Moni meistä varmaan on joutunut osallistumaan sairastuneen sukulaisensa hoitoon. Itse hoidin eläkkeelle päästyäni syöpää sairastavaa anoppiani. Monta kertaa kaipailin muutakin seuraa, mutta vieraalla paikkakunnalla ei ollut tuttuja eikä päässyt loppuaikoina edes ulos hengähtämään, koska potilas tarvitsi kokoaikaista huolenpitoa. Mielellänihän sitä tein, mutta jälkeenpäin huomasin miten väsynyt olin. Silloin en vielä tiennyt tällaisista chat-palstoista edes eikä tietokonekaan ollut mukanani.
Mielessäni on pyörinyt ajatus, että joukossamme on varmaan useita kotiin ja hoidettavaan sidottuja henkilöitä. Jos joku kokee olevansa läheisensä hoitoon sidottu 'vanki', toivon, että voisimme täällä yhdessä keskustellen helpottaa hänen oloansa. Mitä mieltä olette?
Mielessäni on pyörinyt ajatus, että joukossamme on varmaan useita kotiin ja hoidettavaan sidottuja henkilöitä. Jos joku kokee olevansa läheisensä hoitoon sidottu 'vanki', toivon, että voisimme täällä yhdessä keskustellen helpottaa hänen oloansa. Mitä mieltä olette?
Vastaukset 13
Vanhimmat
itsekin hoidin äitiäni ja kyllä vei mehut. Naapurin rouvalla on nyt sama ongelma yhden ystävän/tuttavan kanssa, kun sukulaiset eivät välitä ja sosiaalitoimisto tms. instanssit eivät korvaansa lotkauta. On otettu yhteyttä. Tytär sanoo, että isä on niin kamala, en auta. Omituista, että naapuriapuun pitää nojata tänä päivänä. Kyseessä on yli 70v mies, jolla on myös dementian tyyppisiä aggressio-oireita. Naapurin rouvalla on lisäksi työpaikka ja kotieläimet. Ei kateeksi käy.
Ongin vielä sen vanhuksen nimen ylös ja soitan kaikki kaupungin viskaalit läpi, eiköhän ala apua löytyä.
Olen hoitanut Alzheimerin tautiin sairastunutta äitiäni - jokainen joka on tavannut tämän taudin tietää mistä on kysymys! Äitini on jo kuollut ja raskain asia oli se, että hän ei enää tuntenut minua eikä sen puoleen ketään muitakaan sukulaisia.
Toinen, raskain, asia on kuin jouduin hautaamaan vanhimman poikani 4,5 vuotiaana. En uskonut selviäväni siitä - mutta elämä vaatii kestämistä vaikka yli 30 vuotta sitten tapahtunutta edelleenkin tuntuu ylipääsemättömältä
Olen ollut vuosia mieheni omaishoitaja.
Hän on täysin minun apuni varassa.
Ei pääse ilman apua ylös sängystä, on syötettävä puettava, vaatii koko ajan toisen henkilön läsnäolon.
Ei tätä tajua kun sellainen henkilö joka on itse ollut tai on samassa asemassa.
Esim lapseni eivät vieläkään, vuosien jälkeen tajua missä jamassa heidän isänsä on.
He asuvat muualla ja odottaisivat hyvää palvelua kotonaan käydessään.
Ei puhettakaan että suostuisivat hoitamaan isäänsä että saisin vähän hengähtää.
Mutta niinhän se on että itse on osansa valinnut, siinä suhteessa että olisin tietenkin voinut kieltäytyä hoitajan osastani.
Ei tähän varmaan kukaan halua, tähän joudutaan olosuhteiden pakosta.
ottanut kaupunkisi- tai kuntasi sosiaalitoimesta selvää, että olisiko heillä antaa joku hoitamaan miestäsi siksiaikaa kun pitäisit jonkun vapaapäivän kuukaudessa? Omaishoitajillehan kuuluu kai joku päivä kuukaudessa vapaata.
