Mun on ihan pakko kirjoittaa tänne, kun jotenkin tätä tilannetta häpeää niin ettei tahdo kertoa edes parhaalle kaverilleen. Olen kirjoittanut tänne aikaisemminkin tilanteestani, mutta kuten sanoin, välillä on pakko saada purkaa pahaa oloaan jonnekin. Jos täällä edes ymmärrettäisiin.
Mieheni ei halua minua. Viime kerrasta on kohta jo kaksi kuukautta, ja koko tämä vuosi tai oikeastaan pari viime vuotta (ja olemme seurustelleet sentään vasta 2,5 vuotta - minä olen 26 ja mies 28) on ollut tätä yhä enenevässä määrin. Mies haluaa seksiä kuukauden-parin välein, ja silloin minäkin keskityn epätoivoisesti vain miellyttämään häntä siinä toivossa, että hän haluaisi minua enemmän. Viime kerrallakin tein kaikki työt, mies vain makasi selällään ja laukesi parissa minuutissa. Ei toivoakaan, että hän ottaisi huomioon minun tarpeitani tai halujani. Silloin harvoin, kun hän haluaa, koko homma tähtää vain yhteen asiaan - hänen laukeamiseensa. Tosin itse en ole mikään helppo tyydytettävä - varsinkaan nykyisen itsetuntoni vallitessa. Aiemmin osasin kyllä lauetakin hänen kanssaan. En enää. Seksuaalisuuteni on kuollut. En tiedä edes, haluanko ITSE häntä enää.
En kykene nukkumaan hänen vieressään enää. Jotenkin olen alkanut vihata häntä. Ja samalla kuitenkaan en halua ketään muutakaan. Miten minulle on käynyt näin? Minulle, nuorelle naiselle, joka vasta alkoi löytää oman seksuaalisuutensa ja oppia nauttimaan? Miten mies pystyi omalla välinpitämättömyydellään musertamaan itsetuntoni?
Nykyisin tunnen itseni vain rumaksi, lihavaksi (172cm, 60kg) ja epänaiselliseksi. Oma mieskään ei minua halua. Toista naista ei ole, jos sitä epäilette...itsekin epäilin joskus, mutta asia puitiin läpi eikä hänellä järjellä ajateltuna olisi siihen mahdollisuuksiakaan. Kyse täytyy siis olla siitä, että minä en vain ole haluttava.
En oikein tiedä, millaisia kommentteja tällä edes haen...ehkä tosiaan vain halusin purkautua jonnekin. ja ehkä toivoisin, että joku sanoisi, että olen ihan hyvä tyyppi eikä minussa ole mitään vikaa. Vaan mitenkäpä te voisitte niin sanoa, minua tuntematta...
Tuntuu vain niin hemmetin pahalta.
Mieheni ei halua minua. Viime kerrasta on kohta jo kaksi kuukautta, ja koko tämä vuosi tai oikeastaan pari viime vuotta (ja olemme seurustelleet sentään vasta 2,5 vuotta - minä olen 26 ja mies 28) on ollut tätä yhä enenevässä määrin. Mies haluaa seksiä kuukauden-parin välein, ja silloin minäkin keskityn epätoivoisesti vain miellyttämään häntä siinä toivossa, että hän haluaisi minua enemmän. Viime kerrallakin tein kaikki työt, mies vain makasi selällään ja laukesi parissa minuutissa. Ei toivoakaan, että hän ottaisi huomioon minun tarpeitani tai halujani. Silloin harvoin, kun hän haluaa, koko homma tähtää vain yhteen asiaan - hänen laukeamiseensa. Tosin itse en ole mikään helppo tyydytettävä - varsinkaan nykyisen itsetuntoni vallitessa. Aiemmin osasin kyllä lauetakin hänen kanssaan. En enää. Seksuaalisuuteni on kuollut. En tiedä edes, haluanko ITSE häntä enää.
En kykene nukkumaan hänen vieressään enää. Jotenkin olen alkanut vihata häntä. Ja samalla kuitenkaan en halua ketään muutakaan. Miten minulle on käynyt näin? Minulle, nuorelle naiselle, joka vasta alkoi löytää oman seksuaalisuutensa ja oppia nauttimaan? Miten mies pystyi omalla välinpitämättömyydellään musertamaan itsetuntoni?
