kävin sairaalassa tapaamassa Nennaa hoitavia lääkäreitä ja huonoja uutisia tuli. Nennalla löytyi oksennuksen aiheuttama (ilmeisesti) ärtynyt suoli jossa oli pienen pieni kasvain. lisäksi suolinukka on vaurioitunut pahasti. nyt mietitään pelastavaa leikkausta siltä osin kuin on mahdollista, mutta yksi ennuste on se, että mahdollisesti jonkin matkaa joudutaan suolta poistamaan.
jos ei suolistoa saada enää toimimaan kunnolla, voi kyseeseen tulla avannepussin laitto vyötärölle (eli se, minne kakka menisi suoraan letkua myöden vatsasta).
Nennan tila on muutoin vakaa tällä hetkellä ja jopa veriarvot ovat hieman nousseet ja tulehdusarvot laskeneet hiukan :)
Nennalle on kerrottu kaikki viestit, toivon että hän kuulee ne jossakin. Tulostan kaikki ja kerään mappiin, hän saa ne herättyään.
Tänäänkin olin neljä tuntia hänen vierellään ja silittelin poskea ja juttelin. Kyllä on paha katsoa rakasta sisarta niin pienenä ja hauraana ja kalpeana suuressa sängyssä letkujen ja laitteiden keskellä.
Toivoisin, että joku edes joku teistä anorektikoista heräisi miettimään asioita ja hakemaan apua.
Kaksikymppisellä naisella on osteoporoosi, lapsettomuus, suolisto mennyt... lisäksi oli paljon muita särkyjä ja vaivoja, jotka todennäköisesti kiusaavat loppuelämän häntä.
Rehellisesti sanottuna pelkään ettei Nenna ole pitkäikäinen. Hänellä on pahoja sairauksia. Koko ajan saa olla varuillaan ja pelätä pientäkin nuhaa, mahatautia yms. josta ns. terveet ihmiset paranisivat muutamassa päivässä. Anorektikoille ne voivat olla kohtalokkaita. Vanhempamme ovat harmaantuneet pienessä ajassa todella paljon ja he eivät enää hymyile juuri lainkaan. Tämä koettelee perhettämmekin todella rajusti.Muu elämä paitsi työ ja sairaala ovat jääneet.
Itse kävin eilen leffassa saadakseni muuta ajateltavaa, mutta arvatkaas oliko ajatukset muualla?
Sitten toisinaan tulee raivo. Tekisi mieli ottaa kaikkia anorektikoita ja huutaa heille, että tajuatteko, miten itsekkäitä ja tyhmiä te olette! Kaikki pyörii vain oman asian ympärillä ja koko muu perhe sairastuu siihen myös tavalla taikka toisella.
Ja silti tiedän, ettei huuto tai haukkuminen asiaa paranna. Anoreksia on sairaus siinä kuin syöpä tai joku muu. Jotenkin turhauttaa välillä katsoa rakkaan ihmisen riutumista hiljaa pois. Ja nyt, kun hänellä olisi halua parantuakin itse, ei se enää onnistu. Edessä on joko sairas ja kivulias tulevaisuus tai kuolema. Kumpikin ajatus sattuu ja tekee pahaa.
Anteeksi sekavat ajatukseni, jonnekin nekin on purettava kun skarppaa itsensä sairaalassaoloa varten.
Toivottavasti herätin jossakin teissä ajatuksia. Miettikää vielä sitä avun hakemista!! Joskus se on liian myöhäistä!
Janina
jos ei suolistoa saada enää toimimaan kunnolla, voi kyseeseen tulla avannepussin laitto vyötärölle (eli se, minne kakka menisi suoraan letkua myöden vatsasta).
Nennan tila on muutoin vakaa tällä hetkellä ja jopa veriarvot ovat hieman nousseet ja tulehdusarvot laskeneet hiukan :)
Nennalle on kerrottu kaikki viestit, toivon että hän kuulee ne jossakin. Tulostan kaikki ja kerään mappiin, hän saa ne herättyään.
Tänäänkin olin neljä tuntia hänen vierellään ja silittelin poskea ja juttelin. Kyllä on paha katsoa rakasta sisarta niin pienenä ja hauraana ja kalpeana suuressa sängyssä letkujen ja laitteiden keskellä.
Toivoisin, että joku edes joku teistä anorektikoista heräisi miettimään asioita ja hakemaan apua.
Kaksikymppisellä naisella on osteoporoosi, lapsettomuus, suolisto mennyt... lisäksi oli paljon muita särkyjä ja vaivoja, jotka todennäköisesti kiusaavat loppuelämän häntä.
