Erikoinen juttu. Ei voi enää soittaa ja kysyä kuulemisia. Etenkin,jos on pidetty tiivisti yhteyttä.
Kun läheltä kuolee?
Anonyymi-ap
38200
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 38
Vanhimmat
Tuoko todella on aloituksen pointti ?
Etkö ole kokenut lähellä kuolemaa? Omainen ,tai tuttava?
Sittenhän tietää jo soittamattakin mitä hänelle kuuluu.
Omat kuulumisensa voi kertoa vaikka somessa, ellei ole elossa yhtään tuttavaa, jolle soittaa.
Erikoinen juttu, että kuolleille ei voi enää soittaa ? Jos voisi niin mitähän kuulumisia
odottaisit heiltä ?
Tyrmistys lievenee ajan kanssa, että kaikki on lopullista.
Jos voisi, niin ei olisi edes kuollut joten ne ajatukset pitää ilmeisesti topata jo siitä ajatuksesta.
On myös muistisairauksia joissa on tämä ilmiö, ystävä ei enää hallitse puhelimen käyttöä vaan elää omissa maailmoissaan sekin on eräänlainen kuolema kun vaan luotettava on jäljellä mutta sisällys puuttuu, surua se tuottaa
Tulee siitä outo tyhjä olo!
Alkaa ajatella oman elämänsä rajallisuutta!
Mutta, ilkeys voi jatkua omaan sisareen vaikka olis ikää, itse tämän kokeneena, laitoin yhteyden poikki. Mikään ei ollu hyvä tälle, vaikka mielistelin, nyt mielistelen vain itseäni. Oma elämä on nyt tärkein ja hyvinvointini.
Otan osaa !
Kuolema on aina surullinen juttu, varsinki jos joku läheinen kaveri tai sukulainen poistuu keskuudestamme,
mutta meille vanhoille on kuolema luonnollinen tapahtuma
joka on pakko hyväksyä jossakivaiheessa loppuelämää,
oijoi kun on suru,
olen kokenu jo useamman läheisen ihmisen menetykset,
viimenenki kuolema oli vastikään
ihan edeltävänä kuolinpäivänäki vielä soiteltiin, hän tiesi kuolevansa,
Kolme on kuollut parin vuoden sisällä.
Molemminpuoliset keskustelut on keskusteltu, tarinat tarinoitu.
Tässä iässä kokee kuolemat toisin ja ne jäävät ajatuksiin ja tajuaa syvemmin, että kuolema on niin totaalisen lopullista.
On se totta; puhelin ei soi enää heidän toimestaan.
Yhdestä olen nähnyt kymmeniä unia.
Beng
Nuorena olin hyvin vihainen, kun äitini kuoli, eikä hän vanhaksi kerennyt. Itkin ja elin väkisin eteenpäin.
Niin tuttua aloittajan kanssa. Kun jotain ikävää, iloista, kysyttävää mielipidettä, arjessa sattuu, tulee spontaanisti mieleen. Soitanpa siskolle. Sen jälkeen aina surutyöhön kuuluvat pieni kaipaushetki. Hän kuoli keväällä. Soittelemiseen tottui 50 vuoden ajan, en jostain kumman syystä ole saanut poistetuksi numeroaan puhelimesta. Kun se etsiessä siinä vilahtaa, niin kuin hän vielä olisi lähellä.
Mutta ylipäätään kuolemista. On 1,5 kuukauden aikan kolmet hautajaiset. Kylläpä tippuu ihmiset likeltä.
Niin tuttua aloittajan kanssa. Kun jotain ikävää, iloista, kysyttävää mielipidettä, arjessa sattuu, tulee spontaanisti mieleen. Soitanpa siskolle. Sen jälkeen aina surutyöhön kuuluvat pieni kaipaushetki. Hän kuoli keväällä. Soittelemiseen tottui 50 vuoden ajan, en jostain kumman syystä ole saanut poistetuksi numeroaan puhelimesta. Kun se etsiessä siinä vilahtaa, niin kuin hän vielä olisi lähellä.
