Millä tavalla olette sujut sen asian kanssa, että kaipaatte yhtä tiettyä ihmistä? Kaipaatte huolimatta siitä, ettei hän tuo yhtään mitään sisältöä elämäänne. Vuodet vierii ja huomaatte ikääntyvänne. Voiko kaipaava elää täysipainoista elämää huolimatta suunnattomasta ikävästä ja siitä että elämästä puuttuu aina jotain? Ja tuntuu jatkuvasti siltä, ettei jostain syystä koskaan kelpaa sille toiselle. Haluaisitte kenties elää suhteessa, muttette voi kuvitellakaan siihen ketään toista, koska tunne siihen yhteen on niin kokonaisvaltainen, eikä sitä vain voi sivuuttaa. Miten sitä helvettiä kestää vuodesta toiseen, ilman mitään toivoa paremmasta?
Miten pärjäätte?
Anonyymi-ap
4898
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 48
Vanhimmat
Ei toinna tunkea väärää kokoa kenkääkään väkisin jalkaan, miksi yrittää ihmistä jolle et kelpaa?
Jasu
Et ymmärtänyt. Kysyin sellaisilta, jotka elävät tätä tilannetta. Vain saman kokeneet voivat ymmärtää.
Olen kokenut ja siksi just puhun kuten puhun.
Jasu
"Ei toinna tunkea väärää kokoa kenkääkään väkisin jalkaan, miksi yrittää ihmistä jolle et kelpaa?"
Aloituksessa ei puhuttu yrittämisestä vaan sopeutumisesta.
" tuntuu jatkuvasti siltä, ettei jostain syystä koskaan kelpaa sille toiselle."
Kopioitu aloituksesta.
Jasu
Miksi haikailla jotakuta jolle ei kelpaa? Onko kivemmin muotoiltu?
Jasu
En haikaile häntä. Mutta tunne on pysynyt aika vakiona. Joten jos en sitä tunnetta voi poistaa, on sen kanssa opittava elämään. Sitä kysyin että miten sen kanssa pärjää. Mutta annetaan olla.
Sama asia vain eri sana sopeutuminen on yrittämistä omalla tavallaan yrittää jatkaa elämäänsä siinä kuitenkaan onnistumatta mu kukin elää semmoittista elämää kui on elämästään itse itselleen luonut
Pitää vaan toivoa, että ajan kanssa helpottaa, jos ei todellakaan koskaan tapahdu mitään. Eihän sen asian kanssa sujut ole. Ei ole mukava aihe miettiä näin yöllä tällaista. Olen ihan riittävästi käynyt läpi tätä aikasemminkin, huonoin tuloksin.
Kirjoitin aloituksen. Kysyin siinä ihan yks'kantaan miten pärjäätte? Miten elätte muuta elämäänne? Kyllä kai elää voi siltikin, vaikka rakastaisikin saavuttamatonta. Kun niitä tunteita ei aina voi valita, vaikkei niitä yhtään ruokkisi edes. Täällä tuntuu ihmiset kuvittelevat, että voisi ohjelmoida itsensä jotenkin uudelleen. Ja kieltävät tunteensa, vaikka ne siellä olemassa ovatkin. Tuntuu vähän siltä, että palstalla tällainen aihe on tabu.
Niin no... Itsellä auttaa mielialalääke niin paljon että jaksaa olla esim töissäkin, ja on helpompi työntää taka-alalle ikävät olotilat. Mutta välillä malja läikkyy yli kun riittävästi niitä patoaa. Ei tunteiden kieltäminen ole hyvästä koskaan. Sen kanssa pärjää miten pärjää, ja ajan kanssa tietenkin helpommin.
Eihän tuota itse pysty mitenkään nopeuttamaan. Sitä ikävöin sen aikaa kun ikävöi. Vuosi ja yli kohta mennyt. Voi mennä helposti toinenkin. Etenkin kun oma elämä on niin tapahtumaköyhää.
Pitää vaan hyväksyä tosiasiat, ei siihen höperihtimiseen muuten loppua tule.
Jasu
Ja tilalle jää vain ikuinen tyhjyys.
Ei jää. Minä höperehdin melkein 2 vuotta täällä, lopulta älysin että jahtasin vaan omaa tunnetta ja haavetta, en mitään konkreettista joka voisi tapahtua.
Jasu
Ja jäit palstaan koukkuun...
Jos toinen ei edistä mitenkään asiaasi, hän ei ole kiinnostunut asiastasi kanssasi. Niin se menee.
Jasu
Niin ja sulla on ymmärtääkseni kumppani. Eli ei ihan suoraan verrannollista niinkään. Minä olen yksin ja yksin aina vaan.
No tietenkin menee. Ja olenhan sen nähnyt että niin on. Nothing ever happens.
Niin, tavallaan. Vaikka harvemmin enää täällä viittin käydä.
Jasu
Ei varmaan jos on muutakin parempaa elämää ja oikeaa elämää olemassa.
Ei se, että on kumppani lohduta yhtään siinä asiassa, että on johkun retkussa. Päinvastoin.
