Kirjoitit, että yksin olemisen vs. jatkuvassa yhteydessä toisiin olemisen paradoksi on yksi asioista, jonka vuoksi et voi kuvitella voivasi elää. Ajatuksesi kiinnostavat, koska useimmat meistähän kuitenkin kykenevät elämään täällä polariteettien maailmassa varsin vaivattomasti. Kiinnostavat myös siksi, että olen viime aikoina lukenut henkistä kirjallisuutta, jossa tuotiin esiin itsemurhan ratkaisu yhtenä yksilön valinnoista, joita ei pitäisi tuomita vaan ymmärtää. No, yritän tehdä sen, mutta päässä pyörii paljon kysymyksiä.
Sanoit, että hyväksyisit myös läheistesi itsemurhat. Oletko koskaan menettänyt ketään läheistäsi tuolla tavalla? Jos joku läheinen lähtisi oman käden kautta, mitä ajattelisit - ajattelisitko, että hän on lopullisesti vapautunut tuskistaan? Vai ajatteletko, ettei häntä yksinkertaisesti enää ole, edes hengen tasolla siis? Uskotko ylipäätään, että kuolema on kaiken loppu?
Kerroit myös hakeneesi erilaisia hoitomuotoja. Se ei varmasti ole kovin motivoivaa nykypäivän Suomessa, olen myös ymmärtänyt että mielenterveyspalvelut ovat tosiaan aika huonossa jamassa. Kiinnostaa, kun tuon meditaation mainitsit, että minkälaisia kokemuksia sinulla on siitä? Olet siis yrittänyt itsekin "auttaa itseäsi"? Entä oletko koskaan kokeillut psykoterapiaa?
Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksiasi siitä, mihin asti mielestäsi ihminen pystyy itse "auttamaan itseään" tai miten paljon vaikutusta on omilla päätöksillä verrattuna toisten ihmisten suhtautumiseen, ts. kuinka paljon painoa on ympäristön positiiviseksi tai negatiiviseksi koetulla suhtautumisella? Haluaisin myös kuulla mitä ajattelet ns. hengen suhteesta ruumiiseen: häviääkö kuollessa myös ihmisen "sielu" - se mikä voi joidenkin kertoman mukaan poistua ruumiista jo ruumiin eläessäkin?
Muutkin saavat toki kommentoida, kuten sanoin, niin asia kiinnostaa.
Sanoit, että hyväksyisit myös läheistesi itsemurhat. Oletko koskaan menettänyt ketään läheistäsi tuolla tavalla? Jos joku läheinen lähtisi oman käden kautta, mitä ajattelisit - ajattelisitko, että hän on lopullisesti vapautunut tuskistaan? Vai ajatteletko, ettei häntä yksinkertaisesti enää ole, edes hengen tasolla siis? Uskotko ylipäätään, että kuolema on kaiken loppu?
Kerroit myös hakeneesi erilaisia hoitomuotoja. Se ei varmasti ole kovin motivoivaa nykypäivän Suomessa, olen myös ymmärtänyt että mielenterveyspalvelut ovat tosiaan aika huonossa jamassa. Kiinnostaa, kun tuon meditaation mainitsit, että minkälaisia kokemuksia sinulla on siitä? Olet siis yrittänyt itsekin "auttaa itseäsi"? Entä oletko koskaan kokeillut psykoterapiaa?
Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksiasi siitä, mihin asti mielestäsi ihminen pystyy itse "auttamaan itseään" tai miten paljon vaikutusta on omilla päätöksillä verrattuna toisten ihmisten suhtautumiseen, ts. kuinka paljon painoa on ympäristön positiiviseksi tai negatiiviseksi koetulla suhtautumisella? Haluaisin myös kuulla mitä ajattelet ns. hengen suhteesta ruumiiseen: häviääkö kuollessa myös ihmisen "sielu" - se mikä voi joidenkin kertoman mukaan poistua ruumiista jo ruumiin eläessäkin?
