17.5.1953. Kyllikki Saaren murha Isojoella

Miehen tuntomerkit ovat nämä.

Ikä: 48 vuotta. Pituus: 188 senttiä. Silmät: sinertävät. Kasvot: jykevät, viikset. Vaatteet: ruskea nahkatakki, mustat farkut. Luonne: pikkutarkka ja perusteellinen. Harrastukset: sotahistoria, puutarhanhoito ja perhosten keräily.

Auli Kyllikki Saari

Suomen ehkä eniten tutkituin ja arvoituksellisin rikos on Auli Kyllikki Saaren murha Isojoella Heikkilänjoen kylässä vuonna 1953. Tätä rikosta ei vieläkään ole selvitetty, ja monet uskovat, ettei se koskaan selviäkään. Ellei sitten murhaaja tule kuolinvuoteellaan synnintuntoon ja tunnusta tekemäänsä, mutta monet pitävät sitä hyvin epätodennäköisenä. Kuten myös allekirjoittanut.

Kyllikki Saari oli viisikymmentäluvun määritelmien mukaan ns. kunnon tyttö: hänellä ei ollut poikaystävää tai kirjeenvaihtotoveria, hän ei käynyt tansseissa ja vilkkaudestaan huolimatta hän oli vaatimaton ja ujo vieraiden seurassa. Huvittelun sijaan hän kirjoitteli runoja ja oli uskossa. Kyllikki kävi säännöllisesti kirkossa ja hartaustilaisuuksissa, mutta kiihkouskovainen hän ei ollut. Hän myös toimi tilapäisenä kanslia-apulaisena kirkkoherran virastossa Isojoen kirkonkylässä.

Kyllikki Saari nähtiin elossa viimeisen kerran toukokuun 17. vuonna 1953, jolloin hän oli lähdössä ystävättärensä Maiju Helena Yli-Hietalan kanssa hengelliseen nuorisotilaisuuteen Kortteenkylän kansakouluun, jonne oli Kyllikin kotoa (joka sijaitsi Heikkilänjoellä) noin 13 kilometriä.
Ennen lähtöään Kyllikki oli vanhempiensa mukaan vaikuttanut levottomalta ja väsyneeltä, eikä se lainkaan ollut iloisen ja ahkeran tytön tapaista. Myös moni muu kertoi Kyllikin olleen rauhaton surmailtanaan. Kyllikki kertoi, ettei matkassa pelottanut muu kuin myöhäinen kotiinpaluu, joka ajoittuisi kello 22.00 paikkeille, jolloin tilaisuus loppuisi. Puolet matkasta Maiju Helena Yli-Hietala pitäisi hänelle seuraa, kunnes he saapuisivat ns. Meijerin risteykseen, jossa tytöt sitten eroaisivat omille teilleen, Maiju Villamoon ja Kyllikki Heikkilänjoelle.
Meijerin risteyksestä on Kyllikin kotiin noin kuuden kilometrin matka, jota varjostaa synkkä metsä ja pätkä suota.

Myöhemmissä tutkimuksissa on pantu merkille, että Kyllikki saattoi jollain tavalla aavistaa tulevan kohtalonsa. Kyllikki esimerkiksi kirjoitti runoja, jotka kuitenkin repi. Ainoa runo, joka häneltä jäi jäljelle, oli pahaenteinen ja siitä saa sellaisen käsityksen, että Kyllikki aavisti mitä tuleman pitää:

"On eloni tuskaa ja murhetta vain, ei raskaampaa mi eessäin on se olla voi..."
Ja runon loppu kertookin kaiken: "Kauanko kestää tää eloni tie?"

Maiju ja Kyllikki erosivat poliisin arvion mukaan noin kello 22.30. Maiju yritti suostutella Kyllikkiä jäämään yöksi heille, jottei hänen tarvitsisi kulkea pimeällä kotiin. Kyllikki kieltäytyi kohteliaasti ja lähti polkemaan Pohjan kruunu-merkkisellä polkupyörällään kotia kohti pitkin Päntäneen tietä (kutsumanimi, tien oikea nimi oli Kauhajoentie) Poliisi uskoo, että Kyllikki kohtasi murhaajansa jo kymmenen minuutin kuluttua eroamisesta-eli 22.40.