Nykyisin tunnen itseni vain rumaksi, lihavaksi (172cm, 60kg) ja epänaiselliseksi. Oma mieskään ei minua halua. Toista naista ei ole, jos sitä epäilette...itsekin epäilin joskus, mutta asia puitiin läpi eikä hänellä järjellä ajateltuna olisi siihen mahdollisuuksiakaan. Kyse täytyy siis olla siitä, että minä en vain ole haluttava.
En oikein tiedä, millaisia kommentteja tällä edes haen...ehkä tosiaan vain halusin purkautua jonnekin. ja ehkä toivoisin, että joku sanoisi, että olen ihan hyvä tyyppi eikä minussa ole mitään vikaa. Vaan mitenkäpä te voisitte niin sanoa, minua tuntematta...
Tuntuu vain niin hemmetin pahalta.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Minulla on sama ongelma, rakasteltu on viimeksi jotain 2-3 kuukautta sitten... eikä sitäkään oikein rakasteluksi voisi kutsua, sillä se tapahtui niin nopeasti. Mieheni kärsii stressistä, masennuksesta ja ahdistuksesta... Ja nämä kaikkihan ovat syitä erektiohäiriöön... mikä taas johtaa siihen että mies on entistä masentuneempi, stressaantuneempi ja ahdistuneempi. Minäkään en tunne itseäni kauniiksi tai haluttavaksi, pukeudun mieheltäni piilossa ja alastomuus ahdistaa minua... mutta vain jos mieheni on lähettyvillä. Olemme puhuneet asiasta ja se saa hänet aina vihaiseksi ja pahalle tuulelle. Eli päätin jättää puhumisen sikseen. Tilanne näytti toivottomalta, harkitsin että muutan pois. Ajattelin että kun mies ei kerran halua rakastella kanssani ja muutenkin läheisyys on vähentynyt huomattavasti, minua ei kaivata tai että hän ei enää rakasta minua. Joskus tunsin kun suutelin miestäni että häntä inhottaa... tai vaistosin... mikä liene tuntemus nyt olikaan. Nyt kun olen miettinyt asiaa itsekseni olen huomannut miten paljon rakastan miestäni. Vaikka tämä aika on meille ollut kaikkein vaikeinta enkä ole ollut onnellinen n. puoleen vuoteen, niin kumma kyllä rakkauteni häneen on vain syventynyt... pelkään että hän jättää minut, eikä toisin päin.
Odotan nyt kesää, kun jään yksikseni töihin ja mieheni menee töihin toiseen kaupunkiin... Jos välimatka tekisi hyvää ja mieheni saisi lomaa minun naamastani ja pääsisi kavereittensa kanssa rentoutumaan... Ehkä pieni ikävä voisi auttaa. Ja jos se ahdistus ja masennus kaikkoaisivat. Toivottavasti ainakin... Tällainen tilanne on rankka, ei vain sille ahdistuneelle, vaan myös sille joka joutuu seuraamaan vierestä eikä pysty auttamaan... ja kun läheisyys on tiukassa, parisuhde on alkanut tuntumaan kaverisuhteelta... Sitä en halua. Rakastan miestäni ja kärsin tästä vaikka koko loppu elämäni mieluummin kun menetän hänet.
Meillä parani suhde kun annoin miehelle tilaa. Lopetin turhanpäiväisen nalkuttamisen. Ja huomauttelun. Jätetyistä sukista jne. Mies kulkee kavereittensa kanssa, ja käy viihteellä ja harrastelee. Samoin mä. Eli kummallakin pitää olla ne omat jutut. Ennen vaadin aina miestä olemaan kotona, eli liian tiukat oli ohjakset. Ennen nyhjättiin aina kotona. Ja samat oli kyläpaikat. Töistä kotiin, eikä muuta kuin tympeitä naamoja. Johan sellainen syö suhdetta. Nyt järjestellään myös romanttisia iltoja ja semmoista.
