Silmäiltyäni hieman vanhempia kirjoituksia päätin sitten itsekin osallistua tähän leikkiin, jossa yksinäiset vuorotellen valittavat omaa kurjuuttaan. Olisin tietysti voinut, ja ajoittain aivan sydämeni pohjasta halunnutkin, vastata jollekin edellisistä. Hieman itsekkäästi ajattelin, ettei kukaan huomaisi kirjoitustani, kun viestiketjun aloittajakaan ei välttämättä enää arvaisi odottaa uusia vastauksia. Itse ajattelin päivystää tämän viestin kohtaloa viimeiseen päivään asti. ;)
Kuten niin monet muutkin, minäkin synnyin ujona, vartuin ujona ja olen sellaisena pysynytkin. Alle kouluikäisenä poikalapsena saatoin istua tuntikausia yksin, vaikka muita lapsia olisi ollut lähettyvillä, koska omatoiminen leikkeihin hakeutuminen tuntui niin kovin vaikealta. Jälkikäteen se tietysti tuntuu turhalta, mutta en minä tässä suhteessa ole merkittävästi tainnut kehittyä. Halu tutustua on usein palava, mutta jokin minut tosipaikan tullen kuitenkin kahlitsee.
Kavereita osaan elämäni varrelta laskea neljä. Ketään heistä en ole varsinaisesti tavannut ala-asteen jälkeen. Nyt olen siis niukasti alle 20-vuotias. Koulussa olen näiden lisäksi ollut säännöllisesti puheissa muutaman muun kanssa. Lukioaikana tällaisia tuttavia oli pari. Sitä minun tuskin tarvitsee erikseen ryhtyä setvimään, millainen menestys olen naisrintamalla ollut.
Koulussa olin huomattavan ahdistunut, joskin laiskasta lukemisesta huolimatta erinomaisesti menestynyt oppilas. Viihdyin tunneilla niin huonosti, etten iltaisin edes osannut kaivata seuraa. Olin vain tyytyväinen päästessäni omaan rauhaani. Varsinaista yksinäisyyttä en sellaisenaan siis tuntenut, koska edes näin ikätovereitani päivittäin. Masentunut sen sijaan olin jatkuvasti, ehkä tiedostamattani yksinäisyyden vuoksi. Aina joskus hyvinkin masentunut.
Lukio on takana, samoin armeija. En enää ole millään tapaa tekemisissä muiden nuorten kanssa, ja nyt alan vihdoin tiedostaa, miten yksinäiseksi itseni tunnen. Olen kehitellyt itselleni täysin itsenäisiä kesätöitä, joita tehdessäni aina satunnaisesti jopa kuvittelen itselleni minua ymmärtävää seuraa. Säälittävä tilanne, mutta ennen pitkää kai väistämätön, kun kaikki teinivuodet menivät ilman kavereita. Edes virtuaalisia tovereita en hankkinut, vaikka kehitinkin itselleni selkeän Internet-riippuvuuden halutessani paeta oikeaa maailmaa.
Minun on oikeastaan vaikeaa enää kuvitella edes tavallista kaverisuhdetta kenenkään kanssa, koska olen täysin vieraantunut normaalista vapaa-ajan sosiaalisesta toiminnasta. Toisin sanoen, en siis enää tiedä, mitä ikäiseni kaverit keskenään tekevät tai mistä he edes puhuvat. Mielenkiintoni tuntuu kohdistuvan asioihin, joista kukaan muu ei välitä, mutta mistäpä minä toisaalta voisinkaan tietää, miten syvällisiä harrastuksia ihmisillä loppujen lopuksi on.
Syksyllä edessä on muutto ja opiskelun aloittaminen. Äkkiseltään voisi ajatella, että yliopistolla tarjoutuu tilaisuus tutustua uusiin ihmisiin, ja niin minäkin tietysti haluaisin uskoa. Tuntuu vain kovin epätodennäköiseltä, että kykenisin aivan yhtäkkiä solmimaan suhteita kuin kengännauhoja, kun en ole siinä ennenkään onnistunut. Pikemminkin pelkään, että masentuneisuuteni vain lisääntyy, kun olen täysin yksin. En minä tosin kovin avoimesti vanhempienikaan kanssa osaa puhua, mutta ovathan he sentään ihmisiä.