Jasu
Mutta johan kerroit, ettet enää ole. Sitä tarkoitin, että nyt voi keskittyä taas kumppaniisi ja elää niin kuin et olisi ikinä ollut retkussa muuhun. Minulla ei ole sitä vaihtoehtoa.
Eihän se kumppani ole hän. Eikä korvaa häntä. Ja on vielä kumppaninkin tunteet kontolla, sinkulla on vain omansa.
Jasu
Minulla on sillä hetkellä vain tyhjyyttä. Ei ketään ketä kaivata, eikä kukaan kaipaa minua, ikinä koskaan. Ketään ei kiinnosta.
En ymmärrä miksi sitten olet sen toisen kanssa? Jos siihen ei ole tunteita olemassa.
Aika parantaa vain ja ainoastaan haavat tunteet harvemmin muuttuu miksikään edes ajan kanssa ne pitää vain oppia vaientamaan
Sulla siitä on jo kaks vuotta menny mulla on jo yli kolme vuotta siitä kun ole parisuhteessa ollu mu voi mää sulle vie puhelin-numeron tähän laittaa jos uskallat soittaa ni katotaan saatasko si sovittua se tapaaminen jot voisit edes yrittää toteuttaa niitä uhkauksiasi ja sehän olisi si semmoin kui 0443141712 ny jos uskaltasit vaikka sen tapaamis paikan sopia ni katotaan onko susta toteuttamaan niitä perättömiä uhkauksia ja jos sen sun murhasuunnittelun mahdollisestikin pystyy joku todistamaan ni siitäkin saa vankeutta jos et ollut tietoinen tuomion pituudesta en tosin tiedä kun muista lukeneeni paljonko niistä on määrätty kakkua istuttavaksi
Ekkö ny jo osaa yhdistää syytä itseesi miksi olet yksin
Muutuvat kyllä kun ryhtyy niitä työstään..
Mutta se oo niin kivaa kun totuttu vaan vaatii voimia mitä monella ei muunkaan tyyppisten riipuvuuksien hoitoon ole....
Ihmisen kun kun pitääki yhtäkkiä toimia sitä vastaan mikä ennen oli kivaa tai jopa selviytymiskeino ...
Helpompaa on vaan roikkua eilisessä vaikka hamaan tappiin kun se et tekis muutoksia tai hoitais riippuvuutta
Kyllä sitä ihmettelen itsekin, kuinka jaksan, mutta kun tunteita ei voi käskeä, niin minkäs teet. Raskasta se on, todella, kun tietää, että toinen on saavuttamaton. Kuitenkin tunteet varaavat sen paikan, johon voisi tulla joku muu. Tämä on vain kohtalo siinä, kuin jollakulla muulla on paha sairaus tai jotain muuta elämässä, jolle ei voi mitään.
Kun ei ole vaihtoehtoa, on vain elettävä.
On tunteuta tietenkin, en mä muuten yhdessä oliskaan. Mua ei mikään maallinen ole ikinä pidätellyt missään, kuten raha tai koti tms. Mikä mut pitää jonkun luona on ne tunteet.
Ne ei silti estä näköjään tuntemasta jotakuta toistakin kohtaan tunteita. Elämä on valintaa. Ei voi valita mitään mikä ei valitse sinua. Se pitää hyväksyä. Niin sinkun kun varatunkin. Kaikkien.
Mitä useampi ihminen liittyy tunnesoppaan, sen hankakempaa, usko pois. Jis on vaan omat tunteet selviteltävänä, niistä selvii ajan kanssa ja tunteet järjellä korvaamalla.
Jasu
En enää, mutta olin lähes 2 vuitta syvässä tunnesuossa. Ihan itseaiheutetussa vieläpä. Itse sieltä pitää löytää reitti poiskin. Ei ole sen toisen syy, että olet pohjalla tunteittesi vuoksi. Hänellä kun ei ole velvollisuutta huolehtia sinusta ja tunteistasi.
Ja ikävä, se voi joskus tulla vuosienkin päästä vielä. Mutta pitää olla jo valmiina estämään niihin heittäytymästä.
Limerenssi, onko tuttu sana?
Jasu
Ja en yhtään vähättele sitä tunteittesi kohdetta, kun sanon että puolet ihastumisesta voi olla omaa sisäistä tarvetta tuntea jotain. Sopiva ihminen ja kohde sitten aktivoi ne tunteet räjähdysmäisesti.
Ja juu tottakai hän on ihana oikeasti, eikä leikisti vain mielikuvissa, mutta osa on aina mielikuvaa vieraassa ihmisessä. Itse luotua.
Se ei toki tarkoita etteikö hän olisikin aivan ihana, itse ajattelen nyt niin että en minä syyttä suotta ihastunut. Hän tosiaan sai minussa aikaan ne tunteet olemalla mitä on. Herätti ne kaipaukset ja haaveet, varmasti tahtomattaan. Mutta minä tahdoin niitä ja näin hänessä potentiaalin olla suurien tunteideni kohde. Kaikki ei siihen pysty edes yrittämällä, hänen ei tarvinut edes yrittää. Ilmesty vaan eteeni.