Muutkin saavat toki kommentoida, kuten sanoin, niin asia kiinnostaa.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Mielestäni kuoleman glorifiointi ei vielä välttämättä tarkoita että ollaan itsaria tekemässä. Joissain piireissä se on yleinen puheenaihe - joissain taasen jopa psyykataan toinen toistaan tekemään itsaria puhumalla siitä tyyliin "minä en kuolemaa pelkää, ei tätä kestä kukaan, ----kin teki sen" - televisiossa näyttivät kuinka kolme mielisairaalan asukkia asutetaan samaan huoneeseen ---jos kykenee tänne kirjoittamaan, ei kyllä tommosiin hoitoihin olis kiirus, siinä kun on sitten kaksi mahdollisesti sekopäätä samassa huoneessa. Vähitellen alkaa tarttua heidän ajatustapansa, kun on eristetty muista, eli jos ei lääkkeet tapa, niin pää sekoaa kumminkin. Jos olettaa, että oikeasti vaarallisia sekopäistä on joka kahdeskymmenes, kiitos lääkkeiden, vaikka kaikilla vaarallisen paperit olisi, on siinä samassa huoneessa niitä kaksi - saattavat vielä vaihtua sielläolo aikana, ei kyllä huvittaisi mennä. Riski liian iso, samoin kuin lääkkeissä, voimakkaat lääkkeet vaikuttaa jokaiseen ottajaansa. Olisiko siinä hoitoonhakeutumisessa kyse samasta itsemurhavietistä ? Vai olisiko taustalla jokin päihderiippuvuus josta ei itse pääse irti ? No, sama tuo minulle, kunhan aikani kuluksi vastasin.
Kiitos kommentoinnista sinullekin. En ajatellut alkaa spekuloimaan, onko esim. jr nyt ihan oikeasti tekemässä itsemurhaa vai ei, koska siihen ei taida nettipalstalla saada kovinkaan totuudenmukaista vastausta. Mahdollisuushan aina on, eikä sitä pidä vähätellä. En myöskään kuvittele, että minun mielipiteilläni olisi mitään vaikutusta hänen tai kenenkään muunkaan päätöksiin. Kunhan tuon esiin omat ajatukseni aiheesta.
Täytyy kyllä sanoa, etten oikein ymmärtänyt viestisi pointtia. Miten siis päädyit ajatukseen, että hoitoonhakeutumisessa voisi olla kyse itsemurhavietistä?
Jotkut aattelee että esim. viinan liikajuonnissa/huumeitten liikakäytössä voisi taustalla olla hidas itsemurhan teko.
Lääkkeet ovat vaarallisempia kuin ne.
Joten hakeutuu hoitoon=saa lääkkeitä.
Hidas mutta varma itsemurha kun vetää useampaa lääkettä joka päivä. Eli siis jos niin tekee vapaaehtoisesti. Jos pakolla, murha.
Jep, jotain tuollaista päättelinkin - kiitos vielä selvennyksestä. Tjaa, en sitten tiedä olisiko tuollaisessa kohtuuttomassa käytössä takana ajatus siitä, että lopulta oikeasti kuolisi? Useat tuntuvat käyttävän erilaisia huumausaineita ja lääkkeitä lähinnä pakokeinona todellisuudesta, toisin sanoen omasta tietoisuudestaan. On aika rankkaa todella tiedostaa omat heikkoutensa, tai ylipäätään selviytyä niistä haasteista, mitä elämä heittää eteen. Kaikki eivät ole saaneet siihen myöskään samanlaisia eväitä. Helppoa on vain siirtää ja siirtää sen asian ymmärtämistä, että eläminen edellyttää vastuun ottamista omasta itsestään ja omasta hyvinvoinnistaan. Loppujen lopuksihan vain vastuun ottaminen tuo oikean vapauden, mutta sitä vapauden tunnetta useimmat hakevat tavallaan oikoteitse. Ei ole vapautta ilman vastuuta, se on yksi elämän lukuisista paradokseista.
Päihteiden käytön antaman vapauden tunteen väliaikaisuus voi tietysti olla myös seikka, joka lietsoo ajattelemaan sitä ikään kuin "lopullista vapautta", jonka jälkeen ei tarvitse enää kokea ikäviä laskuja tai krapulaa. Päihteitä jatkuvasti käyttävä ihminen on tavallaan päihteiden stimuloimien tunnetilojen vanki, eikä siksi pysty niitä juuri enää itse hallitsemaan. Tuossa mielessä ymmärrän mielipiteesi "hitaasta itsemurhasta".