Vaikka tulen varmasti tapaamaan muita, jotka ovat kanssani samassa tilanteessa, uskon saman ulkopuolisuuden tunteen odottavan minua myös uudessa ympäristössä. Pian tunnen itseni ahdistuneeksi ja haluan pois. Sitten iltojen hiljaisuudessa harmittelen, etten taaskaan kyennyt tutustumaan kehenkään. Tunnen häpeää ja vetäydyn jatkossa syrjään, jotten enää pettyisi itseeni. Vaivaan yksinäisyydellä mieltäni, masennun ja alisuoriudun opinnoissa, mikä syö loputkin itseluottamuksesta ja ruokkii kierrettä. Lopulta minulla ei ole enää mitään muuta kuin ulkopuolelta tulleita suoriutumispaineita, eikä se johda kovin hienoon päätökseen.
Tai ehkä niin ei käy. Jollakin tapaa jaksan kuitenkin uskoa parempaan huomiseen. Uskon, että minulla on kaikesta huolimatta aivan käyttökelpoinen pääkoppa, joka lopulta lienee se ihmisen kiinnostavin osa. Enkä minä tietysti ulkoisestikaan millään tapaa karmiva ole. Tai olenhan toki voinut vain uskotella olevani jokseenkin älykäs ihan vain taatakseni edes jonkinlaisen itsetunnon. Jos nimittäin kokisin itseni vielä tyhmäksi ja vastenmieliseksi, olisi jo aiheellista kysyä, miksi ylipäätään elää, kun on ihmisenä selkeästi epäonnistunut. Ajatus siitä, että vielä joskus koittaa päivä, jolloin en ole yksin, ei kuitenkaan lämmitä mieltä tänään. Se vain antaa syyn kääntää seuraavankin kortin.
En oikeastaan tiedä, miksi olen hetken mielijohteesta päättänyt purkautua nimimerkin suojissa tänne, sivustolle jolla en ole vieraillut käytännössä koskaan. Ehkä olen saavuttanut sen pisteen, jossa yksinkertaisesti haluan jonkun sanovan minulle jotakin, riippumatta siitä kuka sanoo tai mitä sanoo. Tai sitten haluan vain huutaa turhautumiseni koko maailmalle siinä toivossa, että joku tuntisi samanlaista myötätuntoa, jota minä tunsin lukiessani muiden yksinäisten aikaisempia kirjoituksia. Todennäköisesti viestin pituus kuitenkin karkottaa lukijat.
Tietysti jos joku edes jokseenkin samaa ikäluokkaa oleva mielisi heittää sähköpostilla, niin minä nyt olen maailman viimeinen ihminen siitä kieltäytymään.
Kuten niin monet muutkin, minäkin synnyin ujona, vartuin ujona ja olen sellaisena pysynytkin. Alle kouluikäisenä poikalapsena saatoin istua tuntikausia yksin, vaikka muita lapsia olisi ollut lähettyvillä, koska omatoiminen leikkeihin hakeutuminen tuntui niin kovin vaikealta. Jälkikäteen se tietysti tuntuu turhalta, mutta en minä tässä suhteessa ole merkittävästi tainnut kehittyä. Halu tutustua on usein palava, mutta jokin minut tosipaikan tullen kuitenkin kahlitsee.
Kavereita osaan elämäni varrelta laskea neljä. Ketään heistä en ole varsinaisesti tavannut ala-asteen jälkeen. Nyt olen siis niukasti alle 20-vuotias. Koulussa olen näiden lisäksi ollut säännöllisesti puheissa muutaman muun kanssa. Lukioaikana tällaisia tuttavia oli pari. Sitä minun tuskin tarvitsee erikseen ryhtyä setvimään, millainen menestys olen naisrintamalla ollut.
Koulussa olin huomattavan ahdistunut, joskin laiskasta lukemisesta huolimatta erinomaisesti menestynyt oppilas. Viihdyin tunneilla niin huonosti, etten iltaisin edes osannut kaivata seuraa. Olin vain tyytyväinen päästessäni omaan rauhaani. Varsinaista yksinäisyyttä en sellaisenaan siis tuntenut, koska edes näin ikätovereitani päivittäin. Masentunut sen sijaan olin jatkuvasti, ehkä tiedostamattani yksinäisyyden vuoksi. Aina joskus hyvinkin masentunut.
