Luettuani tämän erään anorektikon nettipäiväkirjan järkytyin todella syvästi.
Kuinka huomaisimme ystävissämme, lapsissamme ja muissa kanssaihmisissä sen hädän ennenkuin se on johtaa näin pitkälle?
Laitan sen tähän mukaan varoittavaksi esimerkiksi muille.
http://www.tukiasema.net/keskustelu/show.asp?id=19188&c=23&p=4&pm=1
14. huhtikuuta
Laihuliinin luomiskertomus:
Luku, jossa kerrotaan, kuinka kaikki alkoi, ja miten noita nimeltä Anoreksia alkoi tehdä taikojaan.
Olipa kerran 4-vuotias Pieni Ballerina. Joka torstai hän puki ylleen vaaleanpunaisen tyllihamosen, valkoiset sukkahousut ja pikkuriikkiset tossut. Vähän itkeskellen antoi äitinsä laittaa hiukset tiukaksi pieneksi kakkaraksi päälaelle. Pinnit vähän nipistivät, mutta pian se unhotui. Joskus äiti antoi laittaa kynsilakkaakin, jos oikein lupasi olla purematta heti niitä pois.
Satubaletissa oli Pienen Ballerinan mielestä kovin hauskaa. Oli paljon kivoja muita tyttöjä, joiden kanssa sai hyppiä ympäri peilsalia ja leikkiä milloin keijua, milloin tonttua, joskus jopa mörökölliä. Joskus sammutettiin valotkin ja kuunneltiin ihan pimeässä satumusiikkia. Opettajankin nimi oli Satu ja se oli ihan hurjan kaunis iso tyttö. Vain silloin Satu oli vihainen jos oli ollut kaksi kertaa peräkkäin pois.
Kului aikaa, ja Pienestä Ballerinasta oli tullut Vähän Isompi Ballerina. 10-vuotiaana hän kuvitteli olevansa Peppi, koska kaikki ihastelivat hänen pisamiaan ja nykerönenää. Mutta voi, Peppi ei lainkaan ole sulava! Vähän Isompi Ballerina sai kuulla olevansa liian raju: "ei lainkaan käytöstapoja, menet kuin Juna eteenpäin, etkö voisi rauhoittua?" Ja rauhoittuihan Peppi. Irvistelyt sulivat herttaiseen hymyyn ja pliét onnistuivat ihan hyvin. Kaikki oli ihan kivaa, ihan hyvinhän kaikki meni...vain Satu-ope oli usein liian vaativa. "Ja lopuksi jokainen sitten tekee 100 vatsalihasta. Ensin 50, sitten saa taputellavähänja sitten toiset 50, hyvää viikonloppua, älkää syökö liikaa karkkia tai pullaa", sanoi Satu.
Sitten, eräänä päivänä Vähän Isompi Ballerina odotti muiden mukana jännittyneenä uusia, ensimmäistä kertaa ihan oikeasti valkoisia pukuja. Voi sitä riemua, kun ihan isojen tyttöjen värin sai päälleen pukea! Se harjoituskerta olikin ikimuistoinen. Ehkä kuitenkin vähän väärällä tavalla. Harkkojen päätteeksi Satu -ope puhui siitä, miten tärkeää on syödä hyvin ja oikein. Mukana oli Ihan Isojakin Ballerinoja, ainakin 15-vuotiaita, joiden kanssa oltiin harjoiteltu yhteistä esitysnumeroa. Eihän me pienemmät tietenkään mitään ymmärretty, eikä meidän tarvinnutkaan, isot tytöthän niitä pulleita olivat ,emme me. Sitten joku isoista tytöistä, taisi olla Johanna, alkoi kertoa mitä oli edellisenä iltana nähnyt teeveestä. Siellä oli ollut 20-kiloisia anorektikkoja, joiden jalat olivat kuulemma olleet ihan tikut, ja polvet meni näin että plumps ja sitten taas pelkkää luuta. Ihan hirveän näköisiä ne olivat olleet. Vähän Isompi Ballerina nimeltä Peppi ei ollut ikinä sellaisesta kuullutkaan. Se kuulosti vähän anorakilta, mutta ei sittenkään. "Minäpä painan ainakin 25 kiloa", ilmoitti Peppi. Satu katsoi Peppiä tuimasti. "Sinä oletkin tuommoinen laiheliini, Peppi, sinun kuuluisi jo painaa paljon enemmän. Rumaahan se on kun nuo kylkiluut nuin näkyvät tuon valkean puvun alta"
Ja voi sitä häpeää mitä Peppi tunsi. Siitä lähtien hän peitteli puvun alta paistavia kylkiluita käsillään ja tunsi olevansa maailman rumin mörökölli. Peppi ei enää ollut Peppi, hänestä tulikin Rölli.
Rölli ei enää mennyt balettiin, eiväthän röllit tanssi muutakuin peikkotansseja, niitäkin ihan ihmisiltä salaa. Rölli lähti musiikkikouluun, pianoa soittamaan. Eihän sinne helppo ollut päästä,kun oli kaikenmaailman musikaalisuustestit, mutta Rölli olikin "ihankelpo" Rölli ja pääsi kuin pääsikin mukaan. Mutta voi kauhistus! Ei Rölli osannut laulaa yhtään, ja soitto-sormetkin olivat ihan kömpelöt ja ryhmyiset. "Voi sinua rölli, miksi kuljit kaikki talvet ilman lapasia, nyt ovat sormesi pakkasen puremat, eivät ne tuosta suoriksi tule", moitti äiti rölliä.
Rölli täytti 11, ja Röllille ostettiin ikioma piano. "Rakkain esine nyt ja aina" julisti Rölli kyyneleet silmissä, ja tämä julistus on totuusvoimainen edelleen. Musiikkikouluun rölli ei enää mennyt, koska oli tapahtunut jotain ihan kamalaa:
Röllin isä oli sairastunut vakavasti dementiaan ja jäänyt pois työelämästä. Röllin äiti oli töissä suuressa Tehtaassa, joka oli hyvin väsyttävää äidille, koska se oli kolmivuorotyötä. Kerran oli Röllin äiti töissä ja isän vuoro viedä hänet musiikkikouluun. Sattui vain niin, että isän dementia oli ihan huomaamatta pahentunut sillätavalla, ettei isä muistanut, kuinka autoa ajettiin. Muistikatkos tuli kesken kaiken, kun oltiin jo matkalla. Rölli ei tiennyt paljoa siitä, miten autoa ajetaan, mutta hän hyppäsi isän syliin ja ajoi viimeiset kolme kilometriä musiikkikoululle. Sydän hakkasi kovasti ja auto pysyi juuri ja juuri tiellä. Isän jalat olivat tiellä, kun Rölli yritti painaa jarrua, mutta lopulta auto pysähtyi. Sitten isä taas muistikin ihan hyvin, ja lupasi odottaa Rölliä kahden tunnin päästä kun Rölli jo pääsisi. "Käyn sillä aikaa jututtamassa Askoa tuola urheilukaupassa", sanoi isä ja vilkutti.
Rölli pääsi soittotunnilta, mutta isää ei näkynyt missään. Lunta satoi hiljalleen ja parkkipaikka oli tyhjä. Nyt isä on varmasti unohtanut minut. Rölli käveli Askon kaupalle, mutta se oli jo suljettu. Hitaasti, itkua tuhertaen Rölli raahusti seistemän kilometriä kotiin tihenevässä lumisateessa, ihan pimeässä, koska Röllin kylään vievällä tiellä ei ollut katuvaloja. Siellä isä olikin, kotona urheiluruudun ääressä, ja moikkasi ihan iloisena ja kysyi että taasko sitä ollaan oltu myöhään kylässä.
Sen jälkeen otettiin isältä kortti pois, eikä Rölli enää halunnut mennä musiikkikouluun. Kotona rölli soitti isälle isän mieluisia kappaleita, kesäillan valssia ja säkkijärven polkkaa ja aina kun äiti oli ilta tai yövuorossa, Rölli laittoi veljelle ja isälle ruokaa ja teki lumityöt valmiiksi, koska äiti oli aina ihan väsynyt, eikä jaksanut laittaa ruókaa kuin viikonloppuna....
Jukra, tästä tulee hirmu pitkä...
14. huhtikuuta
(Kylläpä sitä tekstiä pukkaa, voihan kamala, noo, nyt on semmonen fiilis...)
Luku, jossa kerrotaan, kuinka Rölli lähtee Suureen Kouluun 7-luokalle ja kuinka kaikki ei mene ihan hyvin.
Rölli oli saanut jo oikeastaan kolmannen nimensä viidennen ja kuudennen luokan aikana, jolloin häntä alettiin sanoa Kolmanneksi Pyöräksi. Kolmantena Pyöränä oli aina vähän hankalaa, sillä sellaisena sopii huonosti mukaan Tyttöjen Juttuihin ja Salaisuuksiin. Pojillekin Kolmas Pyörä oli vähän halveksittava juttu, jota ei kannattanut ottaa ainakaan omalle puolelle joukkuetta, kun pelattiin jalkapalloa. Pesäpallossa Kolmas Pyörä oli todellinen kiviriippa. Paloi aina, eikä koskaan osunut palloon. Viidennellä luokalla joku huomasi, että Kolmannella pyörällä on liian pitkä nenä, hammasraudat ja ruma ääni. Kuudennella luokalla kaikki tiesivät, että näiden ominaisuuksien lisäksi tällä otuksella oli "vammainen" isä, joka oli oikein muheva huulenheiton ja matkinnan aihe. Luonnollisesti Kolmatta Pyörää saa haukkua aina, jos itsellä on paha olo, ja vaikka heittää lumipallolla silmään, kunhan opettaja ei näe. Kerran Kolmas Pyörä heitti takaisin, mutta opettaja oli tarkkasilmäinen, ja Kolmas Pyörä joutui jälki-istuntoon elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran.
