halua kertoa teille kaikille, joka kärsitte syömishäiriöstä ,kertokaa ihmeessä siitä kotna,koulussa terkkarille tai menkää lääkäriin on se sairaus teistä itsestä kii tai muuten vaan tullut, on niin vakava juttu että voi johtaa oikeinkin vakaviin seurauksiin..Minun tytär sairasti,anoreksian 97 ja oli kuolla siihen mutta monen vuoden toipumisen kautta selvis ja nyt täysin terve siltä osin ja onnellinen kahdenlapsen äiti.
hae apua!
nyt onnellinen
13897
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Minä en tiedä mistä minun tapauksessani nyt on kyse. Ihan tätä itseään on jatkunut nyt kaksi kuukautta. Pelkkää peilistä tarkkailua, kuntoilua ja ruoan syynäämistä taas jo vuoden verran, mutta tätä mitä nyt teen. Syön kerran päivässä hyvin niukasti ja yritän liikkua paljon, niin pari kuukautta. Ja tämä on helvetillistä. Vihaan vihata ruokaa. Vihaan todella. Vihaan sitä, että pelkään lihovani. Olen vuoden sisällä laihtunut lähes 20 kiloa. Ensimmäiset 12 kiloa pudotin ihan terveellä laihduttamisella, mutta nyt tämä alkaa riistäytyä hallinnasta. Pelkään todella, että mihin tämä on menossa. Ajattelin, että kannattaisiko todella kävellä terveydenhoitajan luokse ja pyytää apua. En ole vielä alipainoinen olen sopivan laiha, mutta entä esimerkiksi puolen vuoden päästä. En halua sairastua mihinkään anoreksiaan. Tajuan jo tässä vaiheessa, että helvettiä se tulisi olemaan, kun tämäkin on jo tällaista, mutta miten uskallan mennä terveydenhoitajalle. Miten pystyn selittämään tämän tilanteen. Vanhempieni en halua saavan tietää tästä. En todellakaan. Se tuntuisi liian kiittämättömältä heitä kohtaan. Olen saanut aina paljon ja vanhempani ovat todella loistavia. Ja en halua olla millään lailla kittämätön. Miten ihminen, joka saa kaiken mitä tarvitsee voi siltikin olla tyytymätön. Kuvotan itseäni kaikella mahdollisella tavalla, mutta itse en pysty itseäni tästä suosta ohjaamaan ylös menen liian kovaa vauhtia pohjaa kohden. Mistä saada se kipinä pyytää apua?
kertoa kannaattaa.
Kerro vaan terveydenhoitajalle. Voithan tulostaa kirjoittamasi viestin, jos pelkäät meneväsi lukkoon etkä löydä oikeita sanoja. Pyydä myös häneltä, ettei hän kerro vanhemmillesi. Voithan aloittaa koko käynnin sillä että sanot "minulla on kerrottavaa jota vanhempani eivät saa tietää. voinko luottaa ettet kerro heille?"
Toisaalta minusta tuntuu että sinulla on rakastavat vanhemmat ja että heidän olisi hyvä tietää.
Ymmärrän kyllä huolesi siitä, että vanhempasi saavat tietää, mutta jos jatkat samalla tavalla, he saavat tietää vasta sitten kun tilasi on todella huono. Pahimmassa tapauksessa vasta kun sinut viedään sairaalaan. Nyt kun vaikutat heidän silmissään terveeltä, eivät he pelästy niin paljoa. Alkujärkytyksen jälkeen he takuulla ovat myös ylpeitä itsestään "tyttäremme luotti meihin näin paljon".
Tästä tuli vähän tätimäistä juttua, mutta olen itse kerran joutunut tuon saman tilanteen eteen, että pelkäsin kertoa. Jälkikäteen ajatellen kertominen kannatti, vaikka se olikin vaikeaa ja sen jälkeenkin oli välillä kamalan vaikeaa.
Rohkeutta
Kyllä he tietysti välittävät ja haluaisivat varmasti, että kerron, mutta äiti on aina ollut nk. vahva ihminen ja niin minäkin, mutta nyt en enää olekaan niin vahva ja olisiko se sitten äidille surullista huomata, että en olekaan enää niin vahva ja varma ihminen mitä olen ollut.
Olen niin sanotusti ihmetellyt ihmisiä, jotka riuduttavat itseään väkisin, vaikka ruokaa olisi tarjolla, mutta nyt alan ymmärtää miksi.