Siitä, mitä ihmiselle tapahtuu itsemurhan jälkeen, on varmasti jokaisella oma käsitys. Jälleensyntymiseen uskovat saattavat ajatella, että jatkavat sitten noin vain uutta elämää puhtaalta pöydältä. Ateisti taas ehkä ajattelee, että "kaikki" loppuu kuolemaan. En tiedä, onko mahdollista tajutakaan mitä tarkoittaa "kaiken" loppuminen: sehän edellyttää ihmisen koko tietoisuuden sammumista. Että ei siis enää edes tiedosta, että ei tiedosta.
Olen ajatellut niin, että useimmissa itsemurhissa voisi olla kysymys tuosta vastuun paosta. Halutaan pelkkä vapaus, mutta sitä ei voi saada yksistään. Kun sanon tämän, en tarkoita että tuntisin itse olevani jotenkin asian yläpuolella - päinvastoin. Olen sen verran herkkä ihminen, että jos olisin elämässäni kokenut yhtä rankkoja juttuja kuin vaikka tuo nimimerkki jr, en yhtään ihmettelisi jos olisin samassa jamassa. Siksi en halua kenenkään ratkaisuja tuomita, eikä minulla missään nimessä siihen olisi oikeuttakaan. Haluan vain ehkä omalta osaltani kertoa sen, että elämä voi olla myös elämisen arvoista ja että AINA on mahdollisuuksia muuttaa omia ajatuksiaan ja toimintaansa. Se pätee jokaiseen ihmiseen tilanteesta riippumatta.
Joo, kiitoksia mielenkiinnosta. Toivottavasti tekstistäni saa selvää, ajatus ei oikeen kulje koska eilen tuli heitettyä tsetti, kirjoitan myöhemmin lisää mutta tässä hieman.
Olen tosiaan itse lukenut sekä henkistä kirjallisuutta että filosofista pohdintaa ja fysiologiaa/lääketieteellisiä julkaisuja koskien itsetuhoisuutta ja suicidiaa. Koska käyttäydyn hyvin itsetuhoisesti haluan ymmärtää mistä on kyse.
Olen siis ollut masentunut ja tällä hetkellä minulla on diagnosoituna vakava masennus. Mielestäni en kuitenkaan ole masentunut. kyse on jostain muusta.
Hyväksyn itsemurhan sekä itselleni että muille. Useampi tuttavani on päätynyt itsemurhaan kuten myös pari lähiomaista. Ilmeisesti mitä isot edellä sitä pienet perässä...
Kerran olin jopa ensimmäisenä paikalla, kun kaverini teki itsarin huumepäissään autolla.
Koska toisten poismeno ei tuntunut pahalta. Itseasiassa ei miltään, ymmärsin hyväksyväni asian. Ajattelen yksinkertaisesti ettei häntä vain enää ole. Ei edes henkisellä tasolla. Korkeintaa muistoissamme, tosin itselläni nekin haalistuvat nopeasti. En esim valokuvaa, en tee muistoilla mitään, elän puhtaasti nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Uskon ja tiedän että kuolema on kaiken loppu.
Olen hakenut hoitoa itselleni, samalla toisaalta autan läheisiäni jotka eivät ajattele itsetuhosta kuten minä. Mielenterveyspalvelut ovat todella huonossa jamassa. Hoidon hakeminen on vaikeaa ja masentunut ei siihen ryhdy. Toisten on se taistelu hänen puolestaan käytävä.
Psykoterapiaa en ole kokeillut, en ole saanut kelalta vielä maksusitoumusta.
Oikeastaan en tule parantumaan, sillä en ole sairas. En ole myöskään esim alkoholisti tai nisti. Olen myös huomannut vuosien myötä että itse ainoastaan pystyy itsensä esim. masennuksesta parantamaan. Ja tottahan se onkin, muutos lähtee itsestä, hoitohenkilökunta on siinä apuna.
Elämä on yksinkertaista. En erota sielua tai ruumista toisistaan, on vain yksi eksistenssi. Vaikka olenkin kokenut erilaisia rajatiloja ja ruumiista irtaantumista, en ole huomannut eroa fyysisyydellä ja sielulla. Pystyn luomaan ja tuhoamaan elämää, ruokkimaan muutamalla kalalla ja leivällä vaikka kokonaisen kansakunnan ajan kanssa.