Sitten koitti Suuri Päivä Suuressa Koulussa, ja Kolmatta Pyörää vähän jännitti, mutta hän myös odotti innolla ihan oikeita uusia ystäviä, niin ettei tarvitsisikaan ehkä enää olla kolmas pyörä. Yksi asia vain ei ollut oikein selvinnyt Kolmannelle Pyörälle: Se, kuinka isossa maailmassa käyttäydytään ja esiinnytään edukseen. Ei ainakaan niinkuin hän oli tottunut, piiloutuen ja hymyillen kaikille solvauksille. Ystävällisesti ei olisi kannattanut vastata. Ensimmäin syksy kului ja Kolmas Pyörä oli saanut uuden, ihan kuvaavankin nimen: Vihoviimeinen Mohikaani.
Mohikaani, lajinsa viimeisenä edustajana ei saanut kannatusta kummastakaan vihollisleiristä. Niin sota oli muuttunut nyt yhden ihmisen sodaksi kahta rintamaa vastaan: Mohikaani vastaan Opettajat SEKÄ Oppilaat. Opettajat tuomitsivat Mohikaania yhteistyökyvyttömäksi ja hankalaksi oppilaaksi, joka ei koskaan kuuntele. Oppilaat tuomitsivat Mohikaanin hänen ulkonäkönsä ja epämääräisen hiljaisuutensa vuoksi. Miten kiusata ihmistä, joka ei sano vastaan koskaan? Oppilaat ratkaisivat ongelman aloittamalla fyysiset hyökkäykset koulun jälkeen linkkua odotettaessa, opettajat ratkaisivat sen lähettämällä Mohikaanin toiseen kouluun. Ensimmäiseen hän vastasi antamalla turpiin tytöille ja juoksemalla karkuun poikia, toiseen ratkaisuun vain nyökkäämällä päätään.
Toinen koulu oli ihan hyvä, ja viimeinen Mohikaani keräili yläasteen kaksi viimeistä vuotta kadonneen itsetuntonsa sirpaileita yhden sieltä, toisen täältä, kunnes koossa oli joltiseltaankin kohtuullinen lopputulos, kukaan ei kiusannut, kukaan ei kiinnittänyt mitään huomoita, Mohikaani sai olla rauhassa. Yhden ystävänkin Mohikaani sai.
Eräänä päivänä, yhdeksännellä luokalla Mohikaani huomasi yhtäkkiä olevansa lihava, mutta se tarina onkin aloitettava puhtaalta pöydältä...
14. huhtikuuta
Luku, jossa kerrotaan Mohikaanin pahoista nuoruusvuosista ja rakastumisyrityksistä, sekä ihmetellään, itikö noita-Anoreksian siemen sittenkään?
Mohikaani oli kovin ylpeä peruskoulun päättänyt nuori nainen. Ainakin kolme kymppiä komeili päästötodistuksessa. Lisäksi Mohikaani oli pahasti ihastunut poikaan samalla luokalla, ja oli saanut vihiä siitä, että ehkäpä poikakin piti hänestä.
Paha vain, että Mohikaani oli huomannut lihoneensa ainakin 55-kiloiseksi jättiläiseksi, joka oli ihan liian paljon 163-senttiseen varteen. Kovasti Mohikaani urheili ja juoksenteli kotikylänsä metsissä ja sorateillä ja hiihtelikin, koska se oli ihan parasta mitä hän tiesi.
Lukion alettua Mohikaani oli kaunis, kiharapäinen ja 47-kiloinen. Lukiolaisena hän aloitti hurjan ja laittoman elämän, jonka kaikkia puolia ei julkisuuteen voi koskaan kertoa. Mohikaanin isän sairaus oli edennyt hyvin pitkälle, ja kaikki olivat hyvin väsyneitä, etenkin äiti.
Nyt isää piti jo syöttää, nukuttaa ja käyttää pissalla ja kakallakin, eikä isä osannut enää puhua kuin yhden sanan. Joskus isä oli yksin kotona vähän aikaa ja saattoi karata metsiin. Mohikaani etsi veljensä kanssa isää monia kertoja taskulampun kanssa, ja onneksi isä aina lopulta löytyi, joskus ilman ulkovaatteita ja kerran ilman kenkiä.
Sitten isä vietiin vanhainkotiin " ja Mohikaani ajatteli että montako vuotta vielä isän täytyy kärsiä ja itki ihan kamalasti öisin, koska tiesi että siihen täytyy alkaa valmistautua henkisesti jotenkin.
Mohikaani valmistautui siihen unohtamalla isän kokonaan. Ei puhunut, ei ollut koskaan kotona kun isä tuli vanhainkodista käymään. Ei enää katsonut isää silmiin.( tätä vaihetta hän katuu NIIN syvästi ) Mohikaani vietti viikonloppuja kaupungissa, uuden ja hurjan ystävänsä kanssa ja tutustui viinaan. Kerran, pirtun osto ja sekoilu-reissulla toisessa kaupngissa, Mohikaani sitten tapasi ensirakkautensa. Joi itsensä melkein hengiltä, mutta tämä Mies huolehtikin hänestä kovasti. Mies oli Renttu, mutta niin oli Mohikaanikin: kova ja häikäilemätön, viinalla toimiva akka, joka valehteli patologisesti ja käytti miehiä hyväkseen.
Mohikaani laihtui kovasti, koska unohti syödä eikä juonut muutakuin viinaa. Mohikaani oli siitä vain iloinen, koska piti itseään edelleen hyvin lihavana.
Tuohon aikaan Mohikaani tiesi kaiken Anoreksia-nimisestä sairaudesta, koska se kiinnosti häntä valtavasti. Hän myös ihaili julkkikisia, jotka siihen aikaan olivat sairauden vuoksi otsikoissa, ykkösenä tietysti Calista Flockhart. Niihin aikoihin hän myös ihmetteli, miksi lapsena oli hävennyt laihuuttaan. Ja katui kovasti sitä että oli päästänyt itsensä niin pahoin lihomaan. Jos vain olisin jatkanut balettia, minusta olisi tullut hyvin kaunis ja hyvin pieni nainen, sen sijaan että minusta kasvoi Norsu.
Ensirakkaus kariutui, mutta tuli muita miehiä, joiden nimiä Mohikaani ei kaikkia enää muista. Mohikaani kulki ympäri Lapin maata erilaislla reissuillaan ja tapasi paljon laitapuolen elämää viettäviä miehiä. Mohikaani luuli käyttävänsä heitä hyväkseen, mutta miehet käyttivätkin häntä.
Eräänä päivänä jonkun jälleen Uuden Ystävän äiti sitten yllätti Mohikaanin ja Uuden Ystävän krapulassa tämän kämpiltä, ja ystävän myytäväksi aiotut ******* sievästi niputettuina eteisen pöydällä. Mohikaani oli elämänsä pahimmassa lirissä. Vaikka ******eivät olleet hänen, tämä outo nainen väitti niin ja uhkasi soittaa poliisit. Mies tyrmäsi äitinsä ja käski Mohikaanin häipyä sillä välin *****-mukanaan. Mohikaani otti ja juoksi, heitti *****pois heti ensimmäisessä mutkassa, sillä ne polttivat hänen käsiään ja otti ensimmäisen linja-auton kotikaupunkiinsa.
Se riitti Mohikaanille isän unohtamiseksi. Mohikaani keskittyi koulunkäyntiin ja kuntoiluun, sillä hän aikoi mennä armeijaan ja ryhtyä sen jälkeen poliisiksi.
Ylioppilaaksi Mohikaani pääsi M:n papereilla, poliisi-haaveet hyläneenä, 45-kiloisena ja melkein onnellisena. Onnea sumensi vain isän kuolema, joka sattui viimeisen lukiovuoden syksyllä, mutta sen Mohikaani unohti pian. Mohikaani piti sapattivuoden opiskelusta ja autteli äitiä kotona. Äiti oli vähän masentunut isän kuoleman vuoksi ja synkkiä pilviä toi myös se että äiti jäi työttömäksi vähän sen jälkeen.
15. huhtikuuta
Luku, jossa Laihuliini saa alkunsa ja nuoruuden ihastus palaa kuvioihin
Viimeinen Mohikaani oli viimein kuollut. Hänen tilalleen oli syntynyt ujo, sopeutuvainen, pakonomaisesti laihduttava Laihuliini, joka pelkäsi puhua suuren yleisön edessä, ja ajtteli että jokainen häneen luotu katse oli pahansuopa. Rumahan Laihuliini oli aina ollut, myös silloin kun muutamat miehet olivat vakuuttaneet ihan päinvastaista, mutta nyt Laihuliini ymmärsi, että kaikki se oli ollutkin vain imartelua, jonka päämääränä oli...(tiedämme kyllä mikä)
Eräänä kesänä, juuri ennen kuin Laihuliini aikoi aloittaa Suuren Yliopistoelämänsä, hän törmäsi työpaikallaan sattumalta mieheen, jonka tunnisti samaksi pojaksi, johon yläasteella oli salaisesti ollut ihastunut, ehkä jopa rakastunut. Pieni, pullea ja rillipäinen poika olikin nyt suuri ja leveä, isosuinen viikinki, joka nauroi isolla äänellä.
Laihuliini ei olisi millään tahtonut puhua hänelle, koska Laihuliini punastui niin helposti ja nykyään hän myös änkytti valtavan paljon puhuessaan. Mutta Isosuinen Viikinki ei päästänyt häntä helpolla, oli aina siellä missä Laihuliinikin ja kerran töiden jälkeen se talutti Laihuliinin ensimmäiseen kahvilaan ja alkoi puhua.