Jostain kumman syystä tänne tulee kokoajan viestejä joiden sisältö on täysin sama. Tietysti se on varmaan hyväksi kun pääsee purkaan omia ajatuksia eikä vain lukea toisten vastaavista tilanteista.
Minun käy sinua kyllä sääliksi koska en itse ole ymmärtänyt sellaisia miehiä joille seksi ei kelpaa. Itselläni oli muinoin sama tilanne kotona ainostaan sillä poikkeuksella että minä olen mies ja olin se osapuoli joka jäi ilman.
Meillä hommat saatiin toimimaan kun sain vaimon oikeasti ymmärtämään sen asian että minä tarvitsin seksiä enkä sitä vaan huvikseni yritä vongata. Se puhuminenkaan ei oikeasti hyödytä mitään jos toinen vain vastaa että joojoo ja hommat jatkuu samaan malliin. Meillä mentiin siihen asti, että vaimo tajusi vasta siinä vaiheessa kun olin useasti purskahtanut itkemään kyseisen asian vuoksi, ja että ilman seksiä itsetuntoni mureni pikavauhtia ja jotain on oikeasti tehtävä eikä vain antaa lisää tyhjiä lupauksia.
ei meillä ainakaan... olen vuoden jo itkenyt...
Voi olla että homma ei toimi näinpäin. Eli miehelle itkevä nainen ei o mikään outo ilmestys, mutta naiselle seksinperään itkevä mies voi olla pysäyttävä kokemus.
Niinpä, samanlaisia viestejä on toki muitakin, mutta silti jokainen tapaus on sen kertojalle asinutlaatuinen ja kipeä. Ei se välttämättä sinänsä lohduta, että muitakin on samassa tilanteessa, mutta ehkä se, että sitä voi tosiaankin kärsiä haluttomasta miehestä ilman, että syy olisi yksinomaan itsessä.
Joillakin voi tietysti toimiakin tuo puhdas vaatiminen... itse vain en haluaisi vongata. En minä niin seksinkipeä ole, että haluaisin toisen antavan minulle väkisin tai ruinauksen tuloksena. Ei se tekisi itsetunnolle yhtään sen parempaa kuin torjuminenkaan. Usko pois, olen kyllä puhunut asiasta...ja nyt pikemminkin toivon, etten olisi, sillä juuri se ongelman esiinottaminen on mielestäni ollut syynä siihen, että seksikerrat sen kun harvenevat. Tästä on tullut jokin kamala kierre, jota kumpikaan ei osaa lopettaa. Kirjoitin miehelleni muutama kuukausi sitten jopa kirjeen, jossa kerroin, miltä minusta tuntuu - en siis syyttänyt, en vaatinut mitään. Kerroin vain, mitä tämä tilanne minulle tekee ja että haluaisin löytää tästä ulospääsyn. Ja otin itsekin osavastuun asiasta. Mies sanoi lukeneensa sen, mutta sen koommin asiasta ei ole puhuttu sanaakaan...
Yrittänyt siis olen. Ja saanut vain takkiini. Nyt en sitten uskalla yrittää enää mitään. Kavahdan jopa hänen kosketustaan, koska se herättää minussa niin ristiriitaisia tunteita - toisaalta kaipuuta, toisaalta katkeruutta.
Pelkään vain sitä seuraavaa vaihetta. Ennen kaikkea sitä, mikä se seuraava vaihe tulee olemaan. Joko mies jossain vaiheessa tajuaa, että meillä on tässä ihan oikeasti ongelma (eikä hän sitä tajua ellen minä vielä kerran jaksa ottaa asiaa puheeksi - mikä taas voi johtaa tilanteen pahenemiseen taas kerran), tai sitten minun on joko hyväksyttävä tilanne (mikä johtaa entistä suurempaan itseinhoon ja katkeruuteen) tai - viimeisenä vaihtoehtona - tehtävä tälle loppu.
niimpä... itse ei haluaisi mankua seksiä koska minulle tärkeintä on ainakin se läheisyyden tunne ja rakkaus, ei itsessään seksi. Niinpä siis haaveilen siitä että mies katsoisi minua pitkään ja hymyilisi, ottaisi minut syliinsä ja suutelisi pitkään ja hitaasti... ja sitten hellästi johdattelisi mut makuuhuoneen puolelle... Tällaisessa tilanteessa kun tuntee itsensä rumaksi ja ei-halutuksi aloitteen tekeminen on erittäin vaikeaa. Mies taas haluaisi että minä juuri tekisin aloitteen. Hän kun pelkää epäonnistumista eikä siksi kuulemma uskalla... Miksi sitten en tee aloitetta? Olen tainnut saada liian usein siipeeni... Ja saisin varmasti taas pakit jos yrittäisin.
olen itkenyt,raivonnut,huutanut....ei auta.itsetunto,mikä se on??se meni jo!