Lukio on takana, samoin armeija. En enää ole millään tapaa tekemisissä muiden nuorten kanssa, ja nyt alan vihdoin tiedostaa, miten yksinäiseksi itseni tunnen. Olen kehitellyt itselleni täysin itsenäisiä kesätöitä, joita tehdessäni aina satunnaisesti jopa kuvittelen itselleni minua ymmärtävää seuraa. Säälittävä tilanne, mutta ennen pitkää kai väistämätön, kun kaikki teinivuodet menivät ilman kavereita. Edes virtuaalisia tovereita en hankkinut, vaikka kehitinkin itselleni selkeän Internet-riippuvuuden halutessani paeta oikeaa maailmaa.
Minun on oikeastaan vaikeaa enää kuvitella edes tavallista kaverisuhdetta kenenkään kanssa, koska olen täysin vieraantunut normaalista vapaa-ajan sosiaalisesta toiminnasta. Toisin sanoen, en siis enää tiedä, mitä ikäiseni kaverit keskenään tekevät tai mistä he edes puhuvat. Mielenkiintoni tuntuu kohdistuvan asioihin, joista kukaan muu ei välitä, mutta mistäpä minä toisaalta voisinkaan tietää, miten syvällisiä harrastuksia ihmisillä loppujen lopuksi on.
Syksyllä edessä on muutto ja opiskelun aloittaminen. Äkkiseltään voisi ajatella, että yliopistolla tarjoutuu tilaisuus tutustua uusiin ihmisiin, ja niin minäkin tietysti haluaisin uskoa. Tuntuu vain kovin epätodennäköiseltä, että kykenisin aivan yhtäkkiä solmimaan suhteita kuin kengännauhoja, kun en ole siinä ennenkään onnistunut. Pikemminkin pelkään, että masentuneisuuteni vain lisääntyy, kun olen täysin yksin. En minä tosin kovin avoimesti vanhempienikaan kanssa osaa puhua, mutta ovathan he sentään ihmisiä.
Vaikka tulen varmasti tapaamaan muita, jotka ovat kanssani samassa tilanteessa, uskon saman ulkopuolisuuden tunteen odottavan minua myös uudessa ympäristössä. Pian tunnen itseni ahdistuneeksi ja haluan pois. Sitten iltojen hiljaisuudessa harmittelen, etten taaskaan kyennyt tutustumaan kehenkään. Tunnen häpeää ja vetäydyn jatkossa syrjään, jotten enää pettyisi itseeni. Vaivaan yksinäisyydellä mieltäni, masennun ja alisuoriudun opinnoissa, mikä syö loputkin itseluottamuksesta ja ruokkii kierrettä. Lopulta minulla ei ole enää mitään muuta kuin ulkopuolelta tulleita suoriutumispaineita, eikä se johda kovin hienoon päätökseen.
Tai ehkä niin ei käy. Jollakin tapaa jaksan kuitenkin uskoa parempaan huomiseen. Uskon, että minulla on kaikesta huolimatta aivan käyttökelpoinen pääkoppa, joka lopulta lienee se ihmisen kiinnostavin osa. Enkä minä tietysti ulkoisestikaan millään tapaa karmiva ole. Tai olenhan toki voinut vain uskotella olevani jokseenkin älykäs ihan vain taatakseni edes jonkinlaisen itsetunnon. Jos nimittäin kokisin itseni vielä tyhmäksi ja vastenmieliseksi, olisi jo aiheellista kysyä, miksi ylipäätään elää, kun on ihmisenä selkeästi epäonnistunut. Ajatus siitä, että vielä joskus koittaa päivä, jolloin en ole yksin, ei kuitenkaan lämmitä mieltä tänään. Se vain antaa syyn kääntää seuraavankin kortin.
