Tuossa tämän otsikon alapuolella käydään keskustelua kumppanuuksista miesten ja naisten välillä. Onko samanikäinen hyvä vai nuorempiko pitäisi olla tai saada. Mutta sitten on meitä, jolla ei tällä hetkellä ole sitä toista puoliskoa ja ollaan silti niin tyytyväisiä. Ja nyt tästä tyytyväisyyden olotilasta haluaisinkin käydä kanssanne keskustelua.
Ku ei oo kaverii
Len
101060
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Yksimpä tässä ollaan.Jäin leskeksi melkein 13v sitten.Tapasin 6v sitten yhden kaverin jonka kanssa tapailtiin 3-4v.mutta sitten riitti .tulin siihen tulokseen että hyvää en löydä ja huonoa en huoli.Ihan hyvä on ollut yksin olla.Olen pitkin tai poikin ja menen tai tulen kukaan ei kysele eikä komentele.Minulle tämä elämä sopii.
Yksin on Pikku Myykin,olen leskensänkyä maannut jo 6 vuotta,eikä loppua sille näytä tulevan,eikä ole tarvis tullakkaan.Yksin on hyvä ei siitä mihkään pääse.Vaan ei kaikkia ole luotu yksinäisiksi,jotku hakee kaverin alta-aikayksikön.Mutta sehän on sitten taas eri juttu.
PikkuMyyn on niin helppo itsensä viereen kellahtaa.
Leskeksi jäätyäni 24 vuotta sitten en koskaan sanonut, etten uutta huolisi. En ole kuitenkaan pannut rikkaa ristiin asian eteen. Elämän ympyränikin ovat olleet sellaiset, että niissä enemmän on ollut naisten kanssa tekemisissä.(Siis työ ja harrastukset) Ihminen on seksuaalinen olento, joten ymmärtää, että ainakin alkuun on oikein vaikeaakin. Mutta kaikkeen tottuu. Yhden asian voi kompensoida toisella. Elämä on muuttunut aivan toisenlaiseksi. Vapaus mennä ja tehdä, käyttää rahansa tarvitsematta kysellä muiden mielipidettä = olla itsellinen. Mutta koskaan ei pidä sanoa, ei koskaan.
27 vuotta leskeyttä tulee tänä vuonna täyteen. Eläkkeelle pääsyyni saakka olin täysin tyytyväinen olemiseeni. Annoin aikaa pojalleni ja tein töitä hullun lailla. Olin tyytyväinen. En muistanut miehiä olevan olemassakaan....
Nyt eläkeläisenä olen tavannut muutaman miehen. Mitään vakituista mieystävää en vielä voi sanoa omaavani. Olen kranttu; en halua kenenkään ruuanlaittaja-siivoojaksi. Olen tavannut älykkään miehen; virittelen verkkojani, saas nähdä miten käy:)! - Naimisiin tuskin koskaan menen, mutta voisin hankkia itselleni älyllistä seuraa, joka olisi myös samalla aaltopituudella kanssani seksin suhteen. Elämä on mukavaa, vaikka jo olin luovuttaa!
Huojentavaa, kun en tarvitse enää seksiä juuri lainkaan. Nuorempana oli tilanteita, jolloin olisi mieleni tehnyt repiä siittimeni irti juuriltaan. Näin on parempi.
En tarvitse lähelleni naista vakituisesti pitämään komentoa. Jos joskus tarvitsen seksiä, löytyy nuoria venakoita ja virolaistyttöjä.
Kuitenkin elämä on ihmisten parasta aikaa.
Ku ei muut kirjota, ni pittää lie itse panna tähä jotaki. Mie muistan yhen naisen, joka viiskymppisen män naimisii yhen itsestää vanhemman leskimiehen kans. Ei mänt montakaa vuotta, ku tul ongelmii. Tää entine urheilija, joll vanhanki roppa ol ku kultamitalimiehel, alko tementoituu. Siin sai naine taakan loppuijäksee. Sano ku hyö aamull kahvipöyväs istuit nokikkaa, ni mies katso hän nii kovast tunteeksee. Lopulta kysy jott:"Oletteko Te jossain toimessakin?" Miull tää naine purki syväntää ja sano kui tyhmäst hää tek. Hää ajattel ottaa miehen itselle vanhuuven turvaks ja kaveriks ja toine ei ees tunne hänt.