Seksi ei ole se maailman tärkein juttu. Mutta kummasti sitä kaipaa. Meillä on hellyyttä vain seksin aikana. Ja mies haluaa tosi harvoin. Eli jos haluan halata, niin mies vetäytyy kauemmas. Koska juuri niin hän tekee itse aloitteen. Halaamalla ja tulemalla lähelle. Ja jos sitä seksiä ei saa, niin kyllä sitä ajattelee aika paljon. Ja miettii, että missä vika. Aluksi jaksoin puhua asiasta nätisti. Nykyään kärsivällisyys on mennyt ja tulee puhuttua rumasti. Ja torjun miehen, vaikka hän tekee aloitteen kerran kuukaudesa. Naisellisuuteni on täysin nollissa. En tunne itseäni rakastetuksi ja haluttavaksi. Tilanne on johtanut moniin riitoihin ja syyttelyihin, ja miehen puolelta törkeisiin nimittelyihin.
Sitä mäkin toivon et pitkä katse johtais hellään halailuun ja jatkuis siitä luonnollisena asiana sänkyyn. Ei kiristämisellä ja pakotetulla saatu seksi tuota nautintoo. Toki näitten kahen jutun välissä on muutakin. Voihan sen toisen esim. vietellä.
Joo,meilläkin harrastellaan seksiä ihan liian HARVOIN,ja sekin on vain ja ainoastaan silloin kuin mieheni sitä sattuu haluamaan,itse en uskalla/kehtaa aloitetta enää tehdä(ajatelkaa,ollaan seurusteltu n,7.V.)..ja suht nuoriakin,itse oon 25.v. mies 29.v.kyllähän mäkin joskus vielä aloiteen joskus tein,kunnes aloin saamaan vastaukseksi vihasesti sanottuna että "lopeta nyt toi,etsä mitään muuta ajattele"ym,ym. ..ja,se kyllä ssttu tosi paljon,eikä sitä oikeen pysty unohtaa. Kuitenkin mä rakastan miestäni vielä tosi paljon,ja myös haluaisin sitä!! No,onhan tää nyt vittu älytöntä,kun on jo saman ihmisen kanssa ollut 7.v.ja pelkää ehdottaa seksii huh,huh... Mutta tämmöstä se on meillä,ei voi mitää..
Haluan sen sinulle sanoa, niin kuin toivoitkin jonkun sanovan, olet ihan hyvä tyyppi eikä sinussa ole mitään vikaa! Niin minäkin olisin toivonut jonkun minulle sanovan, kun vielä jokin aika sitten olin tuossa samassa niin ahdistavassa tilanteessa. Enää en ole, lähdin ulos siitä suhteesta, joka tavallaan tappoi naisen sisälläni. Aikani vonkasin mieheltäni, miten nöyryyttävää onkaan naisena saada pakit mieheltään, toistuvasti. En tiedä mitä mies siinä kohtaa ajatteli, kun minua sillä tavoin loukkasi. Olisi s***tana pannut vaikka väkisin silmät kiinni. Ensi alkuun halusin, kunnes lakkasin haluamasta miestäni. Mietin pettämisvaihtoehtoa, mutta jossain vaiheessa lakkasin haluamasta sitäkään. Katsoin, että on pakko lähteä, muuten en voisi koskaan tulla onnelliseksi. Nyt olenkin jo onnellisempi, tai ainakin tasapainoisempi. Seksielämää ei ole sinkkunakaan, mutta toiveet siitä, että edes olisi jonkinlaista, ovat huomattavasti suuremmat kuin entisen parisuhteen aikoihin! Halut ainakin ovat palanneet (hmmm...) takaisin, ja olo on naisellisempi, kun vieressä ei nuku mies, joka ei tee sitten niin mitään. Jälkeenpäin hän on antanut ymmärtää, että mielestään minä olin se sen suhteen "pahis". Ja minähän en sen suhteen ainoaksi "pahikseksi" suostu. Olenkin sanonut hänelle, että "mieti mitä itse teit, ei mikään ihan pikkujuttu ollutkaan". Niinpä hän on ollut hiljaa, tajuaa varmaan itsekkin.