Rehellisesti sanottuna pelkään ettei Nenna ole pitkäikäinen. Hänellä on pahoja sairauksia. Koko ajan saa olla varuillaan ja pelätä pientäkin nuhaa, mahatautia yms. josta ns. terveet ihmiset paranisivat muutamassa päivässä. Anorektikoille ne voivat olla kohtalokkaita. Vanhempamme ovat harmaantuneet pienessä ajassa todella paljon ja he eivät enää hymyile juuri lainkaan. Tämä koettelee perhettämmekin todella rajusti.Muu elämä paitsi työ ja sairaala ovat jääneet.
Itse kävin eilen leffassa saadakseni muuta ajateltavaa, mutta arvatkaas oliko ajatukset muualla?
Sitten toisinaan tulee raivo. Tekisi mieli ottaa kaikkia anorektikoita ja huutaa heille, että tajuatteko, miten itsekkäitä ja tyhmiä te olette! Kaikki pyörii vain oman asian ympärillä ja koko muu perhe sairastuu siihen myös tavalla taikka toisella.
Ja silti tiedän, ettei huuto tai haukkuminen asiaa paranna. Anoreksia on sairaus siinä kuin syöpä tai joku muu. Jotenkin turhauttaa välillä katsoa rakkaan ihmisen riutumista hiljaa pois. Ja nyt, kun hänellä olisi halua parantuakin itse, ei se enää onnistu. Edessä on joko sairas ja kivulias tulevaisuus tai kuolema. Kumpikin ajatus sattuu ja tekee pahaa.
Anteeksi sekavat ajatukseni, jonnekin nekin on purettava kun skarppaa itsensä sairaalassaoloa varten.
Toivottavasti herätin jossakin teissä ajatuksia. Miettikää vielä sitä avun hakemista!! Joskus se on liian myöhäistä!
Janina
Vastaukset 9
Vanhimmat
tänään menehtyi yks nainen, jota mä rakastin.. Anoreksia meni niin pitkäksi että keho ei ottanut vastaan enää ravintoa, vaan söi lihaksia. Hän ymmärsi vakavuuden liian myöhään, ja siitä se lähti :´(.. vaikea sanoa sairastuneille kuinka vakavaa on, kun ne ei halua kuulla, ja joskus ne ymmärtää mut kuten tämä mun rakas sanoi, päässä se sairaus on.. toivoisin että kaikki sairastuneet voisivat yrittää kuunnella läheisiä, ja yrittää löytää kompromissin. helppo mulla on sanoa, mut toivoisin että ihmiset kuuntelisivat kehoaan ennen kuin on myöhäistä.. muistakaa että kun ei ole enää mitään mistä ottaa rakennusmateriaalia keholle, sitten menee lihakset ja jos menee ihan pahoin, aivot.. En toivois kellekään semmoista
ei näin voi loppuu tää
ei näin huonon sadun kanssa
kukaan voi elää
sen täytyy selviytyy
ja pelastuksen syy
on rakkaus, kun sen
kohtaa niin on onnellinen
onnellinen
ikuisuuden
kaikkihan tietää sen
-Maija Vilkkumaa-
Edelleen tahdon kovasti voimia ja tsemppiä toivotella!!
Minä ainakin ymmärrän ajatuksesi; itsekin monesti mietin, että tässä ei ole mitään järkeä ja silti en vain pysty lopettamaan. Parantuminen on pelottavaa, koska se on uutta ja erilaista, vaikka se voisi pelastaa ja antaa mahdollisuuden onneen. Silti sitä jää helposti tuttuun helvettiin..se on tuttua ja turvallista.
*voimahalaus*
kaikille kannustuksista ja Roopelle osanottoni. On vaikeaa, kun näkee toisen kärsivän muttei voi auttaa. Ei siihen löydä sanoja. Toisinaan minäkin raivoan mutta kun se ei auta Nennaa yhtään. Eikä auta kauniisti puhuminenkaan. Se kipinä ja halu parantua on lähdettävä itsestä samoin kuin alkoholismista tai huumeista irtihaluaminen. kaikki se ponnistelu pitää tehdä oman itsensä takia, ei muiden.
helppoa se ei tule olemaan, ja silloin on toisten tuki tarpeen. Nennallekin on tullut vaikeita aikoja, vaikka välillä on sujunut todella hienosti. Onneksi hänellä itsellään oli halu parantua ja saada elämänsä kuntoon siltä osin kuin se on enää mahdollista.
