Tahtoisin kertoa tänne tarinani ja näin osoittaa, että syömishäiriöt eivät ole vain teinityttöjen sairaus.
Itse olen mies, täytän 21. Tai melkein luokittelen itseni pojaksi vielä. :)
Kaikki alkoi noin kaksi vuotta sitten. Masennuin pahasti ja syynä oli niin monet asiat. Väärinkäsitykset, toivottomat rakastumiset ja se, että tajusin olevani homoseksuaali. Nuorempana kielsin sen itseltäni, vaikka kyllähän sen alitajunnassa tajusin miksei ne tytöt kiinnostaneet.
En osannut aluksi hyväksyä itseäni, sitä että olen homoseksuaali. Yleensä perhe/ystävät ovat ne ojtka eivät hyväksy, minun kohdallani pahiten suvaitsemattomuutta tunsin minä itse. Ja ne vahvat tunteet ystävääni, jonka tiesin olevan hetero.. Kaikki se sai minulle aikaan itseinhon.
Aloin laihduttaa. Inhosin itsessäni kaikkea, näin ollen myös ulkonäköä. Tunsin itsnei vastenmieliseksi ja lihavaksi, rumemmaksi kuin kukaan muu. Syömiseni loppui melkein kokonaan. En lopulta enää tajunnut näläntunnetta, enkä välittänyt siitä, mitä sitten että aamulla huimasi ja olin muutenkin voimaton. Kuvaan astui myös kuntoilu, joka oli kuitenkin rajoittunutta, koska en vain yksinkertaisesti jaksanut. Se heikkous vain lisäsi itseinhoani.
Itseinhokin meni lopulta liian pitkälle, tahdoin satuttaa itseäni. Aluksi se oli "harmitonta" neulalla tökkimistä ja hiuksien repimistä, itsensä raapimista ja sen sellaista. Lopulta sekään ei enää riittänyt.
Aloin viillellä. Käsivarteni ovat täynnä jälkiä noilta ajoilta. Myös mahassani ja jaloissani on joitakin viiltoja.
Lohtua kaikkeen toi poikaystävä. Luulin, että hän oikeasti rakastaisi minua, aluksi kaikki meni niin hyvin. Hän jopa sai minut unohtamaan toivottoman rakkauteni ystävääni, johon olin lopettanut yhteydenpidon kokonaan. En vain kestänyt nähdä häntä.
Lopulta hän satutti minua pahemmin kuin kukaan. Hän käytti minua hyväkseen. Se toi minulle lisää varmuutta siihen, että olen huono ihminen. Miksi muuten hän olisi tehnyt minulle niin kuin teki, ajattelin silloin.
Vaikenin ongelmistani. Viiltely jatkui. Laihdutin lisää. Monta kertaa ysitin itsemurhaa mutta rohkeus petti. Pelkuruus vain lisäsi itseinhoani ja jouduin loputtomaan kierteeseen.
Kaikki muuttui kuitenkin kun tapasin vanhoja kavereitani pitkän erossaolon jälkeen, myös sitä, jota tajusin rakastavani vieläkin. Kaikki kauhistelivat laihuuttani, näin sen heidän silmistään, vaikkeivät mitään sanoneetkaan.
Sattumusten kautta se, jota rakastin, päätyi luokseni yöksi ja näki jäljet käsissäni. Hän tivasi selitystä ja lopulta en enää kestänyt. tkien kerroin hänelle kaiken, aivan kaiken. Ja se helpotti. Varsinkin kun lopussa prinssi sai prinssinsä. Olinkin erehtynyt siitä täydestä heteroseksuaalisuudesta. ;)
Ystäväni, nykyään myös rakkaani, auttoi minua paljon, nyt asiat alkavat olla paranemaan päin. En ole itseäni viillellyt ja nykyään jopa suostun syömään, rakkaani sai minut tajuamaan, että minussa on jotain hyvää. Hän saa minun oloni paremmaksi.
Ikinä en onneksi itseäni laihduttanut niin paljon, että sairaalaan olsin joutunut. Jos olisin vieläkin pysynyt asioistani vaiti, olisi syömishäiriöni varmasti jatkunut.
Viiltelystä jäi kuitenkin pahat arvet, muutamat jopa tulehtuivat. Sitä kadun elämässäni eniten, että aloin satuttamaan itseäni. Arvet eivät todellakaan ole kaunista katseltavaa. Kesäisinkin pidän vain pitkähihaisia paitoja tai paljon käsikoruja. En vain pysty näyttämään niitä kellekään ulkopuoliselle. Pitkähihaiset eivät ole mitenkään mukavia kesähelteillä.
