HUAAH!

Oma kommenttini. No voi sua mitä menit tekemään, mutta kaipa omatuntosi jo soimaa sinua. Rikottua ei saa enää ehjäksi. Jotain pysyvää on nyt rikki mennyt. Itse olen/olemme puhuneet toistemme kanssa että jos jompikumpi menee vieraisiin niin se on sitten siitä poikki. Kyllä se kaivertais aina mieltä. Luottamus olis mennyt. Aina kun toinen ulos menis niin aate tulis että vieraisiin se taas menee. Ei, sellainen ei sais jatkua. Voihan sellaisiakin olla että antaa anteeksi. Olen myös ollut kotosalla, töihin elokuussa. Lasten kanssa vaan täällä oleskellut, välillä todella yksinäistä. Ei nyt vaan satu olemaan ketään sydänystävää tai vastaavaa. Enimmäkseen miehen ja lasten kanssa. Mutta jotain täytyy todella häikkää suhteessanne olla, ei sitä muuten mene vieraisiin jos parisuhde toimii. Mutta aina se arki siihen suhteeseen tulle pakostakin jo lasten vuoksi. Ei sitä enää niin vaan mennä ulos reintoihin, ja oman miehenkin kanssa se harvenee, mihin lapset? jne. Mutta kyllä se avioerokin sitten aikoinaan kirpaisee, ei se helppoa ole. Nyt sitten vaan on miehesi vuoro käydä vierailla, kyllä sitten tiedät miltä se todella tuntuu kun toinen loukkaa rakastaan. No, tuskin oletatkaan puolustavaa kantaa kertomaasi, tuskin. PS: täällä olisit jo saanut kenkää...

Tuli tässä emämunaus tehtyä, emme käyttäneet ehkäisyä ja monen vuoden jälkeen tuli yllättäen raskaaksi, luojan kiitos kuitenkin vasta nyt sentään eikä aiemmin..kaikki niin saakelin hankalaa .. No eihän siinä mitään, mutta kun en ollut varautunut ajatukseen, että eläisin yksinhuoltajana sitten loppuelämäni. Minulla oli unelmat jotka sain ja jotka hajosivat kuin kupla - ja otin jo seuraavasta kuplasta kiinni. Ei elämästä saa tekemälläkään kuin korkeintaan siedettävää. Tulokkaan isä kaunistelee asioita muille ja meille ja hänen mielestään on parasta, että emme asu yhdessä kuten emme tähänkään asti ole asuneet. Se tarkoittaa siis sitä, että minusta tulee kuin tuleekin yh vaikka olemme seurustelleet jo vuosia! Nyt hän teki käytännöllisen pesäeron kokonaan vedoten työmatkan helppouteen, se kun on helpompaa hänen kämpiltään käsin kuin minun luotani.

En jaksa enkä voi koko ajan tätä väliä rampata. Hänellä ei ole korttia eikä autoa ja minun pitäisi edelleenkin aina olla se joka tulee ja menee, ei se peli nyt vetele. Tunnen olevani petetty ja hylätty. Hän elää poikamieselämäänsä kuten ennenkin, odotan nyt hänen armopalojaan kuten rahaa, huomiota ja hellyyttä kuin koira, jälkimmäisiä usein koko viikon lähes turhaan. Hän tekee hölmöjä pätkätöitään viikot kellon ympäri ja makaa illat olin paikalla tai en. Viikonloput ryyppää tolkuttomasti ja tuhlaa rahojaan sokkona tajuamatta ahdinkoani, eli hänestä ei ole seuraa silloinkaan minulle. Minä ihmettelen itku kurkussa että mitenkä selviän, kun on vauva vattassa ja laskuja yhtä paljon kuin tuloja, enkä voi ottaa töitäkään vastaan elättääkseni itseni.

Kaikki me ollaan syyllisiä milloin mihinkin kohdusta hautaan saakka jonkun näsäviisaan mielestä, mutta tästäkin voisi jo sanoa että huonoa tuuriakin on olemassa, kun ihmissuhteet, talousasiat eikä mikään muukaan asia luista. Yksinäni sitten kökötän surullisena kotonani päivät pitkät eikä puhelin soi. Väsymykseltäni ja masennnukseltani en minäkään saa mitään ihmeitä aikaiseksi ja mitäpä kummaa sitä tekisi yksin ja rahattomana ja vatta pömpöllä - heh, mee ulos ja sitä rataa, joo joo...evvk. Kunpa olisin syntynyt aikaan, jolloin ihmiset vielä pitivät toisiinsa yhteyttä aidolla tavalla, eikä ketään jätetty yksin.