Olen törmännyt itsessäni (johtuneeko lähestyvästä 40 virstanpylväästä) paniikkiin siitä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu... Ei minua niinkään vaivaa, mitä ruumiilleni tapahtuu sen jälkeen kun täältä erkanen vaan mitä ajatusmaailmalleni tapahtuu. Tämä ajatus kun iskee yömyöhällä, niin siinä on koko yö pilalla. Auttakaa! Jos teillä muilla on vastaavia kokemuksia/tuntemuksia, miten olette siitä päässeet yli? Ammattiauttajalleko?
Onko kenelläkään muulla???
Aussitar
241486
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Hei rauhoitu!
Kun kuolet ajatusmaailmasi loppuu. Siinä ei ole mitään pelättävää, elämä on kertakäyttökamaa, eletään se siis hyvin! Moni on jo kokenut sen kaiken. Syntyä, elää ja kuolla, that's it.
Haluaisin rauhoittua, mutta mitäpä jos en haluakaan kuolla.....
Vain persoona häviää. Synnymme uudestaan toiseksi. Sitä tarkoitti Jeesuskin tulemisellaan, mutta kirkonmiehet uskovat, sokeasti raamattuun.
ja rauhallisesti suhtaudun koko ajatukseen kuolemasta... tai siis paidan vaihtamiseen... :)
itseämme, niin paljon, että se "takinvaihto" ei viehätä. Jokainen myös uskoo omalla tavallaan, tai on uskomatta. Entisenä (melkein) ateistina, erilaiset ajatusmallit ovat tuttuja. Vain paranormaalit ilmiöt, saivat minut uskomaan.
Yleensä kukaan normaali ei halua kuolla, se on elämän jatkumisen edellytys. Luonto kuitenkin valmistaa meitä vanhemmiten tuohonkin asiaan. Sulla on nyt vaan normaali 4-kympin kriisi, kyllä se siitä. Tuohon kriisiin liittyy paljon muutakin... ja lopputulos on paljon ehyempi sinä.
40 oli paljon vaikeampi, kuin 50, se jo helpottaa.
että persoona ei häviä..vaan elämä tässä muodossaan lakkaa..ihmisenhenki eli persoona jatkaa elämää siellä mihin yksin Jumala asettaa..(uskon vanhanaikaisesti yhä helvettiin sekä taivaaseen..)
Raamatun ilmoitukseen ikuisesta elämästä, mutta en pysty kuvittelemaan minkälaista se olisi.
Siellä vaan sanotaan(Raamatussa)että "kaikki entinen on mennyt - uusi on sijaan tullut."
Muuten mielenkiintoinen ilmiö, että täällä nelikympisten palstoilla asioita pohditaan syvällisemmin ja usein kristilliseltä pohjalta.
"Pykälää" vanhempien ketjua katsellessani panin merkille, että siellä keskustelevat - suurin osa ovat ateisteja.
Jokaisella on ajatuksen ja sanan vapaus, mutta tulen usein surulliseksi lukiessani erään hyvin älykkäältä vaikuttavan naisen Jumalankielteisiä kirjoituksia.
ikä, jolloin ei vielä "eletä kuin viimeistä päivää", niinkuin 50 vuotiaat näyttävät tekevän.
Seksi mietityttää kohtuuttomasti.
Keskusteluketjun avaaja jopa kysyy . "milloin rakastelit viimeksi?"
Naisten suuri huoli on miehen miellyttäminen. Aviollinen ja yleensä parisuhdeuskollisuus puhuttaa ja kuolemasta ei puhuta, sekä syvällisyydessään kaikki on pintaliitoa, tai käsittämätöntä sanoilla snobbailua.
Jonkinlaista syrjäytymistä on myöskin havaittavissa.
Työelämästä jäämistä, joko eläköitymisen, tai työttömyyden takia.
Yksinäisyys ja turhautuneisuus lyö läpi ....monet sanovat vain "Moi", saadakseen jonkun kontaktin yön tunteina toiseen ihmiseen vaikkapa netin kautta.
Kyllä tämä on helpompi ikäkausi, kuin mitä elämme kymmenen vuoden kuluttua.
Ollaan tyytväisiä, mutta varautuneina kuitenkin viidenkymmenen villitykseen!
Kuoleminen on yhtä luonnollista kun syntyminen. Ilman toista ei oo toista. Mutta ymmärrän ahdistukses, mullakin oli sitä lähes koko elämä, nyt pari kolme vuotta ihanaa rauhaa.
Muistatko koulun fysiikan tunnit? Energia ei voi hävitä, se muuttaa vain muotoaan ja ihminen on pelkkää energiaa.
Mä uskon jälleensyntymiseen.
Pohdit asioita joihin et saa vastausta kun vasta liian myöhään ;) Kuolemanpelko keskellä yötä varmaan aiheuttaa paniikkia. Kokeile katkaista sitä heti kättelyssä kun huomaat ajatusten menevän siihen suuntaan. Sano itsellesi vaikka että sitä mietin vasta aamulla ja tartu kirjaan. Ensimmäiset yöt ovat varmaan hankalimmat, koska jo jännität sitä tilannetta, joka taas vuorostaan ruokkii niitä synkkiä ajatuksia. Kyllä se siitä.... :) Keskity elämiseen :)
vinkistä.... täytyykin yrittää seuraavan kerran tuota ehdottamaasi keinoa :)
on eräs keino. Jos tulee sängyssä häiritseviä (ikäviä) ajatuksia mieleen, koitan sukkeroida itseni etten ajattele yhtään mitään ja hengitän tasaisesti hyvässä tutussa asennossa. Kas kummaa nukun etten huomaakaan. Tämä vaatii opettelua. Aikaisemmin ajattelin vain hyviä asioita, mutta se ei toiminut niin hyvin. Nimittäin virkistyin lisää ja niitä piti miettiä oikein kunnolla. Tais olla tyttöasioita ne virkistävimmät, heh.