Täytyy sanoa, että minusta elämä kaikessa yksinkertaisuudessaan on varsin tylsää. Kai puheet sielusta, uskonnoista ja muusta hengellisyydestä ovat luotu torjumaan tätä tylsyyttä. Elämän tarkoitushan on jatkaa sukua ja se on loppujen lopuksi minusta varsin tylsää. Koska elämä on tälläistä, koska elämä sisältää iloja, suruja, ikävää yms, on elämä jotain sellaista mitä vain en yksinkertaisesti halua. koska pystyn luomaan ja tuhoamaan elämää, voin päättää myös omastani. Toimin omalta kohdaltani omana jumalanani omana luojanani. En pelkää kuolemaa, enkä suostu nöyrtymään sen edessä. Minä päätän omastani. Itse itsemurhaa yrittäneenä huomasin kuoleman kokemukseksi, joka on koettava. Vain nykyihmisillä on se mahdollisuus, se etuoikeus. Vertaan tätä luonnonvalintaan. Haluan kokea kuoleman. Olen likimain kokenut kaiken sen mitä halusinkin. Ei ole enää paikkaa nähtävänä tai kokemusta koettavana, mikä pitäisi kokea/nähdä ennen kuolemaa. Jotain toki jää sanomatta/näkemättä/kokematta, mutta entä sitten, kokonaisuuden kannalta se ei merkitse mitään. Elintoimintojen pysähtyminen tuntuu muuten hyvältä.
Omilla päätöksillä on hyvin vähän vaikutusta, ympäristö tekijät ovat voimakkaampia. Omalla suhtautumisella on ainoastaan vaikutusta siihen miltä ympäristö näyttää.
Itsellä ei ole tuon pirteämmät ajatukset, vaikken niitä julki tuokaan. En kuvitellut muuta elämältä haluavani kuin perheen ja pitkän työelämän. Koska minut on mielisairaaksi leimattu ja minulla on hullun paperit, vaikken tehnyt sitä, mitä minun väitettiin tehneen, en enää pyri perhettä perustamaan. En halua lasten joutuvan kärsimään siitä, että minulla on hullun paperit ja maine. Näin ollen, ei ole mitään syytä elää enää, yhteiskunta tekee kaikkensa jotta minusta eroon pääsisi, samalla väittäen sitä auttamiseksi. Olen täysissä ruumiin ja sielun voimissa, aina ollut, mutta töitä ei ole lupa tehdä eikä rahatta sitä perhettäkään perusteta - ja lapset joutuisivat, samoin kuin puoliso, kärsimään siitä että minulla on hullun paperit. Yhteisöni on minut ulkopuolelleen heittänyt, näin ollen en myöskään itse koe olevani osa sitä, elämälläni ei enää ole tarkoitusta.
itelläni tuntuu hyvin mieli kestävän olemista. v*tuttaa silti jotenkin. mikä lie raja sen kestolla ilman mitään virikkeitä.. mäkin oon kyllä tylsämielisyyttä vastaan, toivois oikein että naksahtas se lopullinen niitti tässä joskus, ite en ainakaan tahdolla pysty tekemään loppua totesin sen.
Ei se tekeminenkään auta jos se ei ole mielekästä, eli ees vähän tarvii aatella.
Koita keksiä jotain, en kyllä osaa neuvoa, mistä semmoista keksisi, kun en itsekään keksi, pitäisi olla jotain fiksuja sosiaalisia suhteita, mutta pikkukaupungissa ei fiksuja ihmisiä ole, eikä ne muutkaan hullulle tahdo jutella saati sitten jotain sen kanssa duunata.
Rahaakaan kun ei ole niin ei sillä suunnallakaan toimi, jos ois, ois myös fiksua tekemistä.
Psykiatria onnistunut tarkoituksessaan, eristää ja tuhota.
Kaikille tehdään selväksi, sinä olet hullu, erilainen kuin kunnon ihmiset. Sinulla ei ole oikeuksia muita kuin kuolema. Eikä sinulla ole oikeutta päättää siitäkään milloin ja missä kuolet taikka miten, vaan 'me kunnon ihmiset' eli murhamiehet ja naiset päätämme senkin.