Mieti sitä, ja lähde meneen! Ja muista aina tehdä juuri niin kuin sydän sanoo =) !!!
Naisellisuuteni alkaa olla muisto vain. Oikeastaan kaikki naisellinen itsessäni on alkanut ärsyttää. Pyöreät rinnat ja lantio menevät "hukkaan"...Tuntuu, että kun lähden juhlimaan meikattuna olen kuin turhaan kukkiva kukka...Omaa miestä ei kiinnosta, enkä viitsisi pettääkään. Tulee jotenkin hutsumainen olo, kun flirttailen paljon seksin puutteen takia. Nyt en enää edes flirttaile, kun en tunne itseäni edes seksuaaliseksi olennoksi. Hitto, ett oon lukossa. Kiitos, jos jaksoitte lukea.
Erona sinun tilanteeseesi on, että olen oikeasti lihava ja ruma.
Kuinka epäonnistuneeksi voi itsensä tuntea?
Olet 26-vuotias nainen ja kerrot elämästäsi sanoilla paha olo, epätovoinen miellyttäminen, vihata, välinpitämätön, katkeruus, itseinho.
Viestiesi perusteella tunnut olevan normaali tervejärkinen nuori nainen. Kysy siis itseltäsi, että tätäkö haluan loppuelämältäni? Vihaa, katkeruutta ja itseinhoa? Tätä samaa päivästä päivään, kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen.
Ajattele, etkö sinä todellakaan elämältäsi enempää halua?
Näyttää aika vaikeelta,mihesi on aika nuori,mutta miten ratkoa ongelma,joskus se että puhut hänelle ongelmasta..että teet kaikki työt ja haluat saada hellyyttä enemmän.
Toinen vaihtoehto on ,alat puhua erosta.Se joskus säikäyttää ja saa miehen miettimään.
Kuitenkin realiteetti on se ,että hän luultavasti tulee olemaan loppuikänsä samalainen,sinä teet työt ja saat vain 1-2xkk.
Itselläni sama ongelma.Mies vaan paljon vanhempi.Otin kissan pöydälle ja sanoin että en tälläiseen suostu.Itse kyllä lähdin,mutta olemme nyt seurustelusuhteessa ja en saa edelleenkään kuin 1-2 x kk,mutta viha on ainakin haihtunut,ja toisekseen olen vapailla markkinoilla.Voin palata tai en ,mutta itse en suostu enään moiseen.
Saapa sitte itse vetää käteensä kun siltä tuntuu.
Omat halut olen saanut kuoletettua ,mutta tuskasta se on ollut kun nainen toimii pitkälti hormooneilla.
minä puhuin erosta... kysyin mieheltäni rakastaako hän minua enää, tai pitääkö hän minusta enää ihmisenä. hän halaili ja vannoi rakastavansa eikä missään nimessä halunnut eroa. sitten sain tietää että hän oli sanonut veljelleen ettei enää tiedä mitä haluaa... minä sain siis HÄNET harkitsemaan eroa. että kannattaa harkita tätäkin vaihtoehtoa tarkkaan... enkä minä edes oikeasti halunnut erota. paska mitä menin tekemään...
makaa kuin petaa. mitä se täällä ruikutus auttaa? eikö ihmisillä ole yhtään itsetuntoa?
Itsetuntoa on jäljellä tasan sen verran etten ruikuta kavereilleni tai - mikä parempaa - suoraan miehelleni. Johonkin tämä ahdistus on purettava ja täällä sen voi tehdä anonyymisti, menettämättä kasvojaan...
Kelpasiko vastaukseksi?