Viikinki ei ollut unohtanut Laihuliinia. Viikinki oli kuin olikin ollut Laihuliiniin ihastunut silloin joskus kauan sitten. Tätä Laihuliini ei voinut uskoa, koska olihan hän tuolloin ollut 55-kiloinen ja ihan läski. Viikinki oli ihmeellinen mies. Moitti Laihuliinia liian salaperäiseksi, kun Laihuliini ei halunnut kertoa itsestään mitään, mutta Viikinki ei antanut periksi ja oveluudella ja hellyydellä se nakersi auki pienimmänkin salvan. Vain yhtä salpaa Laihuliini ei avannut, ja sen nimi oli Anoreksia. Anoreksialla oli noihin aikoihin niin vahva armeija ympärillään, että Laihuliini pelkäsi sen rankaisevan häntä lihomisella, jos hän menisi jollekin kertomaan.
Sitäpaitsi Viikinki kehui häntä kauniiksi, ja ensimmäistä kertaa elämässään Laihuliini uskoi niitä sanoja. Kuitenkin Laihuliini huomasi että hänen "kauneutensa" ja "ihana pienuutensa" olikin vain rakkauden alkuhuuman sekoiluja, ja palasi pian alkuperäiseen käsitykseensä itsestään; siihen, jonka vuosien kuluessa olivat muovanneet niin monet eri ihmiset hirvittävillä kommenteillaan.
Syksyllä Laihuliini muutti yksin asumaan ja alkoi opiskella. Viikinkiä hän näki enää viikonloppuisin, koska tämä lähti muualle opiskelemaan. Mutta yksinasuminen sopi Laihuliinille, sillä hän oli päättänyt aloittaa todellisen Anoreksia Elämän vihdoin ja viimein. Olihan hän joutunut lykkäämään kunnollista laihduttamista jo monta vuotta milloin minkäkin asian, kuten "rakkauselämänsä" takia.
Jouluun saakka Laihuliini laihdutti "järkevästi" ja pikkuhiljaa. Vain kerran Laihuliini sattui pyörtymään julkisella paikalla, mutta muuten hän jaksoi ja voi oikein hyvin.
Laihuliini kuntoili kovasti ja saikin paljon lihaksia. Se ei ollut hyvä, sillä lihas painoi ihan liikaa, ja vaakalukema pysyi itsepintaisesti 44-kilossa. Tämä ei voi jatkua näin, ajatteli Laihuliini. "Minun on pystyttävä saamaan vihdoin viimein ihan oikeita ja näkyviä tuloksia"
Jouluun jälkeen se onnistuikin, mutta samalla kaikki romahti. Laihuliin syöksyi elämään, joka on liian sotkuista ja liian ajankohtaista, ettei aika ole ehtinyt tuoda siihen loogisuutta.
40 kiloa alittui tammikuun jälkeen, nyt välietappini on 37, kunnes kesään mennessä lopullinen päämäräni on toivon mukaan saavutettu: 35-kiloa, JA SEN MUKANA TÄYDELLINEN ONNI JA AUTUUS.
18. huhtikuuta
No niin...otinpa ja jätinpä sitten Rakkaan Viikinkini!!!! Se on nyt slut, lopullisesti.
HARVINAISEN TYPERÄ PASKA MINÄ.
Saapahan keskittyä itteeni ja kurjaan elämääni.
Olipa sentään yks ilon aihe tässä päivässä: Aamupaino 37.5, HIP HEI!!
19. huhtikuuta
Kiitos kun jaksoit sentään lukea, kirjottelen näitä varmaan tänne "julkisuuteen" siksi että jos joku toinen minunlaiseni piruparka sattuisi niistä jotenkin hyötymään tai jos niistä edes jollekin on jotain apua. Syy-yhteyksien ja syvemmän ymmärryksen etsinnässä esimerkiksi....ei niistä varmaan ole, kun en itsekään täysin käsitä syitä tähän sekavaan elämääni.
26. huhtikuuta
Rakas päiväkirja,
HIRVEÄ OLO!!!
Viisi päivää vihreätee- ja vesipaastoa takana. Saatanallinen heikotus päällä. Kuulo takkuaa, mikähän mulla on korvissa vikana? Kuuroksi tulossa...
Tykkään käsien tärinästä. Se on jotenkin niin ihanan haurasta katsoa kun käsi tärisee kun nostaa vesilasia tai yrittää kirjoittaa jotain.
Yritin lähteä aamulenkille mutta ei onnannu kun jalat petti jo kun nousin sängystä. Raahaan taas se vieraspatjan tohon sängyn viereen niin ei aamuisin kolahda paljaalle lattialle. Nytki tuli hirveät mustelmat jokapaikkaan, ei varmaan kerkeä vapuksi parantuakkaan (harmitus)
Vielä tämä päivä teetä ja vettä ja huomenna sitten jo jonku verran salaattia. Kärsimys ja itsensä rankaiseminen kannatti. Ei ole enää Viikinkiäkään ikävä ja omatunto alkaa pikkuhiljaa rauhoittua. Parasta on että tuloksia alkaa nyt näkyä. Luut näkyy jo paljon paljon selvemmin, ja vihdoin viimein myös takapuolesta, jippijaijee! ;)
Vappuna Ouluun ja kaverin kanssa akateemisiin bileisiin. Viinoitella en aio ollenkaan. Paha juttu monen päivän paaston jälkeen, saattaa käydä köpelösti.
Nyt H&M:lle kokeilemaan mun unelmapieniä farkkuja että jokos ne sopii. Ostan ne vaikka ei sopisikaan vielä. Toimivat hyvänä motivaattoria kohti kesää.
27. huhtikuuta
Laihuliini on tänään äärettömän väsynyt.
Toukokuu ei hidastele tuloaan. Laihuliini pitää ikkunaa auki, mutta tuuli alkaa pian kylmätä, ja rannassa mekastavat naurulokit pitävät liian suurta meteliä. Laihuliini sulkee ikkunan.
Hän haluaa olla nyt rauhassa; pukee ensin pitkähihaisen paidan ja sen päälle armeijan vihreän villapaidan, kolmet housut, villasukat ja niiden päälle vielä aamutohvelit. Laihuliini kastelee kukat ja keittää kahvia. Tänään hän ei mene kouluun. Eikä huomenna. Mitä väliä enää mennä ollenkaan, kun kuitenkin kohta alkaa kesäloma. Enää 13 päivää, niinkö se oli? Aivan sama.
Laihuliini juo kahvin mustana ja katselee täriseviä käsiä, jotka pitelevät kuppia. Varovasti, molemmin käsin kupista kiinni ettei täysi kuppi läiky yli. Villapaita hiertää kaulan ihoa. Se on Viikingin paita. Oikeassa hihassa on korpraalin merkki. Laihuliini vetää polvet paidan sisään. Villapaita tuoksuu Viikingille; hielle ja metsälle. Laihuliin alkaa itkeä. Hakisi pois paitansa. Tahallaan unohti tänne.
Myöhemmin päivällä, kun aineenvaihdunta on vähän vilkastunut ja uloimmat vaatekerrokset voi ottaa jo pois, Laihuliini ottaa esille uudet farkkunsa. Hän ei kokeillut niitä kaupassa, ei uskaltanut. Osti ne lastenosastolta, ehkä joku olisi voinut ihmetellä, että miksi joku vie lastenvaatteita sovituskoppiin. Lahkeet ulottuvat vain puolisääreen, vähän kun lyhentää niin niistä tulee caprit kesäksi.
Joko uskaltaisi koettaa? Laihuliini lupaa, että jos ne eivät mahdu, niin hän pitää vielä yhden paastopäivän. Farkut solahtavat pohkeiden yli, hivelevät polvien kohdalla ja reisissä kirraavat, mutta menevät liiempiä pakottamatta. Mahtuuko takapuoli? Ei hätää, eivät näytä liian kireiltä. Laihuliini hymyilee peilikuvalleen. Ylistetty olkoo stretch-farkku!!!
Uskaltaako koettaa vetoketjua? Lantio on liian iso. Vetoketju on kovilla. Nappi menee kiinni, mutta lantio on liian iso. Näyttää liian kireältä. Jos pitäisi vähän pidempää paitaa, ettei lantio näkyisi. Helvetin läksi akka.
Laihuliin makaa sängyssään kello kolmeen asti ja kuuntelee ruumistaan. Nostaa välillä käsiään ilmaan ja katsoo sormiaan ja ranteitaan. Ainoita joista pitää. Linnunluiset, valkoiset sormet ja hauras ranne. Kaikki muu on joko läskiä tai kolossaalista luumassaa. Mitään muuta pientä Laihuliin ei omista.
Olisi edes Viikinki tässä, tuntisi lähellään jotain suurta, jotta voisi kuvitella itsensä edes vähän pieneksi.
thi : 27. huhtikuuta
Hei!
Onko sulla ympärillä jotain tukiverkkoa? Ystäviä?
Tai saatko jo jotain terapiaa?
Toivon sinulle kaikkea hyvää:)
Huomaan että sairautesi on minulle niin vieras,
etten osaa sanoa mitään järkevää!
Haluaisin tukea sinua, jotta voimistuisit,
jotta itsetuntosi antaisi sinun elää kehollesi terveempää elämää,
jotta näkisit itsesi realistisista lähtökohdista käsin.
En taida osata tukea?
Toisaalta tarvisin hieman myös apua, kun kuulin että sukulaispoikani
n. 15v. on alkanut oireilla sinun kanssasi samalla tavoin, että miten häntä voisi auttaa? Miten perheessä tai ympärillä voi puuttua asiaan, olematta kuitenkaan röyhkeä ja liian tunkeileva?