Mutta ylipäätään kuolemista. On 1,5 kuukauden aikan kolmet hautajaiset. Kylläpä tippuu ihmiset likeltä.
Tulevana lauantaina hautajaiset.
Etenkin,jos kuolema yllätys? Vähän aikainen jota ei kuolevakaan odottanut!
Ateistina soittaisin kohteelle
Jsuksen suuntahan 888 tai
Palkoholiaisen 666
Tv7 Turun Martinkirkon Ilpoisten piiri
.... näitä on
Näillä on suora yhteys
Onneksi olemme luterilaisessa työkulttuurissa
Eikä pai mentolaisessa taivasilo- opissa, mitävälii- opissa
Ei se soittaminen olennaista. Kyse,ettei voi ottaa enää yhteyksiä. Yleensähän soitellaan!
Eivätkös karjalaiset saata juhlia, kun läheisestä aika jättää?
Ryyppäjäiset hautajaisten jälkeen?
Eivät he sellaista harrasta, mutta Virossa olen kuullut votkua juotavan.
Karjalaiset hautajaiset ovat iloisemmat juhlat ihan ilman viinaakin kuin Pohjalaiset häät. Karjalaiset itkevät ja nauravat yhtaikaa, jos tarve vaatii, pohjalaiset jurottavat eivätkä näytä tuntemuksiaan sen enmpää häissä kuin hautajaisissa.
yksinäisyyttä se lisää aina kun joku läheinen poistuu, ei sitä "tilalle" saa enää
samanlailla uusia ystäviä, kuin aiemmin vuosikaudet ystävyys pysynyt.
monta on, joita ikävöin ja ihan oikeasti ikävöin.
Typerintä siinä on se, että kun ja jos on tullut pitäneeksi jotakuta itsestäänselvyytenä ja tämä yhtäkkiä kuolee, niin yhtäkkiä hänelle ei voikaan enää soittaa. Itsellä tällainen ystävä hävisi oman käden kautta nelikymppisenä. Maailmassa on monta miljardia muutakin ihmistä, mutta kun se yksi puuttuu. Kukaan ei ole samanlainen, vaikka olisi muitakin ystäviä. Monesti sitä pitää tosiaan jotakuta hyvää ystävää niin itsestäänselvyytenä, että ei tajua hänen erityislaatuisuuttaan kuin vasta sitten kun hän on kuollut. Toisaalta itselläkin on ollut liuta (edelleen eläviä) ystäviä, joille on pitänyt vain kylmästi antaa kenkää jos liian hankalaksi tai kuormittavaksi on mennyt.
Tuo on totta, että monesti tulee pidettyä jotakin ihmistä, hyvin läheistäkin, itsestäänselvyytenä. Itsekin olen tämän viime vuosina kokenut ns. kantapään kautta.
Itse en harrasta soittamista puhelimella..Syy minulla ei älypuhelinta.Haluan nähdä ihmiset kasvotusten olla läsnä.Puhelin minulle on vain väline jolla sovin tapaamiset,tilaan ajan lääkäriin,rokotukset ym.Jokaisella on oikeus kuitenkin surra menetystä oli kyse kuolema tai se on henkilön kanssa sukset meneet ristiin.Oli kuolemia 1-2-3? Suru on väistämättä kuolen iästä riipumatta.Itse mentin kuolemalle ihmisä elämästäni 2020-2021 yhtensä 17 kpl.2019 marras ja joulukun aikana 2kpl. 2018 1kpl. Vain esimerkki.Ääretömän tahditonta oli nuorus ystäväni Lohjalta kun miesytäväni kuollut kevät talvi hän kesällä sähköpostissa: Sinä et taida vältää ulonäöstä.Minä kävin kapajalla haluan hyvältä näytää Pentille. Värjäsin hiukset maksoi niin ja niin paljon.Kun ei kohdata kuolemaa.Helppo siinä minä haluan näytää hyvältä miehelleni ja letkautaa sinä et varmaan välitä ulkonäöstäsi?Jätin hänet taakseni.En tarvitse ihmisiä elämääni jolla yhteyden otot vain jos jotain hänelle surta tapahtunut kuin esim.kampaja tai eläkeläisi ryhmn matkat kulloinkin.Ei jakanut koskaan surujani tai tärkeitä ilosia hetkiänikanssani. Piste
Voi olla, että jotkut ihmiset karttelevat sellaista, joka sairastuu tai menettää läheisen tai sitten välttelevät keskustelemasta kuolemasta tai sairaudesta tai vastoinkäymisestä, minkä toinen on kohdannut.