Katoamisilmoitus Kyllikistä tehtiin vasta kaksi päivää myöhemmin, sillä puhelimet olivat harvassa ja maaseudulla oli usein tapana yöpyä tuttavien luona pari-kolmekin päivää. Niinpä Kyllikin vanhemmat luulivat tyttärensä menneen kyläilemään.
Kun kirkkoherran kyseli tyttöä tiistaina töihin, huolestuivat vanhemmat toden teolla ja vihdoin etsinnät käynnistettiin keskiviikkona 20.5., johon osallistui 30 miestä. Mitään ei löydetty. Seuraavana päivänä, 21.5., haravoitiin meijerin lähimaastoa 600 vapaaehtoisen voimin. Tulokset olivat yhtä huonoja kuin edellisenä päivänäkin. Suuri etsintäjoukko herätti huomiota paikkakunnan ulkopuolella: paikalle alkoi saapua lehtimiehiä ja radiotoimittajia, jotka olivat kuulleet Kyllikki Saaren katoamisesta.

Tutkimukset olivat umpikujassa, kunnes eräs mies ilmoitti nähneensä Kyllikin katoamisiltana. Mies mainitsi nähneensä Päntäneen tiellä myös oudon kermanvärisen henkilöauton. Myöhemmin joku kertoi löytäneensä tieltä jarrutusjälkiä ja lyhdyn palasia. Näin syntyi päälleajoteoria, jonka mukaan joku oli vahingossa ajanut Kyllikin päälle pimeällä tiellä ja säikähtäneenä haudannut ruumiin johonkin. Huhuttiin myös, että Kyllikki oli siepattu ja piilotettu johonkin. Virkavaltaa moitittiin myös hitaudesta, sillä se saapui paikalle vasta suuren yleisön jälkeen, ja jutun päätutkija Axel Skogman ilmestyi Isojoelle vasta 16. kesäkuuta, kuukauden Kyllikin katoamisesta! Etsintöjä jatkettiin tuloksetta heinäkuuhun asti. Toivo alkoi jo hiipua, kunnes kaksi marjastajaa oli sattunut näkemään polkupyörän renkaan pilkottavan suonsilmäkkeestä. Poliisi eristi alueen, pian kävi ilmi, että pyörä kuului kadonneelle Auli Kyllikki Saarelle. Renkaiden venttiilit oli poistettu, jotta pyörä uppoaisi paremmin suohon jälkiä jättämättä. Laboratoriotutkimukset osoittivat, että pyörä oli ollut suossa vain hetken aikaa, joten sitä oli säilytetty jossain ulkosalla.

Nyt aloitettiin suuretsinnät: aluetta haravoitiin sentti sentiltä. Lähes jokaista isojokelaista kuulusteltiin Kyllikin katoamisesta, laihoin tuloksin, vaikka monet olivat ilmoittaneet nähneensä tämän 17.5.1953. Ulkopuoliset työllistivät tutkijoita sotkemalla todisteita, lehtimiehet parveilivat ympärillä ja selvänäkijät saapuivat Isojoelle "auttamaan" poliiseja. Poliisin resursseja veivät myös ns. Kaarankajärven tutkimukset Kuortaneella (noin 200 kn:n päässä Isojoelta), joiden uskottiin liittyvän Kyllikin katoamiseen. Eräs todistaja oli kuullut järveltä Kyllikin katoamisen aikoihin naisen epätoivoista huutoa. Sitten nainen oli todistajan mukaan huutanut kauhuissaan: "Kyllä te olette minua jo kylliksi kiusanneet. Ensiksi tuodaan näin kauaksi ja sitten rääkätään niin ettei kävelemään pääse." Silloin oli miesääni sanonut: "Annetaan sen mennä.." Ja siihen oli toinen sanonut: "Ei se passaa...ota kiinni vaan.." Myöhemmissä tutkimuksissa ei Kaarankajärven tapauksesta selvinnyt mitään mikä auttaisi Kyllikin jäljille.