Voimia - ei laihtumiseen vaan oman kehon hyväksymiseen.
27. huhtikuuta
Hei thi:)
En tiedä osaanko antaa neuvoja sukulaispoikaasi ajatellen, koska itse olen niin "sokea" tämän asian kanssa ja lisäksi liian syvällä ja liian haluton mihinkään.
Minä en ole hakenut kenenkään apua tähän vielä, ja luulen että se alkaa olla aika myöhäistä jo. Kukaan tutuistani ei tiedä että sairastan.
Sen tiedän, että asiaan puuttuminen ei auta mitään. Ei myöskään erilaiset "neuvot" ja "ojennukset", tai huomauttelut. Toisaalta, jos osaisit asetella sanasi oikein, anoreksia-maailmankuvan omaavalle tarpeeksi hellästi mutta kuitenkin nohevasti, hän voisi ymmärtää, koska hänen sairautensa ei ole vielä niin pitkällä.
Parempi se on estää alkuunsa kuin päästää liian pitkälle!
Kaikkein paras apu hänelle olisi, jos saisit jonkun entisen anorektikon puhumaan. Sinun on "ulkopuolisena" niin vaikeaa ymmärtää toisen ajatuksia, koska ne ovat täysin nurinkuriset terveeseen ihmiseen verrattuna.
Puheet lääkäreistä saattavat säikäyttää, mutta voihan sitäkin kokeilla. En tiedä mitkä syyt pojilla ajavat anoreksiaan, ovatko ne samat kuin tytöillä...mutta sen tiedän että hänellä on jostain syystä paha olla itsensä kanssa. Jos hän haluaa puhua pahasta olostaan niin se auttaa.
En osaa asetella sanojani oikein, olen nyt niin sekavassa mielentilassa. Kirjoitellaan.
27. huhtikuuta
Mistä tämä kirjoittamisen tarve oikein tulee?
Kun haluaisi kertoa jollekin, jutella, niitänäitä, ja juuri Tätä. Haluaisi parkua tätä jollekin. Yrittää selittää tätä suota, itseään siinä ja sen ikuisuutta.
Ja sitten ei kuitenkaan halua. Tiedän, että minut petetään jos menen ja kerron. Muka kuuntelevat, mutta eivät kuuntele Minua, vaan näkevät vain Sairauteni. Eivät kuuntele minua, lukevat rivien välistä vain diagnoosin siemenet. Eivät kuuntele minua, eivät välitä Minun vuokseni, vaan Sairauden vuoksi.
Miksi kukaan ei tule ja vain halaa? Miksei kukaan halua halata halaamisen vuoksi? Jos joku halaa, se halaa vain sen vuoksi että saa tunnustella, miten oudon tuntoinen olen. Uteliaisuuttaan halaavat, taputtelevat selkää, tunnustelevat luita, haaskansyöjät! Tai jos ei sen vuoksi, niin halaavat koska se on joissain tilanteissa sopivaa. No, se on kivaa niin kauan, kunnes halaaja hätkähtää ja pelästyy. "Anteeksi, sattuiko?" Ei, ei sattunut. Vaan se sattui että sinä et halannut minua niinkuin olisi pitänyt, vain halaamisen vuoksi.
Vasen polvi on ainaisesta juoksemisesta niin kipeä että sillä on jo hankalaa kävelläkin. Se pitäisi viedä lääkäriin. Ja entä sitten? Siellä otetaan ensin housut pois ja katsotaan sitä polvea, ja polvi tutkitaan ja annetaan lähete. Ja sitten katse liukuu polvesta reisiin ja sääriin. Ovatko ne pelottavat lääkärin mielestä? Liian epänormaalit? Ehkä jopa...laihat?
Ja sitten vaa'alle ja toinen lähete sinne minne en halua. Ja minut petettäisiin sielläkin. Ei auta selitellä, että on ookoo, ihan terve. Lääkärit uskovat vain vaakaa. Ei auta selitellä että haluaa olla laiha. Sitä ei ymmärretä, nähdään vain kuori ja poimitaan diganoosiin sopivat lauseet. "Haluaa olla laiha, on mielestään terve, sairaudentunto puuttuu, paino alentunut yli 20%, amenorreaa, puutostiloja, lanugoa keskivartalossa, alhainen verenpaine..." Osaan niiden kielen edestä ja takaa. Olen lukenut ne samoista oppaista josta ne itsekin ne lukevat. Mutta vaikka puhuisin samaa kieltä niiden kanssa, eivät ne minua kuuntelisi.
Helvetti tässä mikään sairaudentunto puutu! Tiedän että olen sairas ihminen, mutta haluan ollakin sitä. Näen peilikuvani täsmälleen realistisesti. Näen että sieltä tuijottaa ihminen, joka "normaalinormien" mukaan on liian laiha. Sairas. Eihän tätä maailmaa saa määrittää muutoin kuin yhteiskunnan sanelemien sääntöjen mukaan. Kaikki on normaalia, mihin lyödään "normaali-leima"
Minun normaalini on se 35kiloa. On olemassa miinuskiloja ja pluskiloja, ja plusmiinuskiloja. Minulle 36 on pluskiloja, 34 miinuskiloja ja 35 plusmiinuskilo eli NORMAALI.
Haluan lämmintä ympärilleni. Aurinkoa, ja ihmisen, joka halaa halaamisen vuoksi. Ei uteliaisuuden, seksin, rakkauden, pakon, kohteliaisuuden tms.vuoksi vaan HALAAMISEN JA VÄLITTÄMISEN VUOKSI!
Haluan välitilan. Sellaisen missä ei tarvitse rakastaa liikaa tai vihata liikaa. Ei pelätä eikä olla rohkea. Ei kaunis eikä ruma. Ei tarvitse olla näkymätön eikä tarvitse näkyä. Haluan olla väli-ihminen. Väli-ihmisillä on hyvä elämä.
28. huhtikuuta
"Tartten sun lämpöäsi, anna anna anna, Tartten kosketustas, auta auta auta"
"Sisäinen solarium, on sammunut"
Huomenna Ouluun. Pelottaa perkeleesti. Olen pakannut monta tuntia miettien mitä vaatteita kehtaan tuttujeni lähellä käyttää. Missä näyttää liian isolta, mikä on liian kireää, mikä liian suloista, horatsua, liian normaalia. Mikä näistä vaatteista näyttäisi eniten juuri Laihuliinilta? Vai pitäisikö minun näyttää Mohikaanlita? Onkohan tyylini muuttunut sitten viimenäkemän? Noita farkkuja ei voi enää käyttää, koska tippuvat jalasta. Tuo collegepaita taas saa näyttämään liian isolta.
Muistan että Oulussa tuulee. Pitääkö ottaa farkkutakki vai kahiseva, vai verkkatakki? Ei ainakaan sitä. Paitsi jos aion käydä juoksemassa. Niin tietenkin.
Ei tämä ollut niin vaikeaa silloin kun matkustin sinne Viikingin luo, mutta se onkin mies eikä sano ensimmäiseksi onko lihonut vai laihtunut. Naiset sanovat sen heti sen perään kun ovat tervehtineet.
Entä jos se tarjoaa lihaa? Se ei edes pysy sisälläni. Tai ainakin, vaikka pureskelisi oikein pieneksi niin maha siitä ainakin kramppaa. Jos sanoisi että on ollut vasta oksennustauti tai ripuli.
Jos sanoisi että on mahahaava? Sitten en voisi kyllä juoda kahviakaan, ja sitä on pakko saada.
Tai jos ostaisi kofeiinitabletteja apteekista?
Liikaa päätöksiä, päätä kivistää. En jaksa ajatella kaikkea, jotain on aivan varmasti jäänyt huomaamatta. Mitään ennaltasuunnittelematonta ei saa päästä tapahtumaan.
Minussa on varmasti jotain vialla, koska minun ei edes tee mieli ruokaa. Ei ole edes nälkä yleensä. Koska minun viimeksi teki mieli jotain lämmintä ateriaa? Viimeksi Viikingin kanssa. Mitä se olikaan...olikohan se pinaattikeittoa vai tomaattikeittoa? Pinaattia se oli. Ja lämmin kananmuna, josta Viikinki suuttui minulle, koska heitin keltuaisen roskiin. Mitä tuhlausta. En syö enää mitään sellaista mitä voisin tuhlata. Hävettävää.
Uni ei tule. Helvetillistä. Jännittää koko vappu. Ja vielä tämä paastokin. Ei olisi sittenkään pitänyt. Syön jugurttia ja porkkanaraastetta. Raejuustoa pitää saada ja maitoa. Proteiinia vähän. Huomenna ruisleipää, ehkä ja omena. En ole muistanut merkitä liikuntasuoritusten kalorikulumia moneen päivään.
Ostin mittanauhan. Täytyy saada lisää numeroita, pieniä sellaisia. Ei pelkkä rasvaprosentti ja vaaka riitä. Paljon, erilaisia numeroita, erilaisia ympärysmittoja. Olen mitannut jo ranteet, mutta muita en ihan vielä uskalla. Ehkä vapun jälkeen, kun silloin kuitenkin turpoaa. Ei tule masennus, jos on ensin mitannut pienemmän lukeman ja sitten yhtäkkiä onkin paljon enemmän.
Kuinka huomaisimme ystävissämme, lapsissamme ja muissa kanssaihmisissä sen hädän ennenkuin se on johtaa näin pitkälle?
Laitan sen tähän mukaan varoittavaksi esimerkiksi muille.
http://www.tukiasema.net/keskustelu/show.asp?id=19188&c=23&p=4&pm=1
14. huhtikuuta
Laihuliinin luomiskertomus:
Luku, jossa kerrotaan, kuinka kaikki alkoi, ja miten noita nimeltä Anoreksia alkoi tehdä taikojaan.