En oikeastaan tiedä, miksi olen hetken mielijohteesta päättänyt purkautua nimimerkin suojissa tänne, sivustolle jolla en ole vieraillut käytännössä koskaan. Ehkä olen saavuttanut sen pisteen, jossa yksinkertaisesti haluan jonkun sanovan minulle jotakin, riippumatta siitä kuka sanoo tai mitä sanoo. Tai sitten haluan vain huutaa turhautumiseni koko maailmalle siinä toivossa, että joku tuntisi samanlaista myötätuntoa, jota minä tunsin lukiessani muiden yksinäisten aikaisempia kirjoituksia. Todennäköisesti viestin pituus kuitenkin karkottaa lukijat.
Tietysti jos joku edes jokseenkin samaa ikäluokkaa oleva mielisi heittää sähköpostilla, niin minä nyt olen maailman viimeinen ihminen siitä kieltäytymään.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ensimmäisenä tuota lukiessa tuli mieleen että olisin voinut tuon itse kirjoittaa. Jatko tosin sitten ei enää aivan pitänytkään paikkaansa, nimittäin huomattavasti vanhempi ja kokeneempi. Kaiken lisäksi vielä opiskelukin jäi vähiin. Siinäpä ne ratkaisevat erot...
Tuli tuosta mieleen että olisipa mielenkiintoista lukea omia ajatuksiaan kymmenen vuoden takaa mutta minulla sellaista mahdollisuutta ei ole kun kirjoittamaan "opin" vasta muutama vuosi sitten eli sellaisia kirjoituksia ei ole ja pitää sitten luottaa omaan hataraan muistiin :).
Mutta edelleenkin tällä palstalla viihdyn eli ei se ikä kovin paljoa ole muuttanut. Kuitenkin jonkin verran. Viihdyn yksin ja pidän etäisyyttä joka suuntaan niin että en muunlaisesta olotilasta oikein mitään tiedäkään.
Näitäkään viestejä ei ilmeisesti kovinkaan monen kuukauden ajalta taideta säilyttää. Pitäisi kopioida talteen.
Keskimäärin tuntuu menevän niin, että mietteitään tahtoo kirjata ylös lähinnä silloin, kun on mieli maassa. Jälkikäteen olisi kuitenkin paljon kiinnostuneempi juuri niistä arkisemmista pohdinnoista.
ainakin kolme vuotta sitten kirjoittamiani viestejä löysin haulla. Haku tosin ei taida löytää kaikkia.
Ensimmäisen itsenäisen (ja yksinäisen) opiskeluvuoteni suurin oivallus oli se, etten kestä, jos en voi kommunikoida muiden kanssa. No, kun muita ei sitten ollut eikä minun yrittämiselläni tullut, niin puhuin seinille. Ja kuvittelin puhuvani jollekin, joka kuuntelee ja välittää. Kai se oli pakko kuvitella.
Mutta varmasti se autaa, jos on jotain omia harrastuksia ja kiinnostuksenkohteita, niin kuin sinulla ilmeisesti kuitenkin on. Onhan siellä yliopistolla kaikenlaisia harrastuspiirejä, hyvällä tuurilla sellaisesta voi löytää hengenheimolaisia.
Tuli tuosta mieleeni, että minua itseäni vaivaa joskus epäilys, että otan yhteyttä asiakaspalveluun / kiinteistöhuoltoon / lehtoriin / talonmieheen vain siksi, että haluan jonkun kommunikoivan kanssani edes jostain. Siis kyllä minulla aina on oikeasti asiaa, mutta silti. Siinä sitä tuntee olevansa jotenkin ratkaisevasti ulkopuolella, kun tuollaista pitää epäillä.
Olenkin jo viime viikkoina kehitellyt aika hyvään vauhtiin päässeen tavan sanailla itsekseni autossa. Tai olenhan minä tarkemmin ajatellen jo vuosikaudet puhellut yksikseni ajatusten tasolla, en vain ole tehnyt sitä ääneen. Joskus olen lukenut muiden harrastavan samaa, joten tuollainen jatkuva sosiaalisia tilanteita mallintava ajatustoiminta ei taida olla edes harvinaista. Tai sitten se on erittäin vakava oire, mutta häiriintyneet friikit uskottelevat toisilleen sen olevan tavallista. ;)
Siihenhän tässä tietysti pitää luottaa, että hengenheimolaisia löytyy. Voisi tietysti olettaa, että jotakin yhteistähän saman tieteen opiskelijoilla täytyy joka tapauksessa olla. Tietysti harrastajien keskuudesta samanmielisiä löytyisi lähes varmasti, mutta kynnys lähteä mukaan voi osoittautua melkoisen korkeaksi riippumatta siitä, mitä järki sanoo.