Lauantaina 10. lokakuuta tutkimukset alkoivat tuottaa tulosta. 350-400 vapaaehtoista haravoi meijerin lähimaastoa. Etsintäjoukko liikkui ketjussa, ja siinä yhdeksän aikoihin aamulla Valtteri Mäkelä- niminen mies nosti maasta mytyn, joka osoittautui Kyllikin kengäksi. Kengän sisään oli tungettu kaulaliina ja miesten sukka. Kaulaliinassa oli hampaanjälkiä-sitä oli ilmeisesti käytetty suukapulana. Miesten sukan omistaja ei koskaan selvinnyt. Sunnuntaina 11.10. klo 10 aamupäivällä Ilmari Hietaoja-niminen vapaaehtoinen kiinnitti huomiota kuivuneeseen männynnäreeseen, joka seisoi keskellä suomätästä. Mäntyä oli vuoltu toisesta päästä ja se oli isketty pystyyn maahan. Kun multaa ja mättäitä oli poistettu, paljastui puolen metrin syvyydestä osittain maatuneena Kyllikki Saaren ruumis. Männynnäre oli osittain puhkaissut vainajan vatsakudokset. Ruumiilta puuttui vaatteita, mutta julkisuuteen ei koskaan tullut, mitä vaatekappaleita tämä mahdollisesti tarkoitti.
Muita kadoksissa olevia vainajan tavaroita olivat mm. uusi dublee-rannekello, punainen kukkaro ja virsikirja.
Kyllikin suohauta sijaitsi 130 metrin päässä maantiestä ja kahden kilometrin päässä Meijerin risteyksestä.

Myöhemmin Kyllikin löytöpaikalle pystytettiin kaunis kivimuistomerkki, jota myös allekirjoittanut on käynyt katsomassa ja ikuistamassa videolle. Kävijät opastaa paikalle tienviitta, jossa lukee suurilla kirjaimilla: "Kyllikki Saaren suohauta". Nuoli osoittaa oikeaa suuntaa ja kivilllä reunustettu tie johtaa muistomerkin luo.

Ruumiinavaus antoi hyvin vähän vastauksia ja asiakirjat julistettiin salaisiksi. Avauksen suoritti sen hetken pätevin oikeuslääketieteen professori Unto Uotila. Selvisi, että Kyllikki oli saanut surmansa päähän osuneesta tylpän esineen iskusta, joka oli suunnattu kasvoihin. Vainajan nenä- ja poskiluut olivat murskaantuneet. Tärkein tieto oli se, ettei Kyllikki ollut raskaana. Valitettavasti ei saatu selville mahdollista raiskausta ennen tai jälkeen kuoleman. Kyllikin ruumis siirrettiin Isojoen kirkolla sijaitsevalle ruumishuoneelle kaikessa hiljaisuudessa arkun viereen. Silloin eräs valokuvaaja sai kuvan, jossa peitellyn vainajan osittain maatunut jalka pilkottaa lakanan alta. Tätä paheksuttiin syvästi.

Kyllikki haudattiin 25. lokakuuta 1953. Hautajaisiin osallistui ennätysmäärä surijoita: lähes 25 000 saapui kunnioittamaan nuorta ja kunnollista tyttöä. Hautajaisissa ei vältytty skandaaleilta: eräs alahärmäläinen liikemies kuohutti pitämällä saarnan, jossa vaati maan hallitusta vastuuseen tutkimusten epäonnistumisesta. Kuolemanrangaistusta vaadittin takaisin Suomen lakiin jotta sitä voitaisiin soveltaa Kyllikin surmaajaan.

Epäiltyjä on tässä rikostapauksessa ollut ennätysmäärä: kuulusteltuja henkilöitä on asiakirjojen mukaan 700, pöytäkirjasivuja noin 2000, ja epäiltyjä oikeastaan koko Isojoen kylä, noin 5000 henkilöä. Eräs, jota epäiltiin pitkään, oli Isojoella asiva pastori K. joka toimi Merikarvialla kirkkoherrana. Pastori K. oli mieltynyt nuoriin tyttöihin, ja hän saattoi raskaaksi erään 15-vuotiaan tytön ja teki tälle abortin. Muita nuoria hän oli yrittänyt painostaa sukupuolisuhteeseen kanssaan. Hän nai kihlautuneena ja sekaantui alle 17-vuotiaaseen tyttöön. Tämä sai poliisit tarkkailemaan hengenmiehen puuhia, mutta pian selvisi, että pastorilla oli vedenpitävä alibi. Vain 20 minuuttia pastorin päiväohjelmasta 17.5.1953 jäi epäselväksi. Hän ei voinut olla Kyllikin murhaaja, vaikka kansa oli valmis kivittämään hänet. Oma edesmennyt isoäitini valaisi tätä tapausta hieman enemmän. Hän asui Isojoen lähistöllä tapahtumien aikoihin ja hän kertoili usein tapahtuneesta. Hän kertoi, että pastorilla oli omituinen tapa paljastella itseään kotinsa ikkunan kautta. Myös muutama muu lähteeni on vahvistanut tämän tiedon. Pastori pidätettiin pari kertaa siiveellisyyttä loukkaavasta käytöksestä. Jostain syystä tuomiokapituli ei koskaan erottanut pastori K:ta virastaan, vaikka tämän käytös oli kaikka muuta kuin papille sopivaa.