Olipa kerran 4-vuotias Pieni Ballerina. Joka torstai hän puki ylleen vaaleanpunaisen tyllihamosen, valkoiset sukkahousut ja pikkuriikkiset tossut. Vähän itkeskellen antoi äitinsä laittaa hiukset tiukaksi pieneksi kakkaraksi päälaelle. Pinnit vähän nipistivät, mutta pian se unhotui. Joskus äiti antoi laittaa kynsilakkaakin, jos oikein lupasi olla purematta heti niitä pois.
Satubaletissa oli Pienen Ballerinan mielestä kovin hauskaa. Oli paljon kivoja muita tyttöjä, joiden kanssa sai hyppiä ympäri peilsalia ja leikkiä milloin keijua, milloin tonttua, joskus jopa mörökölliä. Joskus sammutettiin valotkin ja kuunneltiin ihan pimeässä satumusiikkia. Opettajankin nimi oli Satu ja se oli ihan hurjan kaunis iso tyttö. Vain silloin Satu oli vihainen jos oli ollut kaksi kertaa peräkkäin pois.
Kului aikaa, ja Pienestä Ballerinasta oli tullut Vähän Isompi Ballerina. 10-vuotiaana hän kuvitteli olevansa Peppi, koska kaikki ihastelivat hänen pisamiaan ja nykerönenää. Mutta voi, Peppi ei lainkaan ole sulava! Vähän Isompi Ballerina sai kuulla olevansa liian raju: "ei lainkaan käytöstapoja, menet kuin Juna eteenpäin, etkö voisi rauhoittua?" Ja rauhoittuihan Peppi. Irvistelyt sulivat herttaiseen hymyyn ja pliét onnistuivat ihan hyvin. Kaikki oli ihan kivaa, ihan hyvinhän kaikki meni...vain Satu-ope oli usein liian vaativa. "Ja lopuksi jokainen sitten tekee 100 vatsalihasta. Ensin 50, sitten saa taputellavähänja sitten toiset 50, hyvää viikonloppua, älkää syökö liikaa karkkia tai pullaa", sanoi Satu.
Sitten, eräänä päivänä Vähän Isompi Ballerina odotti muiden mukana jännittyneenä uusia, ensimmäistä kertaa ihan oikeasti valkoisia pukuja. Voi sitä riemua, kun ihan isojen tyttöjen värin sai päälleen pukea! Se harjoituskerta olikin ikimuistoinen. Ehkä kuitenkin vähän väärällä tavalla. Harkkojen päätteeksi Satu -ope puhui siitä, miten tärkeää on syödä hyvin ja oikein. Mukana oli Ihan Isojakin Ballerinoja, ainakin 15-vuotiaita, joiden kanssa oltiin harjoiteltu yhteistä esitysnumeroa. Eihän me pienemmät tietenkään mitään ymmärretty, eikä meidän tarvinnutkaan, isot tytöthän niitä pulleita olivat ,emme me. Sitten joku isoista tytöistä, taisi olla Johanna, alkoi kertoa mitä oli edellisenä iltana nähnyt teeveestä. Siellä oli ollut 20-kiloisia anorektikkoja, joiden jalat olivat kuulemma olleet ihan tikut, ja polvet meni näin että plumps ja sitten taas pelkkää luuta. Ihan hirveän näköisiä ne olivat olleet. Vähän Isompi Ballerina nimeltä Peppi ei ollut ikinä sellaisesta kuullutkaan. Se kuulosti vähän anorakilta, mutta ei sittenkään. "Minäpä painan ainakin 25 kiloa", ilmoitti Peppi. Satu katsoi Peppiä tuimasti. "Sinä oletkin tuommoinen laiheliini, Peppi, sinun kuuluisi jo painaa paljon enemmän. Rumaahan se on kun nuo kylkiluut nuin näkyvät tuon valkean puvun alta"
Ja voi sitä häpeää mitä Peppi tunsi. Siitä lähtien hän peitteli puvun alta paistavia kylkiluita käsillään ja tunsi olevansa maailman rumin mörökölli. Peppi ei enää ollut Peppi, hänestä tulikin Rölli.
Rölli ei enää mennyt balettiin, eiväthän röllit tanssi muutakuin peikkotansseja, niitäkin ihan ihmisiltä salaa. Rölli lähti musiikkikouluun, pianoa soittamaan. Eihän sinne helppo ollut päästä,kun oli kaikenmaailman musikaalisuustestit, mutta Rölli olikin "ihankelpo" Rölli ja pääsi kuin pääsikin mukaan. Mutta voi kauhistus! Ei Rölli osannut laulaa yhtään, ja soitto-sormetkin olivat ihan kömpelöt ja ryhmyiset. "Voi sinua rölli, miksi kuljit kaikki talvet ilman lapasia, nyt ovat sormesi pakkasen puremat, eivät ne tuosta suoriksi tule", moitti äiti rölliä.
Rölli täytti 11, ja Röllille ostettiin ikioma piano. "Rakkain esine nyt ja aina" julisti Rölli kyyneleet silmissä, ja tämä julistus on totuusvoimainen edelleen. Musiikkikouluun rölli ei enää mennyt, koska oli tapahtunut jotain ihan kamalaa:
Röllin isä oli sairastunut vakavasti dementiaan ja jäänyt pois työelämästä. Röllin äiti oli töissä suuressa Tehtaassa, joka oli hyvin väsyttävää äidille, koska se oli kolmivuorotyötä. Kerran oli Röllin äiti töissä ja isän vuoro viedä hänet musiikkikouluun. Sattui vain niin, että isän dementia oli ihan huomaamatta pahentunut sillätavalla, ettei isä muistanut, kuinka autoa ajettiin. Muistikatkos tuli kesken kaiken, kun oltiin jo matkalla. Rölli ei tiennyt paljoa siitä, miten autoa ajetaan, mutta hän hyppäsi isän syliin ja ajoi viimeiset kolme kilometriä musiikkikoululle. Sydän hakkasi kovasti ja auto pysyi juuri ja juuri tiellä. Isän jalat olivat tiellä, kun Rölli yritti painaa jarrua, mutta lopulta auto pysähtyi. Sitten isä taas muistikin ihan hyvin, ja lupasi odottaa Rölliä kahden tunnin päästä kun Rölli jo pääsisi. "Käyn sillä aikaa jututtamassa Askoa tuola urheilukaupassa", sanoi isä ja vilkutti.
Rölli pääsi soittotunnilta, mutta isää ei näkynyt missään. Lunta satoi hiljalleen ja parkkipaikka oli tyhjä. Nyt isä on varmasti unohtanut minut. Rölli käveli Askon kaupalle, mutta se oli jo suljettu. Hitaasti, itkua tuhertaen Rölli raahusti seistemän kilometriä kotiin tihenevässä lumisateessa, ihan pimeässä, koska Röllin kylään vievällä tiellä ei ollut katuvaloja. Siellä isä olikin, kotona urheiluruudun ääressä, ja moikkasi ihan iloisena ja kysyi että taasko sitä ollaan oltu myöhään kylässä.
Sen jälkeen otettiin isältä kortti pois, eikä Rölli enää halunnut mennä musiikkikouluun. Kotona rölli soitti isälle isän mieluisia kappaleita, kesäillan valssia ja säkkijärven polkkaa ja aina kun äiti oli ilta tai yövuorossa, Rölli laittoi veljelle ja isälle ruokaa ja teki lumityöt valmiiksi, koska äiti oli aina ihan väsynyt, eikä jaksanut laittaa ruókaa kuin viikonloppuna....
Jukra, tästä tulee hirmu pitkä...
14. huhtikuuta
(Kylläpä sitä tekstiä pukkaa, voihan kamala, noo, nyt on semmonen fiilis...)
Luku, jossa kerrotaan, kuinka Rölli lähtee Suureen Kouluun 7-luokalle ja kuinka kaikki ei mene ihan hyvin.
Rölli oli saanut jo oikeastaan kolmannen nimensä viidennen ja kuudennen luokan aikana, jolloin häntä alettiin sanoa Kolmanneksi Pyöräksi. Kolmantena Pyöränä oli aina vähän hankalaa, sillä sellaisena sopii huonosti mukaan Tyttöjen Juttuihin ja Salaisuuksiin. Pojillekin Kolmas Pyörä oli vähän halveksittava juttu, jota ei kannattanut ottaa ainakaan omalle puolelle joukkuetta, kun pelattiin jalkapalloa. Pesäpallossa Kolmas Pyörä oli todellinen kiviriippa. Paloi aina, eikä koskaan osunut palloon. Viidennellä luokalla joku huomasi, että Kolmannella pyörällä on liian pitkä nenä, hammasraudat ja ruma ääni. Kuudennella luokalla kaikki tiesivät, että näiden ominaisuuksien lisäksi tällä otuksella oli "vammainen" isä, joka oli oikein muheva huulenheiton ja matkinnan aihe. Luonnollisesti Kolmatta Pyörää saa haukkua aina, jos itsellä on paha olo, ja vaikka heittää lumipallolla silmään, kunhan opettaja ei näe. Kerran Kolmas Pyörä heitti takaisin, mutta opettaja oli tarkkasilmäinen, ja Kolmas Pyörä joutui jälki-istuntoon elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran.
Sitten koitti Suuri Päivä Suuressa Koulussa, ja Kolmatta Pyörää vähän jännitti, mutta hän myös odotti innolla ihan oikeita uusia ystäviä, niin ettei tarvitsisikaan ehkä enää olla kolmas pyörä. Yksi asia vain ei ollut oikein selvinnyt Kolmannelle Pyörälle: Se, kuinka isossa maailmassa käyttäydytään ja esiinnytään edukseen. Ei ainakaan niinkuin hän oli tottunut, piiloutuen ja hymyillen kaikille solvauksille. Ystävällisesti ei olisi kannattanut vastata. Ensimmäin syksy kului ja Kolmas Pyörä oli saanut uuden, ihan kuvaavankin nimen: Vihoviimeinen Mohikaani.
