pääasiassa myötätuulta, eikä Topcat kovassa sellaisessa seilaile vallan hiljaa pelkällä fokallakaan. Siinä kuitenkin kävin miettimään, että ylöskö tuuleen se nousee niin eväin. Pieni kokeilu pisti ajukoppani uuteen uskoon. Paatti ei nouse tarpeeksi Airiston ylittämiseksi, eikä siinä tuulessa paljon meloskella.
Valitsin taas sopivan näköisen rannan. Tosin se oli jonkun mökin äärellä, mutta ehkä nostimen pujotus on sen vertainen hätä, että tohdimme poiketa siihen remontoimaan. Ja tottahan siellä oli mökkiläinen paikalla. Kohteliaisuutta tavoitellen koitin huikata suviasukkaalle päiväätä. Olisin vain kertonut häiriön syyn. Tämä kuitenkin tyytyi pällistelemään jostain nurkan takaa. Ja mitäpä hän näkikään?
Siinäpä siis lasketimme pelkän fokan vetäminä saunan taakse kaislikkoiselle pikkulahdelle. Hetken harkittuamme kellautimme jollan kumolleen. Kiipeäminen nimittäin ei onnistunut, siihen kun olisi tarvittu avuksi juuri se falli, joka oli siisti vyyhdittynä trampoliinilla.
Topcatin masto on siitä kiitollinen, että nostin juoksee liikkiurassa, eikä suinkaan maston sisällä. Itse pujotus on kohtuullisen helppo: enda vain läpi plokista ja sitten se syötetään uraan myöden paikalleen. Mutta se kallistaminen oli ilmeisesti ihan kohtalaista nähtävää suviasukkaalle. Minä kun en ole järin suurikokoinen ja purjehduskaverini minuakin pienempi, niin jouduimme oikein urakalla kiikkumaan trapetsivaijerissa ja punnertamaan pohjan alta. Tuuli tietenkin puhalsi hetkittäin siihenkin poukamaan ja meinasi viedä jollan käsistä, mutta lopulta se kiepsahti myös trampoliinin alle ja auttoi paatin sirosti kyljelleen. Kiitosta vain! Jonkinlaisella ylpeydellä totean, että jos maston huipussa olisi sattunut olemaan windex, se olisi jäänyt ehjäksi. Itse asiassa toppi ei edes kastunut.
Jeps. Saimme fallin paikalleen ja jollan kölilleen. Tai köleilleen, kaksihan sellaisia ruukaa katamaraanissa olla. Topcatin tapauksessa tosin vain sellaiset viitteelliset, litteämmät osat mahan alla. Sitten vain paatti piihin, iso ylös ja matkaan.
Lienee mökkiläinen lisännyt mieleensä yhden lisäargumentin purjehduksen hulluudesta. Tullaan vieraaseen rantaan, tanitaan jolla kyljelleen, kahlaillaan toukokuisessa merivedessä, hästätään hetki jonkun hämärän narun kanssa, käännetään jolla pystyyn ja sitten taas mennään eteenpäin kahta rivakampaa kyytiä.
No, olihan tuosta tempauksesta jotain käytännön hyötyäkin. Palaili mieleen se seikka, että oikein päin oleva katamaraani on vakaa peli. Jos ken ei usko, koittakoon verrata muihin pikkuisiin vaikka killumalla rannassa olevan 505:n trapetsilla. Vertailu vakuuttanee siitä vallan empiirisesti. Toisaalta, kun katti on kellahtamaisillaan, marginaalia ei paljon ole. Sen tasapaino on vähän sellaista on/off-tyylistä.
Ehkäpä vastedes kuitenkin kuitenkin koitan toimia kuten kokeneeksi itseään luuleva tekee, ja huolehdin nostimista...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.