Olet oikeassa rahan suhteen, on mielestäni turhaa väittää ettei se tuo onnea. Tiedän sen tuovan mukanaan myös paljon positiivista, mikä onnena koetaan. Myös eri yhteiskuntia on turha verrata keskenään. Me elämme täällä ja toiseen vaihtaminen on minulle liian työlästä, en jaksa.
Tullu täs taas useempi päivä dokailtuu ja juhlittuu sekakäytettyy. Ihan skarpit fibat pitäis vaan vielä jaksaa viikko vappuun tätä samaa meininkii. =)
Mielestäni jumala (kristinuskon käsitys jumalasta) sekoittuu hyvin saatanan kanssa. Uskonto tekee monin paikoin, monin tavoin maanpäällisen helvetin. Ja sanotaanhan sitä että pirun ovelin juoni on huijata ihmiset uskomaan ettei häntä ole. Divinaalinen vs diaboolinen. Alan kohta itse uskoa omaan jumaluuteeni. Pystynhän luomaan ja tuhoamaan elämää sekä ylläpitämään sitä.
Kaikille ateisteille kippis! =)
Kiva kun vastailit. Täytyy tosin sanoa, että minua vähän hämää, kun ensin kirjoitat fiksusti ja pohdiskelevasti ja sitten heität väliin jotain tyyliin: "Tullu täs taas useempi päivä dokailtuu ja juhlittuu sekakäytettyy." Et tosiaan näytä hirveästi arvostavan elämääsi, taikka sitten pyrit jo pääsemään siitä väliaikaisesti eroon. Ehkä olet myös nuorempi, kuin mitä alunperin luulin, mutta eipä siinä mitään.
Vahvistit sen olettamuksen, että itsemurhaa suunnittelevilla on usein ollut malleja ympäristössään. Taaskaan en voinut välttyä kysymykseltä, että kuinka paljon me oikeasti ajattelemme ITSE ja kuinka suuri osa on ympäristön antamilla toimintamalleilla. Ehkä raja on aika häilyvä, mutta siihen olisi hyvä kiinnittää huomiota. Läheisten ratkaisut kun eivät aina ole niitä, mitkä ovat itsellemme parasta. Tästä tuli mieleen myös se juttu, että esim. alkoholismista tai muista sairauksista kärsineissä perheissä kasvaneet usein luulevat, että kaikissa muissakin perheissä on samanlaista ja yllättyvät huomatessaan, että näin ei olekaan. Perusolettamuksemme tuntuu olevan, että se, mitä itsellemme on tapahtunut, on normaalia. Samalla tavalla tasapainoisessa kodissa kasvanut kuvittelee helposti, että toisillakin on asiat yhtä hyvin. Hän ei välttämättä ymmärrä kaikkia tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisen psyyken kehittymiseen ja siihen, miten hän myöhemmin käyttäytyy.
Kerroit, että olit ensimmäisenä paikalla kaverisi kuoltua. Väitätkö, ettei se muka tuntunut pahalta? Jos noin järkyttävän kokemuksen jälkeen pystyy hyväksymään asian, on vain kaksi vaihtoehtoa. Toinen on se, että on käynyt surun ja muut kaverin kuoleman herättämät tunteet läpi ja sen jälkeen pystynyt luomaan oman käsityksensä siitä mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen ja hyväksymään tapahtuneen. Toinen vaihtoehto on se, että kaikki tunteet on tukahdutettu ja suru on surematta. Siksi asia ei tunnu miltään. Toivon, että kohdallasi on kyse ensimmäisestä, vaikka lukemani jälkeen olisi helppo kallistua jälkimmäisen puolelle.