Mohikaani, lajinsa viimeisenä edustajana ei saanut kannatusta kummastakaan vihollisleiristä. Niin sota oli muuttunut nyt yhden ihmisen sodaksi kahta rintamaa vastaan: Mohikaani vastaan Opettajat SEKÄ Oppilaat. Opettajat tuomitsivat Mohikaania yhteistyökyvyttömäksi ja hankalaksi oppilaaksi, joka ei koskaan kuuntele. Oppilaat tuomitsivat Mohikaanin hänen ulkonäkönsä ja epämääräisen hiljaisuutensa vuoksi. Miten kiusata ihmistä, joka ei sano vastaan koskaan? Oppilaat ratkaisivat ongelman aloittamalla fyysiset hyökkäykset koulun jälkeen linkkua odotettaessa, opettajat ratkaisivat sen lähettämällä Mohikaanin toiseen kouluun. Ensimmäiseen hän vastasi antamalla turpiin tytöille ja juoksemalla karkuun poikia, toiseen ratkaisuun vain nyökkäämällä päätään.
Toinen koulu oli ihan hyvä, ja viimeinen Mohikaani keräili yläasteen kaksi viimeistä vuotta kadonneen itsetuntonsa sirpaileita yhden sieltä, toisen täältä, kunnes koossa oli joltiseltaankin kohtuullinen lopputulos, kukaan ei kiusannut, kukaan ei kiinnittänyt mitään huomoita, Mohikaani sai olla rauhassa. Yhden ystävänkin Mohikaani sai.
Eräänä päivänä, yhdeksännellä luokalla Mohikaani huomasi yhtäkkiä olevansa lihava, mutta se tarina onkin aloitettava puhtaalta pöydältä...
14. huhtikuuta
Luku, jossa kerrotaan Mohikaanin pahoista nuoruusvuosista ja rakastumisyrityksistä, sekä ihmetellään, itikö noita-Anoreksian siemen sittenkään?
Mohikaani oli kovin ylpeä peruskoulun päättänyt nuori nainen. Ainakin kolme kymppiä komeili päästötodistuksessa. Lisäksi Mohikaani oli pahasti ihastunut poikaan samalla luokalla, ja oli saanut vihiä siitä, että ehkäpä poikakin piti hänestä.
Paha vain, että Mohikaani oli huomannut lihoneensa ainakin 55-kiloiseksi jättiläiseksi, joka oli ihan liian paljon 163-senttiseen varteen. Kovasti Mohikaani urheili ja juoksenteli kotikylänsä metsissä ja sorateillä ja hiihtelikin, koska se oli ihan parasta mitä hän tiesi.
Lukion alettua Mohikaani oli kaunis, kiharapäinen ja 47-kiloinen. Lukiolaisena hän aloitti hurjan ja laittoman elämän, jonka kaikkia puolia ei julkisuuteen voi koskaan kertoa. Mohikaanin isän sairaus oli edennyt hyvin pitkälle, ja kaikki olivat hyvin väsyneitä, etenkin äiti.
Nyt isää piti jo syöttää, nukuttaa ja käyttää pissalla ja kakallakin, eikä isä osannut enää puhua kuin yhden sanan. Joskus isä oli yksin kotona vähän aikaa ja saattoi karata metsiin. Mohikaani etsi veljensä kanssa isää monia kertoja taskulampun kanssa, ja onneksi isä aina lopulta löytyi, joskus ilman ulkovaatteita ja kerran ilman kenkiä.
Sitten isä vietiin vanhainkotiin " ja Mohikaani ajatteli että montako vuotta vielä isän täytyy kärsiä ja itki ihan kamalasti öisin, koska tiesi että siihen täytyy alkaa valmistautua henkisesti jotenkin.
Mohikaani valmistautui siihen unohtamalla isän kokonaan. Ei puhunut, ei ollut koskaan kotona kun isä tuli vanhainkodista käymään. Ei enää katsonut isää silmiin.( tätä vaihetta hän katuu NIIN syvästi ) Mohikaani vietti viikonloppuja kaupungissa, uuden ja hurjan ystävänsä kanssa ja tutustui viinaan. Kerran, pirtun osto ja sekoilu-reissulla toisessa kaupngissa, Mohikaani sitten tapasi ensirakkautensa. Joi itsensä melkein hengiltä, mutta tämä Mies huolehtikin hänestä kovasti. Mies oli Renttu, mutta niin oli Mohikaanikin: kova ja häikäilemätön, viinalla toimiva akka, joka valehteli patologisesti ja käytti miehiä hyväkseen.
Mohikaani laihtui kovasti, koska unohti syödä eikä juonut muutakuin viinaa. Mohikaani oli siitä vain iloinen, koska piti itseään edelleen hyvin lihavana.
Tuohon aikaan Mohikaani tiesi kaiken Anoreksia-nimisestä sairaudesta, koska se kiinnosti häntä valtavasti. Hän myös ihaili julkkikisia, jotka siihen aikaan olivat sairauden vuoksi otsikoissa, ykkösenä tietysti Calista Flockhart. Niihin aikoihin hän myös ihmetteli, miksi lapsena oli hävennyt laihuuttaan. Ja katui kovasti sitä että oli päästänyt itsensä niin pahoin lihomaan. Jos vain olisin jatkanut balettia, minusta olisi tullut hyvin kaunis ja hyvin pieni nainen, sen sijaan että minusta kasvoi Norsu.
Ensirakkaus kariutui, mutta tuli muita miehiä, joiden nimiä Mohikaani ei kaikkia enää muista. Mohikaani kulki ympäri Lapin maata erilaislla reissuillaan ja tapasi paljon laitapuolen elämää viettäviä miehiä. Mohikaani luuli käyttävänsä heitä hyväkseen, mutta miehet käyttivätkin häntä.
Eräänä päivänä jonkun jälleen Uuden Ystävän äiti sitten yllätti Mohikaanin ja Uuden Ystävän krapulassa tämän kämpiltä, ja ystävän myytäväksi aiotut ******* sievästi niputettuina eteisen pöydällä. Mohikaani oli elämänsä pahimmassa lirissä. Vaikka ******eivät olleet hänen, tämä outo nainen väitti niin ja uhkasi soittaa poliisit. Mies tyrmäsi äitinsä ja käski Mohikaanin häipyä sillä välin *****-mukanaan. Mohikaani otti ja juoksi, heitti *****pois heti ensimmäisessä mutkassa, sillä ne polttivat hänen käsiään ja otti ensimmäisen linja-auton kotikaupunkiinsa.
Se riitti Mohikaanille isän unohtamiseksi. Mohikaani keskittyi koulunkäyntiin ja kuntoiluun, sillä hän aikoi mennä armeijaan ja ryhtyä sen jälkeen poliisiksi.
Ylioppilaaksi Mohikaani pääsi M:n papereilla, poliisi-haaveet hyläneenä, 45-kiloisena ja melkein onnellisena. Onnea sumensi vain isän kuolema, joka sattui viimeisen lukiovuoden syksyllä, mutta sen Mohikaani unohti pian. Mohikaani piti sapattivuoden opiskelusta ja autteli äitiä kotona. Äiti oli vähän masentunut isän kuoleman vuoksi ja synkkiä pilviä toi myös se että äiti jäi työttömäksi vähän sen jälkeen.
15. huhtikuuta
Luku, jossa Laihuliini saa alkunsa ja nuoruuden ihastus palaa kuvioihin
Viimeinen Mohikaani oli viimein kuollut. Hänen tilalleen oli syntynyt ujo, sopeutuvainen, pakonomaisesti laihduttava Laihuliini, joka pelkäsi puhua suuren yleisön edessä, ja ajtteli että jokainen häneen luotu katse oli pahansuopa. Rumahan Laihuliini oli aina ollut, myös silloin kun muutamat miehet olivat vakuuttaneet ihan päinvastaista, mutta nyt Laihuliini ymmärsi, että kaikki se oli ollutkin vain imartelua, jonka päämääränä oli...(tiedämme kyllä mikä)
Eräänä kesänä, juuri ennen kuin Laihuliini aikoi aloittaa Suuren Yliopistoelämänsä, hän törmäsi työpaikallaan sattumalta mieheen, jonka tunnisti samaksi pojaksi, johon yläasteella oli salaisesti ollut ihastunut, ehkä jopa rakastunut. Pieni, pullea ja rillipäinen poika olikin nyt suuri ja leveä, isosuinen viikinki, joka nauroi isolla äänellä.
Laihuliini ei olisi millään tahtonut puhua hänelle, koska Laihuliini punastui niin helposti ja nykyään hän myös änkytti valtavan paljon puhuessaan. Mutta Isosuinen Viikinki ei päästänyt häntä helpolla, oli aina siellä missä Laihuliinikin ja kerran töiden jälkeen se talutti Laihuliinin ensimmäiseen kahvilaan ja alkoi puhua.
Viikinki ei ollut unohtanut Laihuliinia. Viikinki oli kuin olikin ollut Laihuliiniin ihastunut silloin joskus kauan sitten. Tätä Laihuliini ei voinut uskoa, koska olihan hän tuolloin ollut 55-kiloinen ja ihan läski. Viikinki oli ihmeellinen mies. Moitti Laihuliinia liian salaperäiseksi, kun Laihuliini ei halunnut kertoa itsestään mitään, mutta Viikinki ei antanut periksi ja oveluudella ja hellyydellä se nakersi auki pienimmänkin salvan. Vain yhtä salpaa Laihuliini ei avannut, ja sen nimi oli Anoreksia. Anoreksialla oli noihin aikoihin niin vahva armeija ympärillään, että Laihuliini pelkäsi sen rankaisevan häntä lihomisella, jos hän menisi jollekin kertomaan.