Aika usein on tosin itsenäistäkin harrastuneisuutta leimannut tietty väsymys ja erikoinen mielenkiinnottomuus. Toistuvasti olen saattanut napata äärimmäisen kiinnostavan kirjan ja todeta kahden sivun jälkeen, etten pysty keskittymään hetkeksikään, tai vaihtoehtoisesti nukahtanut joka yrityksellä. Silloin päivät tietysti kuluvat aika saamattomissa merkeissä, kun ei mitään tunnu jaksavan, vaan elokuvienkin katselu muuttuu nopeasti viihteestä tietoiseksi ponnisteluksi.
Nuo nyt ehkä voi jonkinlaisiksi masennuksen oireiksi tulkita. Viime kuukausina tilanne on kuitenkin tainnut selkeästi kohentua. Enpä minä siltikään oikein mitään nykyisin viitsi tehdä, kun motivaatio on kaikesta huolimatta aika nollissa. Tai vaikka periaatteessa haluaisinkin jotakin tehdä, totean hyvin nopeasti, ettei siitä mitään tule. Saapa nähdä, miten opiskelujen kanssa tulee energia riittämään...
Itse asiassa on tainnut käydä niin, että menetän jatkuvasti mielenkiinnon kohteita, kun toistuvasti epäonnistun yrittäessäni ruokkia kiinnostusta. Lopulta ei sitten koko aihe enää huvita lainkaan.
Noita asiakaspalvelusoittoja ym. minä puolestani olen aina inhonnut oikein antaumuksella. Melkein helpompaa käydä paikan päällä kysymässä kuin soittaa, jos sellainen mahdollisuus vain sattuu olemaan.
Hei, varovasti siellä ratissa! :D
Normaaliahan tuo kuvitteellisten keskustelujen käyminen toki on. Yksikseen puhuminen on vain saanut minut ymmärtämään, miten tärkeää olisi, että voisi sanoa jollekulle vain että "onpa kaunis ilma", tai että "olipa ikävä tentti". Siis ihan merkityksettömiä asioita, kunhan vain pääsisi sanomaan ne.
Mukaan lähteminen on ollut minullekin hankalaa. Olen kokenut ehkä hieman kuvaamasi tapaisen noidankehän sosiaalisissa suhteissani: kun olen pari kertaa kokenut tulleeni torjutuksi, niin minua ei sitten hirveästi ole huvittanut yrittää uudestaan, vaikka tiedänkin, että pitäisi. Ehkä minun ei vain pitäisi olla niin herkkähipiäinen, sillä normaalin ihmisen kai pitäisi kestää vähän vastoinkäymisiäkin.
Noissa harrastuskerhoissa on kyllä se hyvä puoli, että siellä voi ajatella läsnäolonsa olevan oikeutettu pelkästään sen yhteisen harrastuksen kautta. Arkana ihmisenä saattaa kokea jotkut partyt ja pirskeet hieman vaikeammiksi tilanteiksi.
Hei!
Kuin koko kirjoituksesi ja siitä paistoi eräs asia, eikö vanhempasi ole huomanneet että eristäydyt sosiaalisesti ja siitähän seuraa että pian on totaalisesti itsensä varassa.
Vanhempien vastuu on pökkiä jälkeläistään eteenpäin monissakin elämän asioissa, ei riitä että käy koulut ja ruokaa on pöydässä.
Olet näemmä älyllisesti muita "edellä" ja varmaan siksi tavan tallaaminen ei ole heiniäsi, nyt kun pääset yliopistoon niin siellä voit sitten käyttää näitä avuja ja tuletkin käyttämään.
Ja ensipäivinä kun sinne menet niin rohkeasti vaan muiden seuraan, muutama sana sinne ja toinen tänne, siitä se lähtee älä jää syrjään, nyt on korkea aika alkaa rakentaa suhteitasi, elämäsi on edessä et kait aio sitä yksin viettää nuori mies?
