Mielikuvituksessa? Ikään kuin oma elämä ei olisi riittävä niin elää sellaisessa kaipauksen maailmassa ja ajatuksilla miten jonkun toisen kanssa olisi niin täydellistä.
Onko normaalia elää
Anonyymi-ap
40134
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 40
Vanhimmat
Kyllä mun elämä on ainakin niin huono, että elän mieluummin mielikuvituksessa. Ei varmaan normaalia, mutta väliäkö sillä.
Mikä tekee elämästä huonon?
Kaikki. En jaksa eritellä.
Entä jos elämässä on kaikki mitä tarvitsee mutta silti elää vain siitä kaipailusta ja haaveista johonkin toiseen? Onko se normaalia?
Mikä on normaalia? Onko se keski-arvo vai joku tavoitetila? En tiedä.
Varmaan se mihin pyrkii. Elämässä on kaikkea ja silti elää jossain haaveiden ja kaipauksien keskellä.
Minusta haaveet ei ole pahasta, jos niistä tulee hyvä mieli. Jos ne alkaa ahdistaa tai saa pahalle tuulelle, niin sitten ehkä niistä pitäisi päästä eroon.
Haaveet ei välttämättä entä kaipailu ja palstalla oleminen? Eihän se haittaa mitään jos ei ketään tapaile mutta entä jos alkaa olla vakavaa toisen kanssa ja silti kaipaa jotain muuta täällä?
Sitähän me kaikki tehdään.
Ne miehet jotka elää omissa fantasiamaailmoissa, seksuaalisissa sellaisissa.
Ne naiset jotka elää niissä haaveissa että saa olla sekä haluttu että arvostettu ja kaivattu.
Se on totta että oikea elämä on suurimmaksi osaksi muuta. '
Kysy sä itseltäsi miksi haaveilet tai fantasioit.
Sitä meidän kaikkien pitäisi miettiä. Suurin osa täällä olijoista haaveilee parisuhteesta. Itse haaveilen täydellisestä elämästä jonkun kanssa vaikka sellaista ilotulitusta se ei ole kenenkään kanssa.
On se näköjään normaalia siis mitä vastauksista voi tulkita. Itse tulin tänne aikoinaan kun olin täysin ilman mitään tapailuja tai muita suhteita. Sitten kun niitä oli niin jatkoin täällä käymistä. Kaipauksen kohde aina vaihtunut matkalla täällä ollessa ja henkilöt joille puhunut.
Tämä pohdinta siis aloittajalta.
Ehkä siis koen muun maailman ahdistavana ja siksi on helpompi elää ajatuksien haaveiden maailmassa missä ei ahdista? Mutta miksi minua ahdistaa kaikki ihmissuhteetkin? Miksi en voi olla tyytyväinen siihen mitä minulla on jo vaan pitäisi olla jotain täydellistä?
Olen ollut lapsesta saakka hyvällä mielikuvituksella varustettu. Jo silloin kuvittelin juonellisia tarinoita päässä. Jos osaisin kirjoittaa, niin varmasti olisin vääntänyt jo kirjan tai pari. Minulle siis ihan normaali olotila. Joskus myös jotkut kuvittelemani tapahtumat tapahtuu oikeasti. Olen aika intuitiivinen ihminen.
Ehkä se on siis vain luonteenpiirre ikään kuin kaipaa ja haluaa kokea jotain satumaista.
Se on joillakin myös autismikirjon oire. Kuten esimerkiksi minulla. Päänsisäinen maailma on todella kiinnostava ja monipuolinen monella autistilla, joten siellä viihtyy tosi hyvin. Jotkut taas kokevat ympäröivän maailman ahdistavana ja tavallaan pakenevat omaan rauhaansa mielikuvitusmaailmaan.
Voiko se sitten olla vain ahdistusta että kokee helpommaksi olla mielikuvitusmaailmassa.
En uskaltaisi tuohon mitenkään yksiselitteisesti tai määrätietoisesti vastata, koska en ole mielenterveystyön ammattilainen, mutta omalta kohdaltani voin kyllä sanoa, että minulla on diagnosoitu myös yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (kulkee usein autismikirjon kanssa käsi kädessä), joten itsen kohdalla tuo pitää kyllä varmasti paikkansa. :)
Onkohan minullakin se sitten. Jos vain ahdistun normaalista maailmasta ja ihmisistä. Tunnistan itsessäni tuota paljonkin.