Mitä muuhun itsetuntoon tulee, niin...no, huomasit varmaan tästä ja monesta muustakin kirjoituksesta täällä että ei, ihmisillä EI pitemmän päälle ole enää itsetunnosta kuin rippeet jäljellä jos kukaan - puoliso mukaanlukien - ei pidä haluttavana seksuaalisessa mielessä. Toivon sydämeni pohjasta että sinä, pasi, et koskaan joudu tätä kokemaan.
joo näin minäkin ajattelen. Miksi pilaat elämääsi noin. Vaikka miehesi olisi muuten ok, puuttuu hänestä jotain niin olennaista, että se joka tapauksessa pilaisi suhteenne, ennemmin tai myöhemmin. Ansaitset parempaa.
...kaikille kirjoittajille. Moni on samassa tilanteessa, tiedän. Ja moni on sitä mieltä, että tästä tilanteesta ei ole muuta keinoa ulos kuin lähteä. Minunkin tapauksessani se on yksi vaihtoehto, kuten jo kirjoitinkin, mutta toistaiseksi...rakkauttakin kuitenkin on, molemmin puolin. Sitä en voi kiistää. Olisikin niin paljon helpompi tehdä lopullinen ratkaisu jos suhde olisi muutenkin huono.
Nojoo, toiveikkaampaa tekstiä näköjään, mutta ihmekö tuo. Mies päätti sitten haluta seksiä eilen - edellisestä kerrasta olikin se pari kuukautta. Eihän se mitenkään loistavaa seksiä ollut, miten voisikaan olla, kun kaikki perustaidotkin tuppaavat unohtumaan aina miehen seuraavaa halunpuuskaa odotellessa ja itsetuntokin laahaa maata ja omaa kroppaansa häpeilee. Vaan kummasti se yksikin kerta saa toivon heräämään. Jospa se tästä...jos harrastaisimme tätä useammin, se alkaisi tuntuakin taas paremmalta...voisi varioidakin touhua vähän...uskaltaa ehkä vaatia itselleenkin jotain....ja sitä rataa. Kunnes kuluu viikkoja, kuukausi, toinen... ja sitten minulta tulee taas sellaista tekstiä kuin tämän ketjun aloituksessa.
Tiedänhän minä, että saan taas kiemurrella puutteessa mieheni vierellä seuraavat viikot, aina siihen asti etten enää edes jaksa haluta enkä voi enää kuvitella miten kukaan mies voisi haluta minua. Mahtava ennakkoasenne, eikö :p
Silti sitä toivoo, että jospa se tällä kertaa menisi toisin. Jospa...
eli JÄTÄ SE. kuulostaa ihan pirun julmalta...
mä elin ihan samanlaisessa liitossa, viimeiset pari vuotta oli just tollasta, munaa tuli ehkä joka toinen kuukausi.
mun itsetunto oli ihan nollassa, mä pidin itseäni rumana ja lihavana jne... (170/58 ja ikää oli silloin 24) ja mä olin ihan varma, etten mä saa enää ikinä itselleni miestä mistään... jostain mä sain voimia ja lähdin kävelemään sen kundin luota, eikä ero ollut mitenkään helppo...
jeps, sen jälkeen vientiä on riittänyt, välillä vähän liikaakin... en enää pidä itseäni mitenkään vastenmielisenä. olen nyt uudessa suhteessa, mitä on jatkunut jo puoli vuotta... vähän pelottaa, käykö tässäkin jutussa samalla tavalla kuin edellisessä mutta tuskin...
on tää uus vaan niin miljoona kertaa parempi kuin se edellinen...
päivääkään en oo katunut päätöstäni...
Miehesi tykkää enemmän kädestään kuin susta.