En tiedä koska olen samassa tilanteessa kuin sinä olet, sanoit osuvasti että "omaishoitajaksi vain ajaudutaan olosuhteiden pakosta", näin se on ainakin jos puoliso sairastaa jotakin hitaasti etenevää keskushermostosairautta, siinä aika kuluu pikkuhiljaa ja huomaat että puolisosi tarvitsee enemmän ja enemmän hoivaa ja huolenpitoa ja siinä sinä vain olet kiikissä..
Minä tiedän, että lapseni haluavat auttaa minua kun se aika tulee, jos tulee, voihan olla että minä itse olen joku päivä potslojo ja täysin avuton autettava, sekin on hyvä muistaa aina sillointällöin.
Mutta sen olen päättänyt etten kotiin jää vangiksi, niin kovaa hintaa en suostu maksamaan tässä ainoassa lyhyessä elämässäni.
Ja minä aion pitää omat harrastukseni ja vaikka matkustelen yksin jos kaveria ei ole.
Tietääkseni pitkäaikaispotilaita otetaan terveyskeskuksiin hoitoon siksi aikaa, kun omaishoitaja on lomalla. Saat tosiaan asiasta tarkemmin selvää kuntasi viranomaisilta.
Olen kuullut myös samanlaisessa tilanteessa olevien muodostaneen hoitorinkejä ja/tai vanhusten/pitkäaikaissairaiden 'päiväkoteja'. Olisikohan apua tarvitsevalla voimia yrittää tätä kautta kohentaa omaa jaksamistaan?
taitaa olla samanlainen, ei tosin niin pitkällä mutta oireet ovat aika selvät.
Mieheni on ollut niin kiltti aikaisemmin, mutta nyt on tainnut piru istua olkapäälle. On tosi paljon oikutteleva. En osaa tehdä hänen mielikseen mitään. Ruoka ei ole hyvää, laitat omia hömsötyksiäs, astiat lähtee lennosta edestä, kun aloittaa tiskaamaan. Hyvä niin, mutta haluaisin nauttia ruoasta ja vielä monipuolisesta. Pidän ruoanlaitosta, leipomisesta, käsitöistä jne. Tuntuu, että hän on mustasukkainen kaikesta mitä teen.Kun ollaan kaksistaan, olisi aikaa tehdä vaikka mitä. Lapsetkin ovat harventaneet käyntejään, kun on aina arvostelemassa heidän tekemisiään ja lastenlapset ei saa tehdä mitään muuta kuin istua paikallaan. Ei hän väkivaltainen ole, mutta se ainainen marmatus ottaa aivoon ja ne vanhat asiat kertoo monta kertaa päivässä. Toisinaan iskee piru minussakin. Kun hän kertoo näitä juttuja jo viidettä kertaa, sanon ihmetellen että niinkö.Hän on niin vanhojen aikojen lumoissa. Hän ei silloin huomaakaan, että pelaan tietsikalla pasianssia, sillä sehän on kuin punainen vaate härälle koko tietokone. Mutta ei jaksa kuunnella aina samaa laulua. Useimmiten kirjoittelenkin iltaisin tai öisin, kun on omat ajatukset koossa. Odotan pelolla tulevaisuutta, sillä naapurissa on dementikkomies ja olen seurannut sitä touhua. Säälin sitä vaimoa, kun ei osaa tehdä mitään mieliksi ja jos oikein suuttuu, heittää sillä mikä kädessä sattuu olemaan. Tällainenko on minunkin tulevaisuus. Paras olla ajattelematta, täytyy elää päivä kerrallaan ja toivoa parasta.
Taisi tulla sellainen valitusvirsi, mutta kun sydän on niin täynnä eli sydämen kyllyydestä suu puhuu. Jaksamista sinulle. Kirjoittelehan, se helpottaa, onhan ajatukset vähän aikaa pois ankeista asioista.
minusta on se kun ei tiedä mitä tekisi velvollisuuden tuntonsa ja oman jaksamisensa ristitulessa.
Mieheni syyllistää minua jos jätän hänet vaikka puoleksi päiväksi omiin hommiinsa, hän nimittäin pystyy vielä tekemäänkin jotain käsillään, hän voi sanoa minun "juoksevan" aina, jos vaikka käyn kerran viikossa tai kuukaudessa omissa harrastuksissani, kuorossa tai vain jotain ystävääni tapaamassa tai konsertissa tms. se on tosi raivostuttavaa, vaikka kyllä minä ymmärrän häntäkin ja olen säälinyt hänen kohtaloaan melkein itseni sairaaksi, mutta siitä säälistä kun ei ole apua loputtomiin, eikä palvele häntäkään, jos en yritä toimia myös itsekkäästi.
