Oletteko saaneet tukea?

Itselleni paras tuki on ollut oma mies. Me molemmat järkytyimme tapahtuneesta, sillä lapsi olisi todellakin ollut toivottu.

Sairaaloissa parhaan tuen koin saavani hoitajilta. Etenkin eräältä, joka kyseli vointiani ja rohkaisi jaksamaan. Vielä odotusaulassa odottaessani verikokeen ottamista sama hoitaja käveli ohitse, huomasi itkuisen olotilani ja vielä siinäkin rohkaisi. Tuo todella lämmitti sydäntä ja sai jaksamaan.

Ensimmäisessä paikassa, jonne suuntasin, ei lääkäri eikä suurin osa hoitajista, joiden kanssa olin tekemisissä tuntuneet välittävän olotilastani. Yksi hoitaja nousi tärkeään asemaan tilassani tuossa paikassa, onneksi kyseinen ihminen oli viimeinen kenen kanssa olin tekemisissä kyseisessä paikassa, ei jäänyt niin paha olo tuon jälkeen.

Toisessa paikassa sentäs sanottiin että jos haluan makuulle niin pääsen...ensimmäisessä paikassa kolmen tunnin istuminen sattui hetki hetkeltä vain enemmän...

Nyt jälkikäteen suurin tuki ja turva ovat mies ja paras ystäväni. Molemmat tuntevat mut ihmisenä hyvin ja tietävät heti jos yritän pitää jotain sisälläni ja patistavat päästämään tuskan ulos.

Itse en haluaisi tällä hetkellä olla laisinkaan yksin, kaipaan ihmisten seuraan, jotta en miettisi asioita liikaa. Monet muut ehkä haluaisivat olla yksin, mutta en minä.

KTS. keskustelu keskenmeno ja kohtelu päivystyksessä. (Siinä hieman lisää infoa tapauksestani ja henkilökunnan kohtelusta).

Mä koin melkosen yllärin kun menin km jälkeen jälkitarkastukseen. Lekurin eka kysymys oli olenko harkinnu ehkäsyä? vastasin etten ole koska haluan lapsen. Hupsista kun mun papereihin oli kaavinnan tehneellä sairaalalla tullu virhe ja sielä luki raskauden keskeytys!! Ja lukee tänä päivänäkin vielä, olen siis kokenu keskenmenon mut papereissa lukee keskeytys jipii ja arvatte varmasti, että tukea oli turha mankua saikkukin oli lyhyempi ku km saaneilla :(

Lääkäri oli todella töykeä, lykkäsi käteen paketin nuvaringeja ja sanoi, että alat käyttää heti kaavinnan jälkeen. Kysyi myös:että miten minä raskaana olen, oli parempi kuin meni kesken tämä, koska riskit on liian suuret. Ei siinä auttanut yhtään, vaikka yritin sanoa, että kyllä tästä asiasta on sairalassa lääkärien kanssa keskusteltu, ja minulle on sanottu sen olevan mahdollista. Myöhemmin sain tietää, että lääkärillä ei ollut edes oikeaa tietoa, vaan oli tehnyt liian äkkinäisiä johtopäätöksiä.

Mukana ollut sairaanhoitaja oli selvästi hämmentynyt ja erittäin kiusaantunut. Lähtiessäni vielä taputti olalle ja yritti lohduttaa.

useaan otteeseen kahden keskenmenon tiimoilta ja törmäsin siellä niin kylmäkiskoiseen ja töykeään ja jopa ammattitaidottomaan kohteluun, että en enää ikinä suostu sinne menemään!

Vaikka vuosin kuin seula, jouduin odottamaan aulassa 1.5 tuntia ennen kun pääsin edes oikealle osastolle. Sitten tuli selkeästi krapulainen labrantäti joka tökki mut täyteen reikiä (kyynrtaipet ensin, sitten kämmenselät)ennen kun sai näytteen otettua, mutta sitten hermostuksissaan tiputti putket lattialle ja show alkoi alusta. Kun verinäytteet vihdoin oli otettu täti häippäsi ja vei mennessään minulle jätetyn kipulääkkeen. Painelin nappia 15 minuuttia, mutta kun ketään ei tullut lähdin etsimään hoitajia. Kaikki osaston hoitajat olivat ängenneet yhteen huoneeseen kahvittelemaan. No, odotin sitten lääkäriä ilman lääkettä ja pääsinkin parin tunnin odottelun jälkeen. Ultraamisen jälkeen sain voimakkaan kipupiikin joka kolahti nuppiin ja sitten mut pistettiinkin pihalle. Olin lääkkeestä niin sekaisin, että kävelin varmaan kilometrin väärään suuntaan, vaikka tutuilla nurkilla olinkin.
Toinen reissu oli aika samanlainen, mutta vähän lievemmin. Eli sairaalahenkilökunnalta ei paljon tukea herunut.

Oma mies on ollut paras tuki!

Reippaan vuodon ja kipujen alettua jouduin ultraan ja sen teki vanhempi mieslääkäri. Tarkastettiin, että kohtu jäi puhtaaksi keskenmenon jäljiltä. Hän oli todella ihana ihminen. Kyseli vointiani, niin fyysistä kuin psyykkistäkin ja kyseli särkylääkkeiden tarvetta jne. Kertoi oma-aloitteisesti keskenmenoista ja siitä, kuinka niiden jälkeen yleensä raskaus onnistuu kuitenkin hyvin.

Hän kysyi omaa mielipidettäni, paljonko tarvitsen sairaslomaa töistä. Pyysin loppuviikkoa ja hän kirjoitti vielä seuraavankin viikon, että varmasti ehdin palautua fyysisesti ennen kuin joudun taas raatamaan (fyysinen, raskas työ).

Myös ultraan lähettänyt nuorempi mieslääkäri suhtautui asiaan varsin tukevasti, mutta naispuoliset mielestäni liian rutiininomaisesti. Onhan se lääkäreille ja hoitohenkilökunnalle rutiinia kun keskenmenoja on jatkuvasti, mutta se ei ole todellakaan rutiinia (toivottavasti) keskenmenon kokeneelle.

Eniten hoitohenkilökunnalta kaipaisin tietoa keskenmenoista, niiden vaikutuksesta ja yleisyydestä. Ja kuitenkin niin ymmärrystä, että kysessä on vanhemmille oman lapsen kuolema, ei vähäisempi juttu. Meillä vielä raskaus ei ollut periaatteessa suunniteltu ja se varmistuikin vasta keskenmenon jo alettua (jolloin menkat olivat useamman viikon myöhässä), mutta se ei vähentänyt lainkaan järkytystä. Monet eivät tätä ymmärtänyt.

Neuvolakäynnilläni rv 18 1, vauvamme sydänäänet eivät kuuluneet. Ultrassa selvisi, että vauvamme oli kuollut kohtuuni. Minulle ja miehelleni järjestettiin synnytysosastolta oma huone, jossa ei ollut muita ja jossa myös mieheni sai olla koko ajan. Minusta se oli hienosti järjestetty.

Synnytykseni käynnistettiin. Olin hyvin peloissani. Olen vasta 20 vuotta, tämä vauva oli esikoiseni, enkä tiennyt mitään synnytyksestä, mitä tapahtuu, miltä se tuntuu, mitä pitää tehdä? En ollut valmistautunut siihen että yhtäkkiä nyt piti synnyttää. Minua pelotti, eivätkä hoitajat tukeneet minua tässä. Jouduimme odottelemaan pitkiä aikoja huoneessa ennen kuin hoitajat tulivat katsomaan miten pärjäämme.

Seuraavana päivänä sain toisen synytyksen käynnistävän lääkkeen, joka aiheutti minulle tosi kipeitä supistuksia. Sain erilaisia kipulääkkeitä lievittämään supistuskipuja. Hoitajat kävivät harvoin muutaman tunnin välein. Käskivät soittaa kelloa kun olen synnyttänyt. Synnytin vauvani yksin vessassa.

Tämä oli elämäni vaikein kokemus, olisin toivonut että hoitajat olisivat ehtineet käymään useimmin luonamme ja kertomaan kaikista asioista. Myös jatkotoimenpiteistä olisin halunnut enemmän tietoa. Kun sairaalasta päästyäni soitin osastolle ja kysiyin missä vauvamme on, onko mitään selvinnyt ja kauanko tutkimukset vielä kestävät, (tarvitsin tietoja jotta pystyin järjestämään hautaamisen) ei kukaan tiennyt vauvastamme mitään, ei edes missä hän on. Jouduin soittamaan yli kymmenelle eri henkilölle ja kertomaan kaikki tapahtumat yrittäessäni saada selville missä vauvamme oli.

Sairaalassa sairalapastori tuli puhumaan minulle ja miehelleni, ja myös psykiatrin kanssa tapaaminen järjestettiin sairaalan kautta. Neuvolantädin kanssa pääsin myös puhumaan tapahtuneesta.

Mieheni on ollut minulle paras tuki. Suuri tuki minulle olivat myös vanhempani. Kavereideni on ehkä vaikea ymmärtää minua, koska ovat itsekin vielä nuoria, eikä kellään heistä ole omia lapsia.

että jaoitte kokemuksianne!

Eli melkeinpä sama asia...
Itsellä näin...

Kolmisen viikkoa sitten menin mahakipujen takia päivystykseen yöllä. Odotimme avomiehen kanssa noin 10min. Sitten meidät otettiin huoneeseen. Kaikki hoitajat ja lääkärit oli tosi mukavia ja toimivat ripeästi. Siellä todettiin että raskaana, kuumetta ja verenpaine erittäin koholla. Ottivat osastolle. Kipulääkettä. Ja seuraavana päivänä leikkaus.
Hoitajat oli tosi kivoja ja ymmärtäväisiä. Rohkasivat ja kyselivät niitä näitä. Taputtelivat olalle. Ja muistivat mainita että ilmottaa heti jos tarvii jotain. Jos painoin nappia olivat heti paikalla!!
Ei voi kun kehua sen sairaalan henkilökuntaa!!!! =)