Hyvä on, että pystyy tunteilemaan. Ollaa siitä onnellisia, kaikki ei pysty, jokin on kuollut heissä tai jäänyt syntymättä. Mutta ei itseäänkään kannata rääkätä tunteilla loputtomasti.
Koittaa järkeistää asioita ja jatkaa elämää. :)
Jasu
Ei ole mulle ketään miestä tarkoitettu joten turha kaivata ketään. Olen kyllä kaivannut melkein koko elämän tähän asti. En enää jaksa.
Tuskin mitenkään
Tuskin mitenkään turha ainakaan pilata kenenkään toisen elämää jos ei itse pysty siirtymään elämässään eteenpäin siihen kun oleellisesti kuuluu se että pystyy antaa itsensä tuntea toista kohtaan ja pystyy sitoutumaan suhteeseen toisen kanssa
Minulla oli nuorena kyllä pakkomiellekkin yhteen henkiloon.... Josta ylipääsyyn meni monta vuotta.... Kaiaan 8 vuotta....
Sen. Dillä ajalla tai Jälkeen on ollu 1 vasta jota saatan kaivata pidenpään..
Ja se juttu on tuore....
Kyllä mä kai jotenki pärjään...
Mutten usko ettäv sitä pakkomiellettä mikä oli melkein yksipuoliseen ensirakkauteni sytytä muut koskaan ...
Tajuan näin jälkernpöin että kyse oli riipopuvuudesta jota pitää hoitaa kun muitakin riipouvuuksia....
Ja ruuppuvasen päätettävä itse et nyt riitti...
Ja ruvettava työskentelen vastaan....
Koska normalisti se ikävä loppuu kuitenkin muutaman kk - 2 vuoden jälkeen...
Jos menee kauemin sun pitää ruveta tajuun et kyse on riippuvuudesta ja riippuvuuta on hoidettava ja asialle tehtävä jotakin kun ollamötys ja odottelu .....
Sekun ei auta....
No koska jos voi rakastaa jotakuta ja rakastaa yhä edelleen ilman, että saa vastarakkautta, niin sitten sen rakkauden piti olla todellista. Se sattui liikaa ollakseen mitään muuta. Ja sitä ei menetä uskoa elämään kun tietää tällaista olevan ja siihen itse pystyvän. Ehkä mielessään ajattelee sitten jonkun toisen hänet voivan korvata. Mutta se vaatii tältä toiselta sitten jo hyvin paljon.
Tähänhän voisi vastata. Tai olkoot. Öitä
No aika hyvin....
Ei sitä voi rahalla lunastoo eikä mitata.
Aika tekee tehtävänsä ja ikävä muuttaa muotoaan. Sen huomaa jonkun läheisen kuoltua, miten se paha olo vaan vuosi vuodelta vähenee ja jonain päivänä sitä ei enää ole. Jos niin ei käy (jos paha olo ei poistu) niin kaikki ei ole kunnossa ja varmaan jotain keskusteluapua kannattaa hankkia. Siis jossain missä keskustelu pysyy asiallisena eli kasvotusten jonkun kanssa.
Onhan se ihan syvältä, kun yksi ihminen voi hallita voi hallita elämääsi, vaikka ei siihen edes halua kuulua💔. Mutta elämä jatkuu...
Tajunnut että kaipaus perustuu mielikuvaan jostain sellaista mitä haluaa/kaipaa ja se ei ole sidonnainen siihen yhteen henkilöön. Kun ja jos se perustuu ihan oikeisiin tunteisiin niin ihminen tekee kaikkensa saadakseen hänet itselleen ja kaikkensa pitääkseen tämän henkilön myös jatkossa.
No ainakaan minun kohdallani se ikävä ei mitenkään haittaa elämääni. Ei se ole mitään suunnatonta räytyvää kärsimystä, joka estää kaiken muun toiminnan. Ei se estä edes sitä, että jos eteeni tupsahtaisi joku toinen kiinnostava, niin en voisi hänen seuraansa lyöttäytyä. Minua kiinnostavia vain on aika vähän tässä maailmassa. Tai kyllä heitä varmaa kokonaisuudessaan koko pallolla useita tuhansia on, mutta osuvatko kohdalleni niin se on sitten eri juttu.
Se mikä mua ihmetyttää aina näissä jutuissa on, että miksi elämä muka vierisi ohitse. Mä olen tehnyt elämässäni monenmoista, vaikka nyt yhtä kaipailenkin.
Ei nyt ihan ihan niin täysipainoista voi kuin mitä voisi olla. Tuohan se toinen sisältöä ajatuksien ja haaveiden kautta elämään, silloin kun muuta ei paljoa pysty ajattelemaan ja vaikka ei olisi konkreettisesti läsnä.
Mitä kaipaaminen tarkoittaa? Jotain haluamista sen täytyy olla. Onko se omistamisen halua?
Kukkahattutätien suhteet mitään ihmeellisiä ole. Heille usein jo ne näennäiset kulissit riittää. Surkuhupainen on ajatusmaailmansa.