Tämä tulee ihan selvästi esiin että mahdollisuus uuuten kauteen on tosiaan ensi syksy. Ja vielä se että naisiakin on mukana voit ihan katsella ja tutustua myös heihin, sillä ei sinua tyrmätä, jos tunnet että tarvitset masennukseen, mitä epäilen lääkitystä ota rohkeasti asia esille, käy lääkärillä, ja luulempa että pärjäät ilmankin.
Kukaan ei tarvitse olla yksin, opit asiat ja tiedät paljon enemmän jo ensi jouluna, ota positivinen asenne, sillä kaikki olette samalla viivalla koulun alkaessa. Muista tämä.
Minä olen kahden pojan äiti ja jos haluat kirjoitella niin selvitä ajatuksiasi Kristallipallolla Elleissä, siellä on tosi mukavia ihmisiä ja me on nostettu monta ylös suosta ns. sanottuna.
Siellä kirjoitellaan anonyyminä ja on ollut pahempiakin tapauksia kuin sinä kuullostat.
Minä olen siellä "selvännäkijä/ennustaja/parantavien energioiden lähettäjänä, joten laitan sinullekin mikäli haluat.
En ole koneella kuin työpäivinä päiväsaikaan.
nimimerk. on Canar, katso sieltä.
Toivottavasti ikätoverisi vastaavat.
Minä näen että kaikki nyt mahdollisuudet on käsissäsi, kun vain alat toimia. Et ole yhtään sen huonompi tai omituisempi kuin muutkaan ihmiset.
Voimaa Tiellesi, yst. Canar
vaikka monessa suhteessa olenkin erilaisessa elämäntilanteessa kuin sinä.
Kaipa aika monet masentuneet ja yksinäiset tuntevat yllättävän samankaltaisia tuntemuksia ja ajattelevat samoin.
Olen 16-vuotias, peruskoulu loppuu kohta.
Ainoat hankkimani ystävät lähtevät muualle lukioon, jään yksin taas kerran.
Minunkin oli tarkoitus lähteä muualle asumaan, opiskelemaan lukioon, jonne pääsyä pidin tavoitteenani ja unelmanani monen monta vuotta.
Se haave kannatteli minua tässä elämässä jo 7 vuotta sitten, kun yksin nojasin kouluni takapihalla kiviseen seinään, piilossa muiden katseilta ja itkin.
Itkin turhautumista ja yksinäisyyttä, sitä, että kukaan ei välitä minusta, sitä että olin ruma, lihava ja tyhmä ihminen.
Ajattelin silloin, että minusta tulee vielä jonakin päivänä jotakin suurta ja hienoa, kuuluisa, kaunis, laiha ja rikas, että olen suositumpi kuin kukaan kiusaajistani ikinä tulisi olemaan. Että kaikki haluaisivat ystäväkseni ja harvemmat hyväksyisin.
Ja että se olisi kostoni kaikille vihaamilleni ihmisille. Se olisi paras kosto, etten luhistuisi ja luovuttaisi, vaan saavuttaisin elämässäni mitä haluan.
Se oli kuitenkin lapsellista ja typerää...
Mikään ei tule olemaan niin.
Ainut syy, miksi olen jaksanut elää, on ollut katkeruus ja kostonhimo.
Myönnän, olen surkea ja typerä ihminen, kun niin ajattelen. Kuuluisi vaan teeskennellä ja jeesustella, että en suinkaan tunne vihaa vuosien jälkeen, että saatan jo antaa anteeksi ja unohtaa.
Kun olen vähitellen ymmärtänyt ettei mistään tule mitään, en vain jaksa, olen masentunut yhä enemmän.
Jo pitkään on ollut hyvin vaikea aamuisin nousta ylös ja lähteä kouluun. Kokeisiin lukeminen tuottaa ylivoimaisia vaikeuksia, on aina tuottanut, mutta kiitettävästi olen jotenkin jaksanut käydä koulua tähän asti.
Tuleva lukiokin masentaa ja ahdistaa jo...Onneksi tässä välillä on taukoa, kun kesäloma tulee.
Siitäkin poden silti syyllisyyttä, kun en jotenkin edes tullut hakeneeksi kesätöihin mihinkään, en vain jaksanut, vaikka tiedän, että rahaa pitäisi jostakin ansaita sitä tulevaa elämää varten.