Ja pelottaa vanhempien reaktio. Ja haluan ehdottomasti eroon tästä tilanteesta ennenkö se todellakin on liian myöhäistä. Pitäisiköhän ensin kertoa jollekin ystävälle jolta saisin tukea ja ehkä pakotustakin mennä sen terveydenhoitajan puheille.
Koska en ihan todella halua olla äidilleni pettymys ja kiittämätön lapsi tai millään lailla hankala. Inhottaa olla hankala. Pakko tässä on nyt jokin päätös tehdä ja nopsakasti.
Viestistäsi sain ainakin hieman rohkeutta. Tiedän, että tämä ei voi jatkua ikuisesti. Ja itsellä on niin paljon suunnitelmia tulevaisuuden varalle, että en millään voi antaa ruuan pilata sitä.
hei! nyt todella ens töiksesi meet terkkarille ja aloitat niin että -en oikein osaa selittää mut mä en syö ja tarkkailen liiaksi painoa etten vain lihoisi tyyliin niin terkkari hoitaa loput.miten vanha oot? sun pitäisi kertoa ainakin äidillesi sano että -äiti rakastan sinua mutta mulla on iso ongelma ja sitten kerrot ,äiti voi olla tyytyväinen kun kerrot ettei se kaamea helvetti tule kuin salama kirkaalta taivaalta kun se kuiten tulee eteen jonain päivänä. rohkeutta vain.
17 vuotias olen. Tänä vuonna täytän 18.
Olen yrittänyt kyllä käydä itseni kanssa keskusteluja ja yrittänyt tajuta, että pakko on syödä ihan kunnolla. Ja oikeus on syödä vähän herkkujakin, mutta ei se oikein toimi. Väkisin olen yrittänyt nyt syödä vähän enemmän ruokaa (en kyennyt. Oli pakko jättää lautaselle) ja jotain suklaata, mutta kuinka ihmiselle voi heti tulla niin huono omatunto ja tarve liikkua se kaikki ällöttävä pois itsestä, kun on jotain yrittänyt väkisin tunkea suuhunsa.
Ajattelin, että jos sittenkin selviäisin tästä tilanteesta ihan itsekseni. Tämä on niin..noloa jotenkin. Tiedän, että nyt alkaa olla pakko mennä sanomaan jollekin jotakin, mutta se on uskomattoman vaikeaa. Kuinka pystyn kävellä terveydenhoitajan luo ja sanoa, että inhoan syömistä ja ruokaa yleensä enkä kykene sitä enää syömään normaalisti, vaikka ties missä nähdään nälkää ja minä vain tieten tahtoen näännytän itseäni.
Hävettää. Vanhemmille en kyllä uskalla kertoa. En kestä sitä, että he pettyvät. En kestä sitä, että minulla on sitten entistäkin syyllisempi olo.
Tiedän mitä pitäisi tehdä ja tajuan tämän tilanteen ja sen miten vakavaksi se voi tästä mennä, mutta toimiminen onkin jo paljon vaikeampaa.
Ehkä tämä on sitten ensi viikon asioita. Toivottavasti.
tietenkin sinua pelottaa vanhempiesi reaktio, mutta kun asia on kerran kerrottu, niin saat takuulla heiltä kaiken mahdollisen tuen. Olet varmaan ollut kotona erilainen kuin ennen (surullinen, välttelevä jne.) ja uskon että vanhempasi ovat ihmetelleet asiaa. Kun kerrot heille ovat tietenkin huolestuneita, mutta myös helpottuneita saadessaan kuulla mikä sinua on vaivannut.
Hämmästyin kirjoituksestasi, kunka hyvin tajuat oman tilanteesi. On myös hienoa kuunnella että yrität syödä. Kuitenkin, jos todella sairastat anoreksiaa et siitä tule selviämään yksin. Kaverille kertominen on hyvä, mutta eihän kavereilla ole lääketieteellistä koulutusta, joten he eivät ehkä osaa antaa oikeita neuvoja. Kaverille kertominen kuitenkin kannattaa, koska voit saada häneltä tukea terveydenhoitajalle menemiseen.
Asian jättäminen maanantaihin ei ole hyvä asia. Tee se nyt. Voin puhua kokemuksesta. Minulla oli kerran lääkäri tilattuna maanantaiksi. Viikonlopun pyörin ja mietin asiaa ja peruin sen maanantai-aamuna. Se myöhästytti omaa toipumistani. Viikonlopun aikana ehtii kehitellä pienessä mielessään asiasta aiheettoman mörön.