Sitäpaitsi Viikinki kehui häntä kauniiksi, ja ensimmäistä kertaa elämässään Laihuliini uskoi niitä sanoja. Kuitenkin Laihuliini huomasi että hänen "kauneutensa" ja "ihana pienuutensa" olikin vain rakkauden alkuhuuman sekoiluja, ja palasi pian alkuperäiseen käsitykseensä itsestään; siihen, jonka vuosien kuluessa olivat muovanneet niin monet eri ihmiset hirvittävillä kommenteillaan.
Syksyllä Laihuliini muutti yksin asumaan ja alkoi opiskella. Viikinkiä hän näki enää viikonloppuisin, koska tämä lähti muualle opiskelemaan. Mutta yksinasuminen sopi Laihuliinille, sillä hän oli päättänyt aloittaa todellisen Anoreksia Elämän vihdoin ja viimein. Olihan hän joutunut lykkäämään kunnollista laihduttamista jo monta vuotta milloin minkäkin asian, kuten "rakkauselämänsä" takia.
Jouluun saakka Laihuliini laihdutti "järkevästi" ja pikkuhiljaa. Vain kerran Laihuliini sattui pyörtymään julkisella paikalla, mutta muuten hän jaksoi ja voi oikein hyvin.
Laihuliini kuntoili kovasti ja saikin paljon lihaksia. Se ei ollut hyvä, sillä lihas painoi ihan liikaa, ja vaakalukema pysyi itsepintaisesti 44-kilossa. Tämä ei voi jatkua näin, ajatteli Laihuliini. "Minun on pystyttävä saamaan vihdoin viimein ihan oikeita ja näkyviä tuloksia"
Jouluun jälkeen se onnistuikin, mutta samalla kaikki romahti. Laihuliin syöksyi elämään, joka on liian sotkuista ja liian ajankohtaista, ettei aika ole ehtinyt tuoda siihen loogisuutta.
40 kiloa alittui tammikuun jälkeen, nyt välietappini on 37, kunnes kesään mennessä lopullinen päämäräni on toivon mukaan saavutettu: 35-kiloa, JA SEN MUKANA TÄYDELLINEN ONNI JA AUTUUS.
18. huhtikuuta
No niin...otinpa ja jätinpä sitten Rakkaan Viikinkini!!!! Se on nyt slut, lopullisesti.
HARVINAISEN TYPERÄ PASKA MINÄ.
Saapahan keskittyä itteeni ja kurjaan elämääni.
Olipa sentään yks ilon aihe tässä päivässä: Aamupaino 37.5, HIP HEI!!
19. huhtikuuta
Kiitos kun jaksoit sentään lukea, kirjottelen näitä varmaan tänne "julkisuuteen" siksi että jos joku toinen minunlaiseni piruparka sattuisi niistä jotenkin hyötymään tai jos niistä edes jollekin on jotain apua. Syy-yhteyksien ja syvemmän ymmärryksen etsinnässä esimerkiksi....ei niistä varmaan ole, kun en itsekään täysin käsitä syitä tähän sekavaan elämääni.
26. huhtikuuta
Rakas päiväkirja,
HIRVEÄ OLO!!!
Viisi päivää vihreätee- ja vesipaastoa takana. Saatanallinen heikotus päällä. Kuulo takkuaa, mikähän mulla on korvissa vikana? Kuuroksi tulossa...
Tykkään käsien tärinästä. Se on jotenkin niin ihanan haurasta katsoa kun käsi tärisee kun nostaa vesilasia tai yrittää kirjoittaa jotain.
Yritin lähteä aamulenkille mutta ei onnannu kun jalat petti jo kun nousin sängystä. Raahaan taas se vieraspatjan tohon sängyn viereen niin ei aamuisin kolahda paljaalle lattialle. Nytki tuli hirveät mustelmat jokapaikkaan, ei varmaan kerkeä vapuksi parantuakkaan (harmitus)
Vielä tämä päivä teetä ja vettä ja huomenna sitten jo jonku verran salaattia. Kärsimys ja itsensä rankaiseminen kannatti. Ei ole enää Viikinkiäkään ikävä ja omatunto alkaa pikkuhiljaa rauhoittua. Parasta on että tuloksia alkaa nyt näkyä. Luut näkyy jo paljon paljon selvemmin, ja vihdoin viimein myös takapuolesta, jippijaijee! ;)
Vappuna Ouluun ja kaverin kanssa akateemisiin bileisiin. Viinoitella en aio ollenkaan. Paha juttu monen päivän paaston jälkeen, saattaa käydä köpelösti.
Nyt H&M:lle kokeilemaan mun unelmapieniä farkkuja että jokos ne sopii. Ostan ne vaikka ei sopisikaan vielä. Toimivat hyvänä motivaattoria kohti kesää.
27. huhtikuuta
Laihuliini on tänään äärettömän väsynyt.
Toukokuu ei hidastele tuloaan. Laihuliini pitää ikkunaa auki, mutta tuuli alkaa pian kylmätä, ja rannassa mekastavat naurulokit pitävät liian suurta meteliä. Laihuliini sulkee ikkunan.
Hän haluaa olla nyt rauhassa; pukee ensin pitkähihaisen paidan ja sen päälle armeijan vihreän villapaidan, kolmet housut, villasukat ja niiden päälle vielä aamutohvelit. Laihuliini kastelee kukat ja keittää kahvia. Tänään hän ei mene kouluun. Eikä huomenna. Mitä väliä enää mennä ollenkaan, kun kuitenkin kohta alkaa kesäloma. Enää 13 päivää, niinkö se oli? Aivan sama.
Laihuliini juo kahvin mustana ja katselee täriseviä käsiä, jotka pitelevät kuppia. Varovasti, molemmin käsin kupista kiinni ettei täysi kuppi läiky yli. Villapaita hiertää kaulan ihoa. Se on Viikingin paita. Oikeassa hihassa on korpraalin merkki. Laihuliini vetää polvet paidan sisään. Villapaita tuoksuu Viikingille; hielle ja metsälle. Laihuliin alkaa itkeä. Hakisi pois paitansa. Tahallaan unohti tänne.
Myöhemmin päivällä, kun aineenvaihdunta on vähän vilkastunut ja uloimmat vaatekerrokset voi ottaa jo pois, Laihuliini ottaa esille uudet farkkunsa. Hän ei kokeillut niitä kaupassa, ei uskaltanut. Osti ne lastenosastolta, ehkä joku olisi voinut ihmetellä, että miksi joku vie lastenvaatteita sovituskoppiin. Lahkeet ulottuvat vain puolisääreen, vähän kun lyhentää niin niistä tulee caprit kesäksi.
Joko uskaltaisi koettaa? Laihuliini lupaa, että jos ne eivät mahdu, niin hän pitää vielä yhden paastopäivän. Farkut solahtavat pohkeiden yli, hivelevät polvien kohdalla ja reisissä kirraavat, mutta menevät liiempiä pakottamatta. Mahtuuko takapuoli? Ei hätää, eivät näytä liian kireiltä. Laihuliini hymyilee peilikuvalleen. Ylistetty olkoo stretch-farkku!!!
Uskaltaako koettaa vetoketjua? Lantio on liian iso. Vetoketju on kovilla. Nappi menee kiinni, mutta lantio on liian iso. Näyttää liian kireältä. Jos pitäisi vähän pidempää paitaa, ettei lantio näkyisi. Helvetin läksi akka.
Laihuliin makaa sängyssään kello kolmeen asti ja kuuntelee ruumistaan. Nostaa välillä käsiään ilmaan ja katsoo sormiaan ja ranteitaan. Ainoita joista pitää. Linnunluiset, valkoiset sormet ja hauras ranne. Kaikki muu on joko läskiä tai kolossaalista luumassaa. Mitään muuta pientä Laihuliin ei omista.
Olisi edes Viikinki tässä, tuntisi lähellään jotain suurta, jotta voisi kuvitella itsensä edes vähän pieneksi.
thi : 27. huhtikuuta
Hei!
Onko sulla ympärillä jotain tukiverkkoa? Ystäviä?
Tai saatko jo jotain terapiaa?
Toivon sinulle kaikkea hyvää:)
Huomaan että sairautesi on minulle niin vieras,
etten osaa sanoa mitään järkevää!
Haluaisin tukea sinua, jotta voimistuisit,
jotta itsetuntosi antaisi sinun elää kehollesi terveempää elämää,
jotta näkisit itsesi realistisista lähtökohdista käsin.
En taida osata tukea?
Toisaalta tarvisin hieman myös apua, kun kuulin että sukulaispoikani
n. 15v. on alkanut oireilla sinun kanssasi samalla tavoin, että miten häntä voisi auttaa? Miten perheessä tai ympärillä voi puuttua asiaan, olematta kuitenkaan röyhkeä ja liian tunkeileva?
Voimia - ei laihtumiseen vaan oman kehon hyväksymiseen.
27. huhtikuuta
Hei thi:)
En tiedä osaanko antaa neuvoja sukulaispoikaasi ajatellen, koska itse olen niin "sokea" tämän asian kanssa ja lisäksi liian syvällä ja liian haluton mihinkään.
Minä en ole hakenut kenenkään apua tähän vielä, ja luulen että se alkaa olla aika myöhäistä jo. Kukaan tutuistani ei tiedä että sairastan.