"Ne ovat niin ikäviä asioita, ettei jaksa".
Kuinka ollakaan kuluu puoli vuotta ja sellaiset asiat kohtaavat välttelijää.
Mitä teen.
Tuen. Kuuntelen. Yritän neuvoa.
Emme ole samasta puusta.
Beng
Kovin pinnallisesti elävät eivät minua kiinnosta.
Kuolema on ahdistava useimmille, on vaikea puhua, eikä oikein tiedä sanoja.
Ehkä siksi vältellään.
Kuolleesta saa puhua. Sellainen ihminen, joka on ollut pitkään elämässä mukana ansaitsee tulla muistetuksi.
Ei toinen ihminen mene rikki hyvistä muistoista.
Jos pelkää, että toinen alkaa itkemään, saahan sitä itkeä.
Beng
Kyllä se panee ajattelemaan kun naapuri kuolee.
Vaikka ei paljon oltu tekemisissä niin aloin ihmetellä miksi häntä ei näy missään.
Näin sukulaistaan, hän kertoi naapurini kuolleen.
Aina kun ajan ohi niin vaistomaisesti katson onko kotona, näkyykö valoa ikkunassa, vaikka ei enää näy kun oli yksin asuva.
Meidän asuinalueellakin keskustassa on porukka vaihtunut aika paljon sinä aikana kun olen siellä asunut.
Näin se menee, nopeasti entiset unohtuu ja uudet tulee tilalle.
Niin ensi lauantaina on hautajaiset, hautajaiset on tavallaan pakko hyväksyä, kuolema on hyväksyttävä osana elämän loppua.
Suuresta sisarus parvestamme on kuusi hengissä, hekin suurin piirtein nuorempia lukuun ottamatta siinä tilassa ettei tiedä minä päivänä lähtö. Viime aikoina keskusteluissa huomannu kuolemasta puhuminen ei ole enään vierasta, esille tullu kuka on seuraava. Ei kuolemaan tarvitse valmistautua kun ei tiedä ajankohtaa, elämä on elämisen arvoista vähän huonommassa kunnossakin, monisairaana en juuri huomaa sairastavani johtuu kun saamani hoito on kohdallaan ja mielia on positiivinen.
Näin se menee.
Veljeni haudattiin loppukesästä.
Hän oli minua neljä vuotta nuorempi. Kolme veljeä oli, sisaria ei ollut. Nyt on enää kaksi. Olen vanhin porukasta. Yleensä vanhin koko suvusta. Vanhempien sukupolvi on kuollut.
Sanonkin veljeni hautajaisissa että olen suvun matriarkka. Piti sitten mennä ensimmäisenä kahvipöytään.
Minä olen myös tyytyväinen elämääni, se auttaa moneen vaivaan.
Kun ikää tulee, kuolema tulee ympäristössäkin lähemmäs. Ikäihmisille sen kokee luontevana. Kuitenkin huomaan että kun äitini kuoli vuosi sitten muidenkin kuolema järkyttää ja surettaa enemmän. Viimeksi nuori perheenäiti jonka tunsin ei kuitenkaan erityisen läheinen. Niin epäoikeudenmukaista että laset jäävät ilman äitiä. Mutta elämä on.
Siili2
Sun kanssa oli joitakin viikkoa sitten puhe naisesta jolla ilmeni syöpä, kyseinen 84-vuotias, syöpä oli edenny pitkälle ei enään ollu mitään tehtävissä. Loppu tuli muutamassa viikossa, nyt tulevana lauantaina hautajaiset.
Kuolema voi tulla huomaamatta. Oisko kymmenen vuotta kun naapuri pyysi tulenko katsomaan kun hänen miehensä ei herää, no kuollut mikä kuollut.
Naapurin mies täysin terve, iltäpäivällä sanonnu vaimolleen ' taidan ottaa iltapäivä nokoset ' nokosten aikana tuli noutaja, kuolin ilme oli tyytyväisen oloinen.
Onnellistahan on jos ei tarvise kitua eikä kärsiä jos kerta kuolema vääjäämättömästi edessä. Surullista lähinnä kaipaamaan jääville.
Emme äidillemmekään toivoneet päiviä lisää muutoin perusterve, ei koskaan sairaalassa, vaskulaarinen dementia vei viidessä vuodessa pikku hiljaa hiipien ja toimintakyvyn vieden. Kolme sisarusta meni puolentoista vuoden aikana, kolme vielä jäljellä. Nuoremmista työkavereista muutama kuollut syöpään. Mutta sellaista se on. Elä päättyy kuolemaan. Mutta onneksi omia elonpäiviä ei etukäteen tiedä.
Hautajaispäivä on aina raskas. Mutta toisaalta se on viimeinen palvelus vainajalle, saattaa kunnialla haudan lepoon ja muistoihin.
Olen perheestämme ainoa elossa, vanhemmat kuoli yli puolivuosisataa sitten, ja sisaret muutama vuosi takaperin.
Ikävältä tuntuu, kun ei ole ketään enää, jonka kanssa muistella tai kysellä perheemme asioista.
Lisäksi hyvät likeiset ystävät ovat jo kiviaidan sisällä kirkkomaassa.
Parasta on elää hetkessä, turha tehdä pitkälle meneviä suunnitelmia.
Ulkomaille matkuminen ei oikein kiehdo, korkeintaan laivareissu Tallinnaan, viime matkasta jo yli 3 vuotta.
Lohduton tilanne, ymmärrän sinua, koska olen samassa tilanteessa.
Kaikki hävisi ympäriltä, ei ole ketään, ei sukulaista, joka olisi elänyt samaa aikaa.
Ystävät on kuolleet. Tuntee itsensä ulkopuoliseksi tähän maailmaan,
kun ei ole henkistä kiinnekohtaa missään. Ei ole ketään, jolle soittaa "muuten vaan"
ja rupatella. Nuoret elävät kiireisinä omissa maailmoissaan.
Toivotan sinulle kaikkea hyvää !
Kiitos ja myötäeläen.
Tottuuko siihen? 10v. Ei kuollut ketään. Nyt parissa vuodessa jo kolme ja lisää on liipaisimella..
"Tottuminen" riippuu siitä kuinka läheinen ja rakas menetetty ihminen on.
Ja milloinkahan tuo tottuminen tapahtuu. Erittäin läheisen ystävän kuoleman jälkeen en kyennyt 10 vuoteen ollenkaan suremaan ja taisipa asiaan sisältyä ns.asian kieltämistäkin: halusin ajatella ettei hän ollut oikeasti kuollut, vaan ei vain halua pitää yhteyttä toistaiseksi jostakin syystä. Vasta kymmenen vuoden päästä se pamahti: oli pakko myötää itselle, että hän on todellakin kuollut. Vasta sitten alkoi sureminen, joka kesti puolitoista vuotta. Nyt vasta on totuttelua, vaikka on kuollut jo 12 v. sitten.