Kohtalotovereita ollaan. On joutunut niinkuin olosuhteista johtuen selibaattiin (en tykkää tuosta sanasta). Johonkin ihminen sen vapautuvan energian purkaa. Samoin minäkin olin työnantajalleni tosi ahkera ja kaikkeni antava työntekijä. Eihän seksuaalisuus silti mihinkään katoa tunnetasolta. Sitä on edelleenkin niin romanttinen että. Kuunteleppa vaikka Jorma Hynnisen HURMIO-CD:tä. Olenpa on aivan uudella tasolla tutustunut taiteisiin. Sanotaan, että elämä on muuttunut. Siellä se on muistoissa ja paketissa se avioliittoaika ensi rakkautensa kanssa. Luulen, ettei kolmatta elämää tule. Olen tähän niin tyytyväinen.
Jos toinen aviopuoliso on sairastunut vakavasti.
Ei ole enää mukana elämässä.
Saako terve osapuoli mielestänne hakea seuraa vastakkaisesta sukupuolesta jos sitä kaipaa?
Tilannehan saattaa jatkua tällaisena vuosia jopa vuosikymmeniä.
Minä antaisin vapauden terveelle ihmiselle elää oman elämänsä, ei se liian pitkä ole kellään.
On varmaan monenlaisia elämän tilanteita. Tiedän tapauksia, joissa puolisot ovat yhdessä sopineet, että terveellä puolisolla voi olla avioliiton ulkopuolinen suhde. Jos sairaus on niin paha, ettei toinen enää ole henkisesti läsnä, niin suotavaakin on , että jo jaksamisenkin puolesta kumppani on hyvä olla. Minusta näissä tapauksissa kuitenkin terve puoliso kantaa raskasta taakkaa, eikä kuitenkaan ole ottanut avioeroa. Kyllä takana on rakkaus sairastuneeseen puolisoon. Rehellinen pitäisi kuitenkin olla.
Jos perheessä on sairas jäsen, niin minusta pitää aina huolehtia siitä, että perheen terveet jäsenet eivät joudu kärsimään liikaa.
Minusta tämä koskee sekä lapsia, aikuisia että vanhoja. On mahdoton tilanne, että sairaan takia muut joutuvat uhrautumaan likaa ja hylkäämään oman elämänsä. Tietysti sairaasta pitää huolehtia, mutta jokaisella täytyy olla oikeus elämiseen. Vaikeassa tilanteessa pitää voida huolehtia itsestään.
Ei ole itsekästä huolehtia omasta terveydestään ja jaksamisestaan. Jos siihen sitten liittyy myös romanttinen suhde ulkopuoliseen, niin sehän sitten riippuu minun mielestäni siitä, kuinka "läsnä" tämä sairas on. Jos kykenee hoitamaan molemmat asiat hylkäämättä sairasta, niin en näe siinä mitään pahaa. Jokaisella on oikeus myös OMAAN elämäänsä.
Jos sairaan hoitaminen on liian raskasta, niin hänen toimittamisensa laitoshoitoon on täysin hyväksyttävää. Ainahan häntä voidaan tuoda lomalle kotiin. Laitoshoitoon toimittamisenkin voi hoitaa niin tahdikkaasti, ettei sairas saa siitä traumoja. Häntä vain pitää käydä katsomassa usein. Jos kysymyksessä on huonokuntoinen dementikko, niin täytyy osata panna asiat omalta kannaltaan tärkeysjärjestykseen. Dementikkohan ei parane. Kenelläkään ei ole velvollisuutta uhrata omaa elämäänsä toiselle, vaikka tämä olisi kuinka rakas. Pahassa tilanteessa kaikkien pitää ajatella sitä, miten itse selviää. Mitä hyötyä siitä on, että molemmat menehtyvät?