Hyvää jatkoa
hei! sä siirrät kaikkee niin kauan kunnes olet niin sairas että se näkyy päältäkin, ja mun tytär painoi vajaa 40 kg ja oli kuolla monta kertaa tee ihmeessä jotakin, aika kuluu ja kehosi alkaa reagoimaan ,jää menkat pois ja sydän rytmihäiriöitä tulee ja masennusta siinä sitten onkin jo leikki kaukana ,tee oikeesti jotain meillä meni 2vuotta toipumiseen ja nyt tytär on kiittänyt kun vein hoitoon, ensi kirosi ja hakkui,minut
Tajuan tilanteeni kyllä itsenikin mielestä ihmeen hyvin. En vielä mielestäni sairasta anoreksiaa. En ole alipainoinen..vielä.
Kerronpa ihan alusta asti kaiken niin saatte hieman osviittaa tähän juttuun..mistä kaikki lähti.
Minua on ala-asteella jo haukuttu lihavaksi. Ja olinkin sitä. Olin aina luokkani painavin tyttö ja sain kuulla siitä ainakin noilta miespuolisilta luokkalaisilta eniten. En silloin välittänyt. Vaikka eräs ystävistänikin nauroi, kun minua haukuttiin lihavaksi niin en välittänyt. Annoin samalla mitalla takaisin, koska olen (olin) vahva ihminen. En lannistunut missään vaiheessa. Koska suurin osa tytöistä oli kavereitani, mutta pojilla oli joku ns. pakko mielle haukkua juuri minua.
Kun menin seitsemännelle luokalle, haukkuminen loppui kuin seinään ja kuuluin joukkoon. Kuuluin koko luokkaan. Niin poikien, kuin tyttöjenkin piireihin. Olin kaveri entisten haukkujien kanssa enkä ajatellut ala-aste aikoja itseasiassa millään lailla. Vaikka olin tällöin runsaasti ylipainoinen.
Sitten menin ammattikoulun ensimmäiselle. Se alkoi ensimmäisenä syksynä. Saatoin saada ahmimis kohtauksia. Saatoin vetää rasiallisen suklaata ja sen jälkeen käydä oksentamassa sen pois. Saatoin syödä ruokaa ihan hirveästi ja sitten taas oksensin. Jossain vaiheessa kuitenkin aloin ajatella järjellä ja lopetin moisen touhun. Ajattelin, että on oltava keino, jolla saan pudotettua painoni ihan normaalisti.
Ammatikoulun ensimmäisellä luokalla tammikuu-toukokuu välisenä aikana sitten pudotinkin painoni ihan terveellisin keinoin. 12 kiloa. Oli ihanaa, kun huomasi, että jotkut vanhoista vaatteista olivat isoja ja kaikista ihanin kokemus oli se, kun menin kauppaan ja päälleni mahtuivat S koon housut.
Kesällä sitten lihoin taas 3 kiloa. Se oli ahdistavaa. En missään nimessä tahtonut takaisin entisiin mittoihini. Söin tällöin kuitenkin vielä normaalisti ruokaa jne.
Sitten ammattikoulun toisella luokalla, syksyllä.
Ajattelin, että ne 3 kiloa on pakko saada pois. Aloin tehdä niin, että söin koulussa kunnollisen aterian ruokailussa ja kotona sitten elin kahvin voimalla muuten (toki sallin itselleni karkki hetkiä ja saatoin leipääkin toisinaan syödä vielä illalla). Nyt sitten keväällä tämä alkoi ihan tosissaan. Olin kerran 3 päivää lähes syömättä (join hieman limsaa ja söin pari karkkia) ihan vahingossa, koska unohdin syödä. Oli muuta tekemistä ja olin kaukana kotoa. Sitten palasin kotiin ja kaverit huomauttelivat, että mihin mahani oli kadonnut ja olen laihtunut kamalasti. Itse olin varma, että tuskin tässä nyt grammaakaan on lähteny. Menin puntarille ja huomasin, että olin laihtunut 4 kiloa. Tulin jollain sairaalla tavalla tyytyväiseksi.
Ajattelin, että 4 kiloa. Vau.
Ja siitä se sitten lähti. Olen syönyt koulussa hyvin niukkoja aterioita. Paljon salaattia ja vähän itse ruokaa. Jos koen, että olen ottanut liikaa..jätän lautaselle. Pyöräilen yli 10 km päivittäin ja käyn luistelemassa/lenkillä ja kun menen kotiini, käytän portaita. Hissiä ei missään nimessä saa käyttää. Teen päivittäin yli 100 vatsalihasliikettä. Ja sairasta tässä on myös se, että haluan, että lantioluut näkyvät, haluan että solisluut näkyvät ja mielestäni ei olisi paha, vaikka kylkiluutkin vähän vilkkuisivat, mutta tiedän, että tämä ei ole normaalia.