Kadun myös sitä, että en uskaltanut puhua tunteistani.
En tiedä mitä tällä haluan sanoa. Kai halusin purkaa sydäntäni. Tällaisia kohtauksia tulee usein yöllä, että haluaa puhua. Ja kultanikin on jo nukkumassa, niin päätin kirjoittaa tämän. Muistakaa, että syömishäiriöt ja viiltely _eivät_ ole pelkkiä teinityttöjen ongelmia, myös miespuoliset henkilöt voivat kärsiä niistä.
Haluisin myös muistuttaa, että vaikka se meille suomalaisille on vaikeaa, niin puhukaa. Kertokaa ongelmistanne ja tunteistanne vaikka se olisi vaikeaa, sillä se todella kannattaa. :) Ja muistakaa olla läheistenne tukena kun heillä on vaikeaa, sitä he todella tarvitsevat.
Ei tainnut ihan täysin syömishäiriöihin liittyä, mutta koska sairastin sellaistakin, niin laitoin tämän nyt tänne.
Voimia ja halauksia ihan kaikille ja kiitos jos jaksoitte lukea. Toivottavasti autoin tällä jotakuta.
Itse olen mies, täytän 21. Tai melkein luokittelen itseni pojaksi vielä. :)
Kaikki alkoi noin kaksi vuotta sitten. Masennuin pahasti ja syynä oli niin monet asiat. Väärinkäsitykset, toivottomat rakastumiset ja se, että tajusin olevani homoseksuaali. Nuorempana kielsin sen itseltäni, vaikka kyllähän sen alitajunnassa tajusin miksei ne tytöt kiinnostaneet.
En osannut aluksi hyväksyä itseäni, sitä että olen homoseksuaali. Yleensä perhe/ystävät ovat ne ojtka eivät hyväksy, minun kohdallani pahiten suvaitsemattomuutta tunsin minä itse. Ja ne vahvat tunteet ystävääni, jonka tiesin olevan hetero.. Kaikki se sai minulle aikaan itseinhon.
Aloin laihduttaa. Inhosin itsessäni kaikkea, näin ollen myös ulkonäköä. Tunsin itsnei vastenmieliseksi ja lihavaksi, rumemmaksi kuin kukaan muu. Syömiseni loppui melkein kokonaan. En lopulta enää tajunnut näläntunnetta, enkä välittänyt siitä, mitä sitten että aamulla huimasi ja olin muutenkin voimaton. Kuvaan astui myös kuntoilu, joka oli kuitenkin rajoittunutta, koska en vain yksinkertaisesti jaksanut. Se heikkous vain lisäsi itseinhoani.
Itseinhokin meni lopulta liian pitkälle, tahdoin satuttaa itseäni. Aluksi se oli "harmitonta" neulalla tökkimistä ja hiuksien repimistä, itsensä raapimista ja sen sellaista. Lopulta sekään ei enää riittänyt.
Aloin viillellä. Käsivarteni ovat täynnä jälkiä noilta ajoilta. Myös mahassani ja jaloissani on joitakin viiltoja.
Lohtua kaikkeen toi poikaystävä. Luulin, että hän oikeasti rakastaisi minua, aluksi kaikki meni niin hyvin. Hän jopa sai minut unohtamaan toivottoman rakkauteni ystävääni, johon olin lopettanut yhteydenpidon kokonaan. En vain kestänyt nähdä häntä.
Lopulta hän satutti minua pahemmin kuin kukaan. Hän käytti minua hyväkseen. Se toi minulle lisää varmuutta siihen, että olen huono ihminen. Miksi muuten hän olisi tehnyt minulle niin kuin teki, ajattelin silloin.
Vaikenin ongelmistani. Viiltely jatkui. Laihdutin lisää. Monta kertaa ysitin itsemurhaa mutta rohkeus petti. Pelkuruus vain lisäsi itseinhoani ja jouduin loputtomaan kierteeseen.
Kaikki muuttui kuitenkin kun tapasin vanhoja kavereitani pitkän erossaolon jälkeen, myös sitä, jota tajusin rakastavani vieläkin. Kaikki kauhistelivat laihuuttani, näin sen heidän silmistään, vaikkeivät mitään sanoneetkaan.