Tuo jumaluus-juttu oli mielenkiintoinen. Minä en nimittäin enää usko tähän kaksijakoiseen maailmaan siinä mielessä, että pitäisi olla joku Jumalan vastavoima. Jos Jumala olisi kaksijakoinen, ei hän olisi mikään Jumala, vaan ihmisten luomus. Ei Jumala ole vain "hyvä", vaan myös "paha". Jumala on molemmat, Jumala on kaikki. Hyvä ja paha ovat vain näkökulmakysymyksiä. Ja olet minusta oikeassa: ihminen ON Jumalan kuva siinä mielessä, että myös ihmisellä on kyky luoda ja tuhota. Tämän olet jo tajunnut, mutta oletko yrittänyt käyttää elämässäsi sitä luovaa puolta? Tähän mennessä näyttää, että tuhoamisessa olet kohta ekspertti, mutta tuhoaminenhan on helppoa. Luominen...on itse asiassa yhtä helppoa, mutta tuntuu alussa vaikeammalta. :-)
Sanoit, että "Omalla suhtautumisella on ainoastaan vaikutusta siihen miltä ympäristö näyttää." Näin on. Näyttääkö sinun ympäristösi kauniilta? Minun näyttää.
Valoa. :-)
Olen 26 vuotias. Olen koulutukseltani akateeminen. Kielenkäyttööni kuuluu koko kirjo sivistyssanoista slangisanastoon. =)
Elämäni ei todella ole minulle minkään arvoinen. Ihmiset, jotka haluavat minut pitää hengissä kantakoot osansa tästä paskasta, minä en epäitsekkäästi jaksa. Luulen, että esim. vanhemmilleni riittää pelkkä fyysinen osuus elämästä, ajatukseni voin tuhota ja turruttaa. (ns. vihannes).
Olet erittäin perillä tämän aihepiirin asioista. Omat mallini ovat hyvin vastakohtaisia. Olen kasvanut erittäin hyvässä perheessä ja rakkauden keskellä. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi, koen rakkauden kaksijakoisesti itselleni ongelmallisimpana itsetuhoa pohtiessani.
Toisaalta rakkaus isään, äitiin ja heidän vastarakkaus ei anna sijaa itsetuholle. Se on asia, jonka vuoksi vihaan vanhempiani. He pitävät minut piinassa kymmenet vuodet. Joudun hautaamaan heidät ensin, koska tiedän teollani tuhoavani heidän elämän. He ovat olleet itsekkäitä synnyttäessään pojan, joka osittain perinnöllisten sairausten murtamana haluaa kuolla. He ovat itsekkäitä kieltäessään aikuiselta mieheltä mahdollisuuden tehdä oman elämänsä tärkein päätös.
toisaalta en ole koskaan kokenut rakkautta seurustelukumppaniin auvoisena onnena, vaan lähinnä tuskallisena, negatiivisena tunteena.
Kaverini itsemurhapaikasta:
Kaverini oli säilynyt hyvässä formissa, vain sisuskalut olivat rikki. Ruumis oli vielä terveän lämmin häntä koskiessani. En yrittänyt auttaa, hän oli halunnut kuolla, kunnioitin sitä.
Rauhallinen suhtautuminen johtuu itseasiassa molemmista mainitsemistasi tekijöistä. Olen todellakin hyväksynyt asian. Kunnioitan toisten päätöstä, toisin kuin vanhempani minun. Toinen on se turtumus, jonka kemiallisesti itselleni tuotan. MM. hänen arkkuaan kantaessa ja hautajaisissa olin, pappi mukaan lukien ainut joka ei itkenyt. Se oli tehtävä, joka minun tuli suorittaa, tämän jälkeen pääsin omille menoilleni, olihan kuitenkin lauantai.
Suru on surematta, ja se surematta jääköön. En halua elämääni negatiivisiä tunteita, minun elämäni ei ole sellaista.
Jumaluudesta:
Olen hyvä tuhoamaan. En ole käyttänyt luomispuolta, sillä en kestä kantaa vastuuta siitä. Lisäksi minun on ajateltava luomaani elämää ja pohdittava haluaako luomani sen vai käyttäytyykö hän kuten minä, perinnöllisten sairausten murtama ihminen. En voi toimia niin itsekkäästi tai ottaa sitä vastuuta tai riskiä.
Olet minun kanssani samoilla linjoilla jumaluuskäsitteen osalta. Vaikka olen ateisti pidän kristillistä jumalaa kokonaisuutena, joka sisältää molemmat puolet samasta asiasta, sekä hyvän että pahan. Ne eivät siis ole vastakohtia kuten musta ja oranssi.