Miten itse olet pystynyt toimimaan normaalissa elämässä? Kun tuo vaikuttaa juuri noihin ihmissuhteisiin kun alkaa helposti ahdistaa normaali eläminen. Ja kun ei se mitään niin kaunista ole toisin kuin siellä mielikuvitus maailmassa.
Teeskentelin olevani kuin muut ja elin "normaalia" (työ)elämää noin 10 vuotta kunnes teeskentely ja työskentely polttivat minut loppuun, koska olin kieltänyt erilaisuuteni niin monta vuotta. Työ itsessään oli uuvuttavaa (pahimmillaan 12-16-tuntisia päiviä, pahimmillaan 6-7 päivää viikossa kiireisimpinä aikoina, isoja kansainvälisiä projekteja, mannertenvälistä matkustelua jne.), mutta se oli myös tosi sosiaalista, mikä ei sopinut minulle ollenkaan. Väsyn todella herkästi ihmisten seurassa - vaikka tapaan vain ihan ystäviänikin, joiden seurassa voin huoletta olla oma itseni, tarvitsen pari päivää yksin oloa palautuakseni illanistujaisista. Ihmiset vain vetävät pelkällä olemassaolollaan minut aivan piippuun. Valitettavasti normaali elämä on myös siitä syystä todella kuluttavaa. Osittain tähän vaikuttaa minulla varmaankin aika äärimmäinen introverttiuteni, osittain masennus, osittain työuupumus, osittain autismikirjo. Olen tällä hetkellä vaikeasti masentunut ja sitä kautta työkyvytön.
Kuulostaa ihan kuin minun elämältä. Olen vältellyt sitä päätöstä ja ajatusta kun en tiedä mitä voisin tehdä etten ahdistuisi. Ihmisiä olisi hyvä olla mahdollisimman vähän koska ne kuluttavat ja väsyttävät. Normaalityöelämä ahdistaa ja olen parhaillaan täällä purkamassa ahdistusta työpäivänkin aikana. En pysty olemaan normaalisti tai tekemään samaa kuin muut.
Korona ja kaikki paljon ollut aikaa miettiä ja haaveilla..Naiset mut ei kaikki tietenkään..Elämäntilanne vaikuttaa..
Kyllähän sekin tietysti vaikuttaa.
Normaalia ei ole haukkua niitä ketkä auttaa.
Ei se olekaan normaalia. Ehkä sillä joka on haukkunut ja nimitellyt on itsellään huono olla?
En itse ymmärrä miten ihmiset voivat käydä töissä päivittäin. Kun olen siellä ja joudun näkemään ihmisiä. En halua nähdä tai puhua kenellekään ja ahdistaa olla niin yksin sosiaalisessa ympäristössä.
En vain ole koskaan tajunnut sitä. Onko muita jotka tuntevat samoin?
Kamalinta mitää ihmiselle voi käydä onkin ahdistautua normaalista.
Miksi se on kamalinta? Entä jos itse koen niin?
Tämä jäi kiinnostamaan mitä kamalaa siinä on?
Onko niin että analysoit itseä ja muuta liikaa..
Minäkö vai joku muu analysoi?
Normaalia voi olla muttei toivottavaa eikä rakentavaa tai mitään hyödyttävää.
Entä jos se kaipailu tai täällä olo on ainut mikä on vähentänyt sitä ahdistusta? Saan olla täällä oma itseni ja kaipailla vain kun en sitä muuten voi tehdä. Uskoa ja toivoa jostain paremmasta se toive tai toivominen on auttanut minua ja pitänyt itseä kasassa jaksamisessa. En pidä yhtään normaalista elämästä enkä siellä olevista ihmisistä paria lukuunottamatta ja perhettä. En pidä arjesta en mistään.
Eipä tässä olemisessa mitään kehuttavaa ole mutta kun ei ole muutakaan. Tätä jatkunut jo kauan kun ei se ahdistus muullakaan tavalla helpotu.
Olin vaihtamassa ensrakkauven vapaa-ajatteluun, mutta nyt aion pitää vain ensimmäisen kuitenkin.
Mitä tuolla tarkoitat sitten?
Silloin aikoinaan kun parisuhteessani meni huonosti, minä elin jonkin aikaa suhteen loppuvuosina mielikuvitusmaailmassa. Ihastuin kahteenkin ihmiseen ja haaveilin heidän kanssa olemisesta, mutta mitään en halunnut heidän kanssaan oikeasti toteuttaa.
Onko siis se syy vain siitä että tapailusuhde tai parisuhde voi huonosti ja se altistaa tuolle ajattelulle? Entä voisiko se johtua vain ahdistuksesta?