Vuonna 1963 järjestettiin Isojoella outo kansankokous. Meijerin risteykseen (Kyllikin katoamispaikka) oli pystytetty suuri kyltti, jossa kyläläisiä kehoitettiin saapumaan sinne suureen kansankokoukseen. Suuri joukko uteliaita kyläläisiä saapuikin, mutta kokoonkutsujaa ei näkynyt, eikä syytä, miksi kokous pitäisi pitää. Mutta joku huomasi, että kivistä oli siroteltu reitti Kyllikin ruumiin löytöpaikalle.
Oliko surmaaja käynyt jättämässä muistutuksen itsestään kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen?

Auli Kyllikki Saaren surmaa ei ehkä koskaan tulla selvittämään. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä epätodennäköisempää tekijän kiinnijääminen on. Mutta Suomen rikoslain mukaan murha ei vanhene koskaan. Ehkä Kyllikin surmaaja on jo itsekin vainaja. Ja jos ei ole, on hänen elämänsä sellaisen salaisuuden kanssa ollut todella vaikeaa ja sietämätöntä. Auli Kyllikki Saari täyttäisi itsenäisyyspäivänä 2005 seitsemänkymmnetä vuotta, jos olisi saanut elää.

Kyllikki Saaren surmaaja on Eino Saari! Kyllikki oli insestin uhri ja isän ja papin välissä. Pappi toki kähmi ja lirkutteli, mutta isä tappoi, kun tytär olisi juuri paljastanut karmivan salaisuuden ja sitä hän juuri pelkäsi. Perheelle olisi paljastunut isän tekemiset. Pappi vaihtoi paikkakuntaa, kun häntäkin jo oli kai uhattu. Kyllikki surmattiin ehkä vasta kotonaan ja kaikki kenkä-sukka-villalankasidokset ovat pelkkää harhautusta jonkun pervon tekemäksi. Kaikki muu pelkkää mielikuvitusta!

Helppo nakki tekijä V.L. ja mitä nyt lanko vähän avusteli.

75 vuorokautta ennen kuudennen luomiskauden loppua olemassaoloon tuli mies, joka syntyi myöhemmin Aadamin pojan Seetin pojan Enoksen (Raamatussa) toiseksi vanhimpana poikana ja myöhemmin esiintyy Kalevala-eepoksessa nimellä Lieto Lemminkäinen eli Ahti Saarelainen. Hän eli myös 1900-luvulla jaa. Suomessa ja muutti etelä-Suomesta, noin kuukausi-pari ennen murhaa, Isojoelle, todennäköisesti keskustaan (ei ollut Isojoelta kotoisin) vaimonsa kanssa 1953 jaa. ja surmasi tuolloin Auli Kyllikki Saari-nimisen neitosen (synt. 6 joulukuuta 1935). Isojoella 1953 jaa. kuollut Kyllikki Saari eli aikaisemmin 800-850 jaa. lukujen vaihteessa Kalevalassa Suomessa ja oli tuolloin Saaren suurisukuisen talon piika (Kalevala-eepos). Häntä kutsuttiin tuolloin Saaren Kyllikiksi ja Lieto Lemminkäinen oli mustasukkaisen rakastunut häneen tuolloin, mutta Saaren Kyllikki antoi hänelle "pakit" eli hylkäsi hänet.
  
Seetin pojan Enoksen toiseksi vanhimman pojan henki jäi leijumaan Kyllikki Saaren suohaudan päälle kymmeniksi vuosiksi 1970-luvulle asti. Lieto Lemminkäinen oli se mies, joka oli muuttanut etelä-Suomesta vaimonsa kanssa Isojoelle vähän ennen murhaa ja oli kysellyt Kyllikki Saarta Isojoen kylällä viikko-pari ennen murhaa (maininta kuulustelupöytäkirjoissa) eikä hän tuntenut ennestään eikä tiennyt minkä näköinen Kyllikki oli ennen kuin hän kyseli hänestä. Hänellä ei myöskään ollut vankilataustaa. Hän oli kuudes pääepäilty ja oli pidätettynäkin (käsiraudoissa) vähän aikaa.