Sen tiedän, että asiaan puuttuminen ei auta mitään. Ei myöskään erilaiset "neuvot" ja "ojennukset", tai huomauttelut. Toisaalta, jos osaisit asetella sanasi oikein, anoreksia-maailmankuvan omaavalle tarpeeksi hellästi mutta kuitenkin nohevasti, hän voisi ymmärtää, koska hänen sairautensa ei ole vielä niin pitkällä.
Parempi se on estää alkuunsa kuin päästää liian pitkälle!
Kaikkein paras apu hänelle olisi, jos saisit jonkun entisen anorektikon puhumaan. Sinun on "ulkopuolisena" niin vaikeaa ymmärtää toisen ajatuksia, koska ne ovat täysin nurinkuriset terveeseen ihmiseen verrattuna.
Puheet lääkäreistä saattavat säikäyttää, mutta voihan sitäkin kokeilla. En tiedä mitkä syyt pojilla ajavat anoreksiaan, ovatko ne samat kuin tytöillä...mutta sen tiedän että hänellä on jostain syystä paha olla itsensä kanssa. Jos hän haluaa puhua pahasta olostaan niin se auttaa.
En osaa asetella sanojani oikein, olen nyt niin sekavassa mielentilassa. Kirjoitellaan.
27. huhtikuuta
Mistä tämä kirjoittamisen tarve oikein tulee?
Kun haluaisi kertoa jollekin, jutella, niitänäitä, ja juuri Tätä. Haluaisi parkua tätä jollekin. Yrittää selittää tätä suota, itseään siinä ja sen ikuisuutta.
Ja sitten ei kuitenkaan halua. Tiedän, että minut petetään jos menen ja kerron. Muka kuuntelevat, mutta eivät kuuntele Minua, vaan näkevät vain Sairauteni. Eivät kuuntele minua, lukevat rivien välistä vain diagnoosin siemenet. Eivät kuuntele minua, eivät välitä Minun vuokseni, vaan Sairauden vuoksi.
Miksi kukaan ei tule ja vain halaa? Miksei kukaan halua halata halaamisen vuoksi? Jos joku halaa, se halaa vain sen vuoksi että saa tunnustella, miten oudon tuntoinen olen. Uteliaisuuttaan halaavat, taputtelevat selkää, tunnustelevat luita, haaskansyöjät! Tai jos ei sen vuoksi, niin halaavat koska se on joissain tilanteissa sopivaa. No, se on kivaa niin kauan, kunnes halaaja hätkähtää ja pelästyy. "Anteeksi, sattuiko?" Ei, ei sattunut. Vaan se sattui että sinä et halannut minua niinkuin olisi pitänyt, vain halaamisen vuoksi.
Vasen polvi on ainaisesta juoksemisesta niin kipeä että sillä on jo hankalaa kävelläkin. Se pitäisi viedä lääkäriin. Ja entä sitten? Siellä otetaan ensin housut pois ja katsotaan sitä polvea, ja polvi tutkitaan ja annetaan lähete. Ja sitten katse liukuu polvesta reisiin ja sääriin. Ovatko ne pelottavat lääkärin mielestä? Liian epänormaalit? Ehkä jopa...laihat?
Ja sitten vaa'alle ja toinen lähete sinne minne en halua. Ja minut petettäisiin sielläkin. Ei auta selitellä, että on ookoo, ihan terve. Lääkärit uskovat vain vaakaa. Ei auta selitellä että haluaa olla laiha. Sitä ei ymmärretä, nähdään vain kuori ja poimitaan diganoosiin sopivat lauseet. "Haluaa olla laiha, on mielestään terve, sairaudentunto puuttuu, paino alentunut yli 20%, amenorreaa, puutostiloja, lanugoa keskivartalossa, alhainen verenpaine..." Osaan niiden kielen edestä ja takaa. Olen lukenut ne samoista oppaista josta ne itsekin ne lukevat. Mutta vaikka puhuisin samaa kieltä niiden kanssa, eivät ne minua kuuntelisi.
Helvetti tässä mikään sairaudentunto puutu! Tiedän että olen sairas ihminen, mutta haluan ollakin sitä. Näen peilikuvani täsmälleen realistisesti. Näen että sieltä tuijottaa ihminen, joka "normaalinormien" mukaan on liian laiha. Sairas. Eihän tätä maailmaa saa määrittää muutoin kuin yhteiskunnan sanelemien sääntöjen mukaan. Kaikki on normaalia, mihin lyödään "normaali-leima"
Minun normaalini on se 35kiloa. On olemassa miinuskiloja ja pluskiloja, ja plusmiinuskiloja. Minulle 36 on pluskiloja, 34 miinuskiloja ja 35 plusmiinuskilo eli NORMAALI.
Haluan lämmintä ympärilleni. Aurinkoa, ja ihmisen, joka halaa halaamisen vuoksi. Ei uteliaisuuden, seksin, rakkauden, pakon, kohteliaisuuden tms.vuoksi vaan HALAAMISEN JA VÄLITTÄMISEN VUOKSI!
Haluan välitilan. Sellaisen missä ei tarvitse rakastaa liikaa tai vihata liikaa. Ei pelätä eikä olla rohkea. Ei kaunis eikä ruma. Ei tarvitse olla näkymätön eikä tarvitse näkyä. Haluan olla väli-ihminen. Väli-ihmisillä on hyvä elämä.
28. huhtikuuta
"Tartten sun lämpöäsi, anna anna anna, Tartten kosketustas, auta auta auta"
"Sisäinen solarium, on sammunut"
Huomenna Ouluun. Pelottaa perkeleesti. Olen pakannut monta tuntia miettien mitä vaatteita kehtaan tuttujeni lähellä käyttää. Missä näyttää liian isolta, mikä on liian kireää, mikä liian suloista, horatsua, liian normaalia. Mikä näistä vaatteista näyttäisi eniten juuri Laihuliinilta? Vai pitäisikö minun näyttää Mohikaanlita? Onkohan tyylini muuttunut sitten viimenäkemän? Noita farkkuja ei voi enää käyttää, koska tippuvat jalasta. Tuo collegepaita taas saa näyttämään liian isolta.
Muistan että Oulussa tuulee. Pitääkö ottaa farkkutakki vai kahiseva, vai verkkatakki? Ei ainakaan sitä. Paitsi jos aion käydä juoksemassa. Niin tietenkin.
Ei tämä ollut niin vaikeaa silloin kun matkustin sinne Viikingin luo, mutta se onkin mies eikä sano ensimmäiseksi onko lihonut vai laihtunut. Naiset sanovat sen heti sen perään kun ovat tervehtineet.
Entä jos se tarjoaa lihaa? Se ei edes pysy sisälläni. Tai ainakin, vaikka pureskelisi oikein pieneksi niin maha siitä ainakin kramppaa. Jos sanoisi että on ollut vasta oksennustauti tai ripuli.
Jos sanoisi että on mahahaava? Sitten en voisi kyllä juoda kahviakaan, ja sitä on pakko saada.
Tai jos ostaisi kofeiinitabletteja apteekista?
Liikaa päätöksiä, päätä kivistää. En jaksa ajatella kaikkea, jotain on aivan varmasti jäänyt huomaamatta. Mitään ennaltasuunnittelematonta ei saa päästä tapahtumaan.
Minussa on varmasti jotain vialla, koska minun ei edes tee mieli ruokaa. Ei ole edes nälkä yleensä. Koska minun viimeksi teki mieli jotain lämmintä ateriaa? Viimeksi Viikingin kanssa. Mitä se olikaan...olikohan se pinaattikeittoa vai tomaattikeittoa? Pinaattia se oli. Ja lämmin kananmuna, josta Viikinki suuttui minulle, koska heitin keltuaisen roskiin. Mitä tuhlausta. En syö enää mitään sellaista mitä voisin tuhlata. Hävettävää.
Uni ei tule. Helvetillistä. Jännittää koko vappu. Ja vielä tämä paastokin. Ei olisi sittenkään pitänyt. Syön jugurttia ja porkkanaraastetta. Raejuustoa pitää saada ja maitoa. Proteiinia vähän. Huomenna ruisleipää, ehkä ja omena. En ole muistanut merkitä liikuntasuoritusten kalorikulumia moneen päivään.
Ostin mittanauhan. Täytyy saada lisää numeroita, pieniä sellaisia. Ei pelkkä rasvaprosentti ja vaaka riitä. Paljon, erilaisia numeroita, erilaisia ympärysmittoja. Olen mitannut jo ranteet, mutta muita en ihan vielä uskalla. Ehkä vapun jälkeen, kun silloin kuitenkin turpoaa. Ei tule masennus, jos on ensin mitannut pienemmän lukeman ja sitten yhtäkkiä onkin paljon enemmän.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minä halaan sua, mä halaan sua halaamisen vuoksi, en minkään muun.
koskettava tarina,sanattomaksi vetää. Taidan olla aikalailla samassa tilanteessa kuin Laiheliini tuossa lopussa.
Sellaisen "ollaan nyt tässä ja tunnetaan toisemme niin sisältä kuin ulkoakin, kietoudutaan toistemme ympärille"- halauksen tahtoisin tekstien kirjoittajan kanssa jakaa. Ehkä kaksi miinusta tekisi plussan, ei nimittäin ole oma elämäni ollut myöskään helppo. Sääli ei ole sama asia kuin myötätunto ja halu ymmärtää.
Kirjoittajalle en voi muuta oikeastaan sanoa kuin että voisi selvitellä itselleen enemmän elämäänsä ja sen prioriteetteja: jatkaako sairauden kanssa vai hankkiutuako eroon, mitä hyötyjä ja haittoja nämä kannat tuovat ja millaista olisi arkielämä jatkossa. Lisäksi voimia, jos hän täältä lukee...