On kuitenkin alkanut tuntumaan turhalta, sillä mitään tulevaa "elämää" ei varmasti tule ikinä olemaankaan.
Olen täydellisen kyllästynyt opiskeluun, siihen että jos ihmiset puhuvat minulle, he vain päästävät suustaan valheita, vihaan edelleen päivä päivältä olemustani.
Kasvoni ovat rumat ja epäpuhtaat, vaikka en syö oikein ikinä mitään rasvaista ja olen koittanut kaikkia mahdollisia aineita niihin.
Vartaloni kuvottaa minua, olen lihava, yhtä läski kuin aina ennenkin.
En muutu mihinkään, vaikka liikkuisin, olisin syömättä, tai oksentaisin kaiken syömäni...
Kaikki keinot koitettu. Hiukset vain lähtevät huonon yleiskunnon takia ja kunto heikkenee sitä mukaa, mitä enemmän yritän repiä viimeisiä voimanrippeitä laiskasta itsestäni irti.
Olen niin väsynyt. Väsynyt aivan kaikkeen ja kaikkiin ihmisiin.
En jaksa enää edes yrittää mitään.
Elämäni jää lyhyeksi. Tiesin sen jo kauan sitten ja hyväksyn sen.
Silti aina vain tähän asti olen jaksanut herätä seuraavaan päivään.
Tunnen tietynlaiseksi velvollisuudeksi elää, en elä oman itseni vaan vaikkapa vanhempieni vuoksi, jotka ovat nähneet niin paljon vaivaa ja murehtineet takiani.
Katsotaan nyt, koska koen velvollisuuteni täytetyksi, jos jaksan vaikka 20-vuotiaaksi, niin olisiko tehtäväni täytetty?
En ole varma. Kummallista, mutta odotan jo sitä päivää, kun saan vapautuksen ja lähteä täältä.
Kukaan ei oikeasti tulisi kaipaamaan.
Sanovat, kehvelit, että itsemurha on huono ratkaisu. Ongelma on kuulemma siinä, että vaikka teon suorittaja vapautuukin omista ongelmistaan, hänen läheisilleen se on kova paikka.
Mutta, ajatellaanpa asiaa tarkemmin. Kirjoitat, että "kukaan ei jäisi kaipaamaan". Näinhän asia varmasti onkin, kenties vanhempiasi lukuunottamatta. Silti voidaan olettaa, etteivät vanhempasikaan ole suoriutuneet omasta kasvatustehtävästään hyvin, koska tilanteesi on päässyt ajautumaan tähän. Älä suotta vieritä koko surkeutesi syytä itsellesi, vaan anna "kunnia" myös kiusaajillesi ja vanhemmillesi.
Mietitäänpä mahdollisia itsemurhakeinoja. Miespuoliset luuserit suosivat ampuma-aseita ja hirttäytymistä. Etenkin jälkimmäisen kohdalla elää maskuliininen myytti, uskomus, jonka mukaan tukehtumiskuolema aiheuttaisi mahtavan erektion uhrille. Toisin sanoen surkimus pääsisi lähtemään pahasta maailmasta osoittaen edes viime metreillään olevansa mies. Valitettavasti totuus on toinen: stondis on äärimmäisen harvinainen, mutta miltei jokainen hirtetty löydetään paskat puntissa. Ei kovin kunniakasta ole se.
Perinteisiin sukupuolirooleihin ja empiirisiin havaintoihin nojaten oletan, että teet itsestäsi lopun lääkkeiden yliannostuksen avulla. Kuinka banaalia ja rahvaanomaista! Miksi lähteä yksin, nukkuen ja vielä noin feminiinisen nössöllä tavalla?
Sitten asiaan. Lopullinen kosto... Itsensä tappaminen on aika lailla turha juttu, mikäli henkilö ei ota itsemurhaan johtaneiden syiden aiheuttajia mukaan helvettiin. Viimeaikaisten kouluammuskelujen jälkeen on sanottava, että tämä ei olisi enää kovinkaan omaperäistä, mutta julkisuusarvo olisi taattu, kun katkera kirje jäisi jälkipolