Lapsi oireilee erosta

Mitä tehdä, kun 9-vuotias lapsi oireilee erosta? Ja erosta on siis aikaa jo kohta kolme vuotta. Ero tapahtui silloin, kun lapsi oli eskari-ikäinen. Muut lapset selvisivät ero-oireilusta nopeammin, joskin samoja oireiluja heilläkin oli.

Tilanne oli siis se, olen mies, ja ex-vaimolle tuli yhtäkkiä kauhea kiire lähteä avioliitosta, uuden työkaverin matkaan. Se oli tavallaan kaikille meille, minulle ja lapsille, iso järkytys. Syyt olivat kipinän puute yms, ja hän oli todella kylmä ja ylimielinen. Salasuhde oli jo ollut jonkin aikaa, kunnes hän päätti hypätä uuteen ja parempaan elämään.

Eipä sitä miehenä, auttanut muuta kuin tunnustaa tosiasiat, mä en riittänyt hänelle. Niinpä otin asian siten, etten ala ketään pidättelemään kanssani, vaan se on tervemenoa sitten. Vaikka tottakai minua asia harmitti, varsinkin lasten puolesta.

Nyt on tilanne se, että nuorimmainen, on yhä enemmän alavireinen, ja salaa toivoo että äiti ja isä palaisi yhteen, ja saisi vanhan takaisin. Kysymys kuuluu, miten lohduttaa 9-vuotiasta, siten ettei anna turhia toiveita yhteenpaluusta? Itse sanoin exälle jo eroprosessin aikana, että tämä tulee olemaan lapsille kova paikka. Hän vältteli kaikkea keskustelua, ja sanoi kylmästi vain että kyllä lapset selviää asioista nopeaa. Eniten hänellä tuntui vain olevan kova kiire uuteen suhteeseen.

Olen miettinyt, että vaistoaako lapset äitinsä kylmäkiskoisuuden, ja tuleeko heille sitä kautta hylkäämiskokemus tms. Kun kokevat olevan kakkos tai kolmossijalla, äitilläänhän on uusi parempi elämä muualla, ja hän käy vuoroviikoin vain "hoitelemassa" lapsiviikot, kunnes voi mennä taas viikoksi ns parempaan elämään. Parempi elämä on siis eri paikkakunnalla.

Uusi mies ei siis osallistu millään tapaa ex-vaimon lapsiviikkoihin, mikä on tavallaan lasten kannalta hyvä asia, mutta osaltaan antaa heille myös sen vertailukuvan, että äitillään on parempi elämä jossain muualla kuin heidän kanssaan.

Nojoo, tämä pohjustuksena. Selvää on että avioero ei ollut minun tahtoni. Mutta en tietystikään enää kuvittele mitään takaisinpaluuta, kerran minua huijattiin ja petkutettiin. Siitä toki aikuisena ihmisenä pääsen yli, enkä ole katkera. Enemmänkin pettynyt ihmiseen, joka valitsi perheen sijasta lapsettoman miehen. Ja siihen, että tämä valinta aiheuttaa pitkän aikaa ongelmia lapsissa, ja varsinkin tässä nuorimmaisessa. Joka jostain syystä elättelee toiveita paluusta vanhaan.

Tavallaan lapsen ratkaisu olisi se, että vanhemmat palaisi yhteen, ja hän näkisi vanhempiaan koko ajan. Tämähän on ihan ymmärrettävää, koska lapsi rakastaa molempia vanhempiaan, ja on lapsen mielestä todella masentavaa, kun toinen vanhempi on aina viikon poissa. Mutta kun yhteenpaluu ei vain ole mikään ratkaisu, en ikipäivänä pystyisi siihen. Lisäksi exällä on uusi uljaampi elämä, olkootkin että siinäkin on näkyvissä merkkejä ettei ihan niin mene kuin suunnitteli. Tarkoitan että uudesta miehestä ei tullutkaan mitään isäpuolta tms, koska lapsikuviot eivät uutta miestä voi vähempää kiinnostaa, mikä sekin on ihan ymmärrettävää, kun lapset ei ole omia, eikä kokemusta lapsista muutenkaan.

Pääkysymys on, miten tuoda lohtua lapsen elämään, että hän saisi elämänilonsa takaisin? Ilman että luo turhia toiveita. Exälle ero-oireilu ei kelpaa syyksi, siitä en viitsi hänen kanssa edes keskustella, koska hän tulkitsisi asian siten, etten hyväksy eroa tai haluaisin takaisin. Tavallaan hänellä saattaa olla huono omatunto, ratkaisustaan, mutta ei pysty myöntää sitä, ja sivuuttaa kaiken mikä liittyy lasten erokipuiluun, koska hänen mielessään ero ei aiheuta lapsille mitään. Tietyllä tavalla tuo keskustelu ajautuu tyhmälle kehälle, joten sitä on turha käydä.

Pääasia olisi saada lapselle turvallinen olo, ja sellainen fiilis, ettei kukaan häntä hylkää. Miten toimia?