Lopuksi, olen valitettavasti saanut silmät joilla nähdä maailman alastomuus sekä aivot joilla tajuta kaiken raadollisuus ja yksinkertaisuus. se on minun taakkani. Osittain tämä olkoon minun osuuteni tästä olevasta. Odotan rauhallisena ja levollisena aamua, jolloin tiedän ajan taas tulleen. Toivottavasti tällä kertaa onnistun.
Keskustelkaamme siihen asti. Vi hörs!
Heh, nyt muistinkin, että tuo ikäsi ja koulutuksesi taisi tulla esiin jo päihdefoorumin puolella - anteeksi epäilys. Näköjään kielenkäyttöösi sitten tosiaan kuuluu myös nuoriso-osasto. :-) Iältäsi kun näytät olevan samaa luokkaa kuin minä.
Aika kyynisiä ajatuksia elämästä ja vanhemmistasi. Sanoit, että vanhempasi olivat itsekkäitä synnyttäessään sinut. Luuletko, että ylipäätään pystyy päättämään, että "hankkii lapsen"? Tai sitä, tuleeko lapsesta terve?
Mietitkö muuten koskaan, että mitä oikein täällä teet (siis siten, että olisiko elämälläsi jokin muukin tarkoitus kuin kemikaaliset kokeilut ;-)? Ja mitä nämä kaikki muut ihmiset ylipäätään täällä tekevät? Olisiko elämä kaikessa monimuotoisuudessaan vain sitä varten, että ihmiset voivat lisääntyä? Miksi meille sitten aivot olisi annettu ja kyky tajuta "Jumala" tai jokin "korkeampi voima"? Jo pelkästään ihmisalkion hedelmöittyminen ja kehittyminen yksilöksi on niin ihmeellinen ja sattumia täynnä oleva juttu, ettei voi kuin hämmästellä että itsekään ylipäätään täällä tallustelee ja hengittää. Tässä valossa en itse pystyisi sanomaan, etten millään tavalla arvostaisi elämääni.
Kuulostaa siltä, että sinulla on eräänlainen viha-rakkaussuhde vanhempiisi. Mitäs sitten, jos he ykskaks päättäisivätkin hyväksyä ratkaisusi? Tekisitkö sitten itsemurhan "hyvillä mielin"? Minusta tuntuu, että jos todella olisit itsekäs, olisit jo päättänyt päiväsi välittämättä vanhempiesi kärsimyksistä. Varsinkin jos uskot, että kaikki loppuu kuolemaan: ethän SINÄ enää sen jälkeen olisi täällä näkemässä tai kokemassa läheisten tuskaa tai muutenkaan tiedostaisi sitä? Nyt käännät syyttävän sormen vanhempiisi, vaikka sinulla on ihan omakin tahto. Jos oikeasti haluaisit itsesi tappaa, olisit tehnyt sen jo. Minä olen aika toiveikas sinun suhteesi, kun vielä täällä pyörit. Varmasti pystyisit elämään parempaakin elämää, jos et pitäisi itsemurhaa ainoana ratkaisuna ja käyttäytyisi sen mukaisesti. Vai mitä sanot?
Tuo kertomasi kaverin hautajaisista kyllä antoi aika välinpitämättömän kuvan. Että kaveri hautaan ja baanalle? Ehkä olen konservatiivinen, mutta kyllä kuolemaakin halunnut kaveri olisi minusta ansainnut vähän inhimillisemmät hyvästit. Sanoit, ettet halua elämääsi negatiivisia tunteita. Minusta tuntuu, ettet halua elämääsi tunteita ollenkaan. Harmi sinänsä, kun jäät siten paitsi niistä hyvistäkin. Ja siitä kokemuksesta, kun niitä tunteitaan voi oppia ihan itse kontrolloimaan.