Sattumusten kautta se, jota rakastin, päätyi luokseni yöksi ja näki jäljet käsissäni. Hän tivasi selitystä ja lopulta en enää kestänyt. tkien kerroin hänelle kaiken, aivan kaiken. Ja se helpotti. Varsinkin kun lopussa prinssi sai prinssinsä. Olinkin erehtynyt siitä täydestä heteroseksuaalisuudesta. ;)
Ystäväni, nykyään myös rakkaani, auttoi minua paljon, nyt asiat alkavat olla paranemaan päin. En ole itseäni viillellyt ja nykyään jopa suostun syömään, rakkaani sai minut tajuamaan, että minussa on jotain hyvää. Hän saa minun oloni paremmaksi.
Ikinä en onneksi itseäni laihduttanut niin paljon, että sairaalaan olsin joutunut. Jos olisin vieläkin pysynyt asioistani vaiti, olisi syömishäiriöni varmasti jatkunut.
Viiltelystä jäi kuitenkin pahat arvet, muutamat jopa tulehtuivat. Sitä kadun elämässäni eniten, että aloin satuttamaan itseäni. Arvet eivät todellakaan ole kaunista katseltavaa. Kesäisinkin pidän vain pitkähihaisia paitoja tai paljon käsikoruja. En vain pysty näyttämään niitä kellekään ulkopuoliselle. Pitkähihaiset eivät ole mitenkään mukavia kesähelteillä.
Kadun myös sitä, että en uskaltanut puhua tunteistani.
En tiedä mitä tällä haluan sanoa. Kai halusin purkaa sydäntäni. Tällaisia kohtauksia tulee usein yöllä, että haluaa puhua. Ja kultanikin on jo nukkumassa, niin päätin kirjoittaa tämän. Muistakaa, että syömishäiriöt ja viiltely _eivät_ ole pelkkiä teinityttöjen ongelmia, myös miespuoliset henkilöt voivat kärsiä niistä.
Haluisin myös muistuttaa, että vaikka se meille suomalaisille on vaikeaa, niin puhukaa. Kertokaa ongelmistanne ja tunteistanne vaikka se olisi vaikeaa, sillä se todella kannattaa. :) Ja muistakaa olla läheistenne tukena kun heillä on vaikeaa, sitä he todella tarvitsevat.
Ei tainnut ihan täysin syömishäiriöihin liittyä, mutta koska sairastin sellaistakin, niin laitoin tämän nyt tänne.
Voimia ja halauksia ihan kaikille ja kiitos jos jaksoitte lukea. Toivottavasti autoin tällä jotakuta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
kiitos, että avauduit. tuntui hyvältä kuulla jonkun toisen tarina, jonka loppu (tai uusi alku) on siitä onnellisemmasta päästä. ja vaikka itse olenkin syömishäiriöisen stereotyyppi, nuori, keskiluokkainen, valkoinen naisenalku, saatoin läytää itseni tarinastasi. minulla on jokseenkin (tekstisi perusteella)samantapaisia kokemuksia, masennuksesta, itseni vahingoittamisesta, pettymyksistä. ja olen onnellinen sinun ja rakkaasi puolesta. on helvetin hienoa löytää joku jota rakastaa ja joka oikeasti rakastaa takaisin...:)
pitää vielä lisätä, että sairastuttuani syömishäiriöön, en ole (enää) pitänyt sitä pelkästään teinityttöjen sairautena. miellän sömishäiriöt sairauksiksi, joihin ihminen johon sattuu, voi sairastua.
kiva kun kirjoitit. on aina.."avartavaa" kuulla toisten kokemuksista.
mullakin on samantapaista taustaa eli lievää viiltelyä, jolla yritin rangaista itseäni jollain tavalla, koska olin sortunut ahmimaan...se ei kuiteskaan auttanut ja jatkoin ahmimista, joten jätin sen viiltelyn pois.ne arvet on vaan aika kauheita(onneks alkaa vihdoinkin hävitä), mutta häpesin kyl jälkeenpäin esim. kun kesällä käytin lyhythihasii...
on totta,että joku ihminen ja sen rakkaus voi nostaa sut suosta ja korjata itsetunnon, mutta sit jos se vaan käyttää sua hyväks, on tulos ihan kauhee... ehkä mäki odotan,että joku tulis ja "pelastais" mut pois tästä syömishäiriön kierosta maailmasta, jossa on tullu elettyä aivan liian kauan...yritän kyllä itse selvitä tästä, mutta toisten apu auttais=)
vaan syömishäiriöiset ymmärtää toisiaan...ihmiset joilla ei sellasta oo ollu ei tajua mitä toisen päässä liikkuu...ja oon samaa mieltä siitä,että syömishäiriö on sairaus, jossa sun aivot on aivopesty ja sulle tulee kieroutunu ajattelumaailma.jos vaan saa aivot ajatteleen taas normaalisti, voi parantua...
tsemii kaikille!avautuminen auttaa!!