Samansorttista poppakonstia minäkin olen käyttänyt, kun uni on johonkin keskellä yötä hukkunut. Rauhallisesti juttelen ajatuksissani itselleni; - 'katsos nyt, makaamme täällä omassa sängyssä, täällä on turvallista, mitään vaaroja ei ole, oman peiton alla, tässä on oma tyyny, kaikki on OK, nyt on yö ja kaikki muutkin nukkuvat... jne" Juttelen itselleni melkein niinkuin lapsilleni kun he olivat pieniä, vähän lellien ja hellien :)
Ja Nukkumatti tulee aika pian talaisin.
kuolemaa...
Juice laulo yhessä lyhykäisessä biisissä että:
"kun kuolen kuolen pois ..niin kuin en elänytkään ois"
No se on vaan sanottajan näppäryyttä ,, mutta kun ei odota kuoleman jälkeen mitään, niin voi käydä niin kuin elämässäkin että, sitten vasta saa jotain ;))
Kuoleman jälkeisestä elämästä on vaikeaa sanoa mitään, kukaan ei ole tullut takaisin kertomaan. Mutta Juicen ajatus on kyllä syväluotainen.
Olin muutaman vuoden hoitamassa kuolevia syöpäpotilaita sellaisessa saattohoidossa ja monet tunsivat juuri näin kuin tuossa lauluntextissä sanotaan. Monilla oli ollut kyllä, mitä voisi kutsua hyväksi elämäksi, mutta monet tunsivat että vasta nyt kun päivät olivat lasketut, niin he elivät niin kuin pitäisi, vahvasti joka ikisen minuutin. Ja monet myös surivat sitä, etteivät ymmärtärtäneet elämän rajallisuutta aikaisemmin, vaan pitivät elämäänsä itsestäänselvyytenä.
No, niinä viimeisinä viikoina sitten yritettiin elää täysillä, vaikka voimia ei enää ollut...
Niin että on niissä sanoissa enemmänkin kuin sanoittajan näppäryyttä..
Minulla oli "onni" (???) sairastua hengenvaarallisesti vähän yli kolmekymppisenä. Meinasin motata lääkäriä nekkuun, kun hän piti minua ihan oikeasti onnekkaana: useimmat ovat silmätyksin kuoleman kanssa vasta kun on liian myöhäistä opetella oikeasti elämään, tehdä muutoksia elämäänsä, karsia turhat asiat pois ja nauttia niistä todella tärkeistä.
Onneksi selvisin hengissä. Vuosia myöhemmin ymmärsin lääkärin olleen täysin oikeassa.
Juu, minä kuulun myös itsekin nykyään niihin onnekkaisiin. Olen siitä elämälle syvästi kiitollinen.
Kuulin joskus jostain alkuasukasheimosta, joilla on semmoinen uskomus, että heidän olkapäällään istuu lintu, joka päättää mikä heidän viimeinen päivänsä on. Joka aamu he sitten tradition mukaan kysyvät tältä tipuselta että: "Onko se tänään"? Joka päivä he saavat siltä lintuselta vielä yhden päivän lisää. Kunnes se viimeinen päivä sitten tulee.
Heidän keskuudessaan sanotaan psyykkisten sairauksien olevan tuntemattomia. Mene ja tiedä. Mutta niin olen kuullut. Ehkä meillä kaikilla on semmoinen lintu olkapäällä, unohdamme vain kysäistä aamukiireissämme...
kun ei tiedä viimeistä päiväänsä..Sanonta, että jokainen päivä olisi elettävä kuin se olisi viimeinen on ihan hyvä ja minun ymmärrykseeni sopiva. Minun ohjenuorani on pitkälle se, että "käyttäydy lähimmäistäsi kohtaan niin kuin haluaisit itseäsi kohtaan käyttäydyttävän"..minusta tuntuu, että raskainta olisi jäädä jollekin ihmiselle anteeksipyynnön velkaa, jos hän nukkuisi pois..
Nyt tämä menee vähän off-topicikiksi... no hällä väliä. Juu, voin sen sanoa että se on ihan kamalaa kun ihmiset joskus eivät voi toisiltaan edes kuolinvuoteen äärellä pyytää ja antaa anteeksi. Mutta joskus se vain on niin. Se on hyvin, hyvin, hyvin surullista.
Sanon kuin Forest Gump; "Muuta sanottavaa minulla ei siihen ole."
(He, he, Forest Gump on suosikkifilmini, olen nähnyt sen 35 kertaa... ;))))
filmi kertoo?? Onko se rakkautta vai, hupia..seikkailua..olen törmännyt tuohon nimeen, mutta muuta en muista:)))
Filmi kertoo yhdestä hieman yksinkertaisesta pojasta joka kasvaa aikuiseksi -60 luvun Amerikassa. Mutta se kertoo myös elämästä itsestään, ihmisenä olemisen ihanuudesta ja vaikeudesta, aidosta rakkaudesta ja ihmiskunnan suuresta hulluudesta.
Se on sellainen filmi jota joko rakastaa tai sitten ei tajua siitä oikeastaan mitään. Tämä filmimaku kun on niin erilainen eri ihmisillä..
ainakin helpottaa tietoisuus siitä, että ajatusmaailma todellakin loppuu, eikä omasta kuolemastaan tajua yhtikäs mitään.
Ahdistusta tuo kyllä ajatus, että tänne pitäisi vielä uudestaan tulla näitä ihmissuhdesotkuja selvittämään...