Jumaluudesta ja luomisesta vielä: en tarkoittanut luomisella välttämättä uuden elämän, ihmisen luomista. Tarkoitin mitä tahansa, mitä elämässäsi on. Sinähän luot koko ajan omaa elämääsi, niin kuin minäkin. Jos vaikkapa tarvitsen lisää rahaa, en ajattele että minulta puuttuu rahaa, vaan että minulla jo on tarpeeksi rahaa. Se tunne generoi mukanaan todellisuutta, uskomatonta mutta totta - aivoja voi huijata. Aikanaan opiskelijana olin suurin piirtein pennitön, mutta halusin kovasti Interrailille. Olin niin varma siitä että "minulla on tarpeeksi rahaa" (vaikkei ollutkaan), että tarvittava raha tupsahti ihan odottamatonta kautta. Se tosin täytyi maksaa myöhemmin takaisin, mutta juuri sillä hetkellä "loin" tarvittavat edellytykset matkaan lähdölle. Kyyninen voisi tietysti sanoa, ettei se mikään ihme ollut, vaan sattuma. No, tässä maailmassa on niin paljon sattuman varaa, että sillä hetkellä se todella tuntui ihmeeltä. Ja vastaavanlaisia juttuja on tapahtunut elämässäni muulloinkin.
Oletko koskaan kokenut vastaavaa? Siis että olet kovasti halunnut jotain asiaa tapahtuvaksi ja se onkin sitten tapahtunut "kuin ihmeen kaupalla"?
Joo kielelliseen ilmaisuuni kuuluu myös nuoriso-osasto. Itseasiassa sen on pidetty rikastavan ilmaisua. =)
Niin olen siis yrittänyt itsemurhaa. En sitä sen tarkemmin aktiivisesti funtsi. Sen tuntee, kun hetki tulee siihen ei siis riitä pelkkä henkinen väsymys vaan myös fyysisesti on erittäin väsynyt.
Loppujen lopuksi olen itsekäs, mutta en sentään täysin kusipäinen. Toimin epäitsekkäästi ja saan sisältöni elämään kuvailemastani helpommasta elämästä ja vanhempien rakkaudesta, vaikka itsekkäänä sitä heidän käytöksessä paradoksaalisesti pidänkin. Sinänsä mielenkiintoista, että vanhempani eivät hyväksy aikuisen miehen tekemää, oman elämänsä tärkeintä päätöstä.
En todellakaan halua tunteita elämään, hyvä fiilis =onnellinen olo riittäisi. Tunteet sisältävät sekä tunteen, että saman omalla tavallaan vastatunteen, ehkä esim omistamisen ja menettämisen pelon samaan aikaan (asian kaksi puolta, ei vastakohtia).
Elämä on todella sattumaa ja kaaosta, haluan hallita kaaosta ja ainut asia, jonka hallitsen on oma kehoni ja elämän/kuoleman. Ympäristötekijöitä en hallitse, enkä yritäkkään. Minulla ei ole esim ollut asuntoa viime kesäkuun jälkeen, enkä matkustaessani (matkustan paljon) varaile ikinä hotelleja, asun kadulla niin euroopassa kuin lämpimämmissä maissa. En siis tarvitse paljoa rahaa, yleensä 1500-2000 euroo kuussa riittää bensaan, vaatteisiin, viinaan ja kamaan.
Mielihaluni eivät ole toteutuneet. valitettavasti.
Olet toiveikas suhteeni, arvostan huolenpitoasi, olet oikeassa. Minäkin olen toiveikas itseni suhteen. Viime viikolla verikokeissa havaittiin hyvin suuria poikkeamia aivolisäkkeen hormonitoiminnoissa, kuukauden sisään pääsen tarkempiin tutkimuksiin. Toivottavasti fyysinen vika olotilaani löytyy. Lääketieteestä tiedän sen verran, että fyysiset oireet voidaan korjata, henkiset ovat vaikeampia.
Jatketaan juttua, aloitetaan uusi topic tai vaihdetaan ajatuksia spostilla?
Tänne naputtelu käy kieltämättä vähän hankalaksi, kun uusia viestejä pukkaa ja nämä vanhat jäävät jalkoihin.
Olen tosin työaikarajoitteinen netin suhteen, joten en ehdi s-postiinkaan sen useammin kuin tänne. Kävisi varmaan ajatusten vaihto silti sen kautta kätevämmin, joten yllä osoite.
...Nytkään en näemmä ehdi kommentoimaan enempiä, mutta palataan astialle. :-)
Eihän se hemmetin osoite tuossa näkynytkään - tässä uusiksi: [email protected]