Tuntuu vain, ettei kaikki sairastuneet ymmärrä, miten paljon heidän sairautensa verottaa lähiomaisten tunteita ja jaksamista. anorektikko on myös tietyssä mielessä itsekäs, samoin kuin alkoholistit ja narkomaanit: minä haluan kiduttaa itseäni ja muiden hädällä ei ole väliä. apua ei haeta itse, vaan muiden on pyydettävä ja anottava heitä hakemaan sitä. Silti heillä on se päätös ja sillä usein myös kiristetään, eli koetetaan käyttää omaa sairautta vallan saamiseksi.
nyt tiedän saavani vihaisia vastauksia, mutta käsi sydämelle; eikö näin ole? "En kuuntele äitiä, vaan teen kuten itse haluan. ja minä haluan kiduttaa itseäni, vaikka muut olisivat miten sairaana huolesta ja peloissaan." Koulussa keskustelimme asiasta ja yllättävän monella on kokemuksia anorektikosta lähiympäristössä ja kuvio on melkein aina sama. samoin se meni Nennan kohdalla. Onneksi hän sai vihdoin kipinän parantumiseen, vaikka tällä hetkellä hänen tilansa on vakaa mutta huolestuttava.
toivon sydämestni jaksamisia myös muille anorektikkojen omaisille. teiltä vaaditaan paljon
janina
Ymmärrän Janina näkökantasi kyllä..
Monesti asia on myös niin, että muu kuin sairas ihminen ei voi ymmärtää mitä toisen päässä liikkuu. Onko mielestäsi syöpää sairastavat ihmiset itsekkäitä? Tarkoitan vain, että parantuminen ei ole helppoa. Monesti haluaisi tehdä niin kuin ystävä tai vanhempi haluaa. Syödä mitä pyydetään. Se vaan ei ole niin helppoa. Jos on ollut pitkään syömättä tai syönyt vähän, tulee fyysisestikin jo äärettömän kipeäksi. Omantunnontuskista puhumattakaan..
Vaikeinta on sen myöntäminen, että edes on joku ongelma. Että on syömishäiriö. Senkin jälkeen tie on todella pitkä. Syömishäiriöiden hoitoajat ovat todella pitkiä. Takapakit ovat yleisiä. Ikävä kyllä. Parantuminen on ikävä kyllä paljon helpompaa kuin parantuminen.
En halunnut hyökätä kimppuusi Janina, mutta asia ei ole ihan niin yksinkertainen, kun sen viestissä esität.
Voimia ja jaksamisia Nennalle!
tuo sinun tekstisi, mutta eikö sekin olisi hyvin häiriintynyttä, että luopuu elämänsä tärkeimmästä asiasta vain toisten takia? Anorektikkojen kohdalla todellakin tulee ymmärtää, että anorexian toteuttaminen (itsensä kiduttaminen) on kaikki mitä he elämässään tekevät ja ajattelevat ja jos siitä (elämästä/omasta itsestään/identiteetistään – niin kuin anorektikot sairaudestaan ajattelevat) luopuu pelkästään muiden hyväksi, niin toisenlaisia ongelmia on varmasti tiedossa kasakaupalla.
Anorektikon elämssä ykköasia on hengen säilyminen. Jos henki saadaan pelastetuksi, jää mahdollisuus ongelmien käsittelylle. Jos anorektikko "on uskollinen" omalle asialleen eikä edes muiden mieliksi yritä pysyä hengissä, kaikki mahdollisuudet menetetään. Ihmisellä on vain yksi elämä. Kun se loppuu, se on ohi eikä uutta tilaisuutta tule.
tuoda esiin sitä kuinka käsittämättömän tärkeä (elintärkeä) asia anorexia anorektikolle on. Kyllähän sitä ihmiset tekevät kaikenlaista toisiaan miellyttääkseen, mutta harva mitään suhteessa niin suurta kuin anorexiasta luopuminen olisi anorektikolle. Tietysti, jos joku sairastunut välittää lähimmäisistään niin HIRVEÄSTI, että kuvainnollisesti uhraa oman elämänsä toisten takia, niin onhan se plussaa, saadaan ainakin tungettua lihaa potilaan luiden ympärille, mutta valitettava tosi asia kuitenkin on, että anorexiasta ryhdytään pikkuhiljaa paranemaan siinä vaiheessa, kun paranemisesta tulee potilaan omassa mielessä edes hivenen tärkeämpi juttu kuin laihduttamisesta.
että anorektikolla on myös taipumus vilpittömästi uskoa, että hän on oikeassa ja toiset väärässä, jopa niin, että toiset tietämättömyydessään vahingoittavat.