Ja olen hyvin katkera. Jokaiselle ihmiselle, joka on joskus sanonut minua läskiksi. Minua voi haukkua miten haluaa enkä välitä, mutta läskiksi haukkuminen sattuu, vaikka tiedän, että en ole sitä enää. Mutta se tulee aina särähtämään korvaani ilkeästi. En osaa nähdä itseäni peilistä sinä tyttönä, joka on nyt vuoden aikana laihtunut n. 16 kiloa. En osaa nähdä itseäni laihana. Näen vain sen läskin, joka olen ollut ja joka on ansainnut haukut.
Mutta ei. Minä kävelen suorinta tietä
terveydenhoitajalle kun se on koulussa paikalla ja pistän pisteen tälle. Vihaan tätä. Vihaan todella. Ja se saa luvan loppua.
ja koitakin pitää se, jookos.
Kertomuksesi oli niin todellinen ja kipeä, etten tiedä mitä kirjoittaisin. MUTTA ei ala-asteikäsinä tarkoiteta haukkumasanoilla niin pahaa kuin miltä ne kuulostavat. Jotkut haukkumasanat vain jäävät käyttöön. Oikein se ei ole, mutta en usko että kukaan heistä olisi oikeasti tarkoittanut että eivät pitäisi sinusta kilojesi takia.
Tsemppiä!
näin meilläkin alkoi koulukiusauksella ja eikun suorinta tietä tule joskus kertomaan miten meni onnea!
Joo. Tiedän varsin hyvin, että ei ala-asteella tarkoiteta mitään pahaa. Pikkuvelikin käytti ala-asteella läski sanaa koko ajan. Kaikki oli läskiä, mutta oikeasti lihava ihminen pahoittaa siitä mielensä. (vaikkei se ala-asteella minulle ollutkaan suuri juttu, koska haistatin vain paskat kaikille)
Ja kyllä viime kesänä eräs ystävä poika (leikillä kylläkin, mutta olen hieman herkkä sen asian suhteen) kutsui minua "läskiperseeksi" jne..ja tiesin, että vittuilua se vain on, mutta minä pahoitan siitä mieleni. Mainitsin asiasta hänelle ja sanoi kyllä olevansa pahoillaan ja lopetti, ettei tajunnut, että se koski minuun niin paljon.
Suurin ongelma tässä olen kuitenkin minä itse ja mielenterveyteni. Jotenkin tunnen, että en kelpaa jos painan liikaa, vaikka tiedän varsin hyvin sen olevan pelkkää potaskaa ja oman mielikuvitukseni tuotetta.
Ja eräs ihminenkin satutti minua tässä lähiaikoina erittäin pahasti. Ja jotenkin olen ehkä ajatellut, että jotain vikaa minussa täytyy olla, kun en kelpaa ja automaattisesti olen toki ajatellut, että ulkonäkönihän tässä mättää ,vaikka tieädn varsin hyvin, että ihminen, joka minua satutti on tässä se paskiainen (hänelläkin tosin asiat hieman huonolla tolalla, mutta se ei toki tarkoita, että minun niskaani saa paskaa heittää minkä ehtii) enkä suinkaan minä, mutta nykyään otan kaikki jotenkin niin, että minussa on vika kaikissa asioissa, vaikka ei olisi ja kaikki tuntuu olevan aivan huonosti, vaikka toisaalta onkin ihan hyvin.
Ensin pistin tämän aivan tavanomaisen teiniangstin piikkiin, mutta nyt en olekaan enää niin varma.
No kuitenkin. Haluan olla taas se iloinen ja huoleton ihminen mikä olin vielä jokin aika sitten. Se ihminen, jota ystävät pitivät joukon vahvana lenkkinä, se ihminen, joka ei ikinä ole niin surullinen, etteikö voisi nähdä valoa jossakin asiassa.
Nyt olen täysin muuttunut. Vaikkakin olen loistava näyttelijä ja piilottelija. Olen siinä mestari.
Kiitos kannustuksista. Otan itseäni niskasta kiinni nyt.
Tulen kyllä kertomaan miten etenen asian suhteen.
Tästä voikin olla vielä helppo "parantua", kun en ole vielä ehtinyt liian pitkälle.