Luin koko ketjun läpi, minä, 47-vuotias kolmen lapsen kohta eronnut äiti. Sydämeen sattuu, kuinka alle kolmikymppisillä voi olla jo noin puhumatonta ja seksinpuutteista elämää.. Ihan hirvittää. Itse erosin vuosien pahanolon jälkeen, lapset ja velat vaikeuttavat eroprosessia huomattavasti, vaikka järkikin lopulta sanoo, että näin parisuhteetonta elämää ei kannata jatkaa. Neuvoni: menkää ajoissa parisuhdeterapioihin! Älkää nuoret naiset suostuko 15 vuoden puhumattomuuteen! Teillä on oikeuksia, MYÖS seksin alueella. Ei voi olla niin, että vain toinen päättää koska on seksiä, vallankin jos välit ovat noin huomattavan pitkiä. 170 senttiset ja 60 kiloiset naiset ovat HOIKKIA! uskokaa se.Teillä on elämä oikeasti edessä, älkää haaskatko sitä vääränlaisiin suhteisiin. Muutos lähtee aina omasta itsestä, omien tarpeiden kuuntelemisesta ja omien tunteiden arvostamisesta. Opetelkaa sanomaan kumppanillenne: minä tarvitsen, sen sijaan, että sanoisitte: sinä et koskaan.
Tämä nyt on ehkä sekavaa...itsestäni sanon kuitenkin, että raskaampaa on olla toimimattomassa suhteessa kuin ilman mokomaa riesaa. Kuvitelkaa, mihin tämänikäisen synnyttäneen naisen itsetunto meni viimeisen viiden vuoden aikana: jos ei nyt ihan matkasta pudonnut, niin nilkoissa raahautui perässä. Paras lääke itsetunnolle oli kun vein eropaperin. Että elämää on! Myös erojen jälkeen, ja vallankin teillä upeat nuoret naiset!
Jaksakaa ja iloitkaa elämästä :)
Teki iloiseksi lukea tämän vastauksen. Mutta kyllä miehille voi käydä niin myös.
Luin koko ketjun, kun tuntui ihan kuin olisitte puhuneet minun suullani...jossain kohtaa huomasin että kyynel valui poskea pitkin...Arka asia minulle tämä mieheni haluttomuus,ollaan oltu yhdessä (vasta)1,5v. ja viimeiset puolivuotta on ollu epätoivoista vonkaamista ja itsetunnon rippeiden keräämistä.
Minusta on tullut ahdistunut,turhautunut ja masentunut nuori nainen.Ärsyynnyn pienistäkin asioista ja heitän ikäviä kommentteja miehelleni pienestäkin minua ärsyttävästä tavasta. En vain yksinkertaisesti jaksa olla enää iloinen ja positiivinen ja ainoa joka yrittää pitää suhteemme kasassa.Miehestäni johtuvan käytökseni takia suhteemme muutkin osaalueet ovat alkaneet rappeutua. Tällaisen asian takia koko suhde pilaantuu!
Eikä kaikki ole edes kiinni seksin puuttesta vaan läheisyyden ja rakkauden ja hellyyden puutteesta,myös näitä asioita seksi merkitsee minulle.Joka kerta kun minut torjutaan ajattelen olevani riittämätön ja vastenmielinen.
Olen puhunut miehelleni useastikin asiasta...hän ei myönnä mitään ongelmaa,ei tiedä syytä...väittää vain erouhkan ollessa esillä rakastavansa minua yli kaiken ja lupaa asioiden muuttuvan...mitä ei ole tähänkään päivään mennessä tapahtunut.
Pettämisestä ei ole kyse...uskon niin,olemmehan töiden jälkeen 24/7 yhdessä.Ehkä jutun juuri onkin liiallisessa yhdessäolossa.Ei taida miestäni kiinnostaa katsella naamaani enää siinä mielessä kun se näkyy koko päivän muutenkin.
Olen yrittänyt kaikkea maasta taivaisiin! Ehdotellut matkoja,ravintolailtoja ym.romanttista joka laukaisisi edes pienen kipinän tähän tylsyyteen,miestä ei vain kiinnosta mikään! Silti pitää kynsin hampain kiinni suhteesta eikä halua erota.
Ei tätä jaksa kauaa kukaan täysijärkinen! Miksi pitää kiduttaa toista tällaisilla asioilla, tuntuisi ettei se seksikään niin kovin vastenmielinen asia voi olla! Ja tässä niille haluttomuudeesta kärsiville,kertokaa jumalauta edes joku syy kumppanillenne, jotta ei tarvitsisi repiä hiuksia päästä joka ilta! Sen verran voi toista kunnioittaa..........