Kannattaa ottaa yhteyttä terveyskeskukseesi ja kysyä sieltä neuvoa, miten asiassa etenet. Jollain konstilla tuo miehesi pitäisi saada lääkäriin, jos hänen psyykkensä on noin muuttunut. Erityisen huolestuttavaa on tuo ärtyneisyys. Dementian taustalla on erilaisia syitä. Lääkitystäkin on olemassa.
Luonteen muuttuminen tapahtuu niin hitaasti että välillä epäilee omaa mielenterveyttään.
Lopullinen romahdus tuli kun mies meni psykoosiin.
Pystyi silloin vielä itse liikkumaan.
Sai kyllä paljon tuhoa aikaan, ne ajat muistan kuin hirvittävän painajaisunen.
Nyt on kyllä rauhallinen, mutta vaatii fyysistä voimaa nostella ja liikutella painavaa miestä.
100% syytä ei ole saatu siihen mistä johtuu nopea oma-aloitteisuuden ja liikuntakyvyn häviäminen.
Olen jo ottanut yhteyttä sosiaalitoimistoon, suhtautuivat ihan mukavasti.
Uskoisin asioiden järjestyvän.
osa on monissa tapauksissa lähes pakon sanelemaa.
Ottakaamme esimerkiksi tapaus jossa puolisoaan huomattavasti suurempaa eläkettä nauttiva sairastuu kroonisesti ja joutuisi laitoshoitoon, ilman omaista, joka 'uhrautuu' hoitamaan häntä.
Kyseen ollessa potilaasta , joka nauttii kohtalaisen suurta eläkettä, eläke menisi suurimmaksi osaksi sairaalan, tai muun hoitolaitoksen potilaan aiheuttamiin hoitokustannuksiin.
Eläkkeelllä oleva pariskunta,joutuisi taloudellisesti ahtaalle kun hyvää eläkettä saava, sairas puoliso maksaisi eläkkeensä suurimman osan sairaalalle.
Siksi iäkkään puoleinen pariskinta tekisi viisaasti laatiessaan täysissä sielun ja ruumiin voimissa ollessaan asuinkuntansa Sosiaalitoimen kanssa sopimuksen, missä sitouduttaisiin maksamaan hoitopaikalle(yleensä sairaala) vain normaali hoitokorvaus ja potilaan eläkkeestä suurin osa jäisi puolison hyväksi.Tälläisen 'hoitotestamentin' tekeminen on käsittääkseni mahdollista suurimmassa osassa maamme kuntia.
Täysin avuttoman, liikuntakyvyttömän potilaan omaishoitajan osa on raskas. Antamalla omaisensa asiantuntevan hoitohenkilökunnan huostaan, lähiomainen säästäisi omia voimavarojaan, sekä välttyisi martyyriuuden tunteelta, joka pakostakin usein saa ylirasittinuneen omaishoitajan valtaansa.
Asiahan koskee siis nimenomaan aviopuolisoita, joista sairas on kohtalaisen suurta eläkettä nauttiva ja terve, häntä hoitava puoliso vain miniimieläkettä saava. Toisin sanoen perheen talouden heikkeneminen, tai peräti romahtaminen voitaisiin estää asioiden ennaltajärjestelyllä.
kertomasi "hoitotestamentti" mahdollisesti kunkin kunnan hyväntahtoisuudesta kiinni, vai perustuuko se johonkin lakiin, johon sitä hoitotestamenttia esittävä voisi vedota?
mikä ei perustu mihinkään voimassa olevaan lakipykälään.
Useissa Suomen kunnissa kuitenkin vallitseva käytäntö.
Kannattaa kysyä asuinkuntansa Sosiaalitoimistosta.
vuan paljon neuvoistasj..:), pittäpä käyvvä joskus, vaikka enhän mie, tai myö olla mittää vanahoja, mutta kuitennii kun tämä tilanne on mitä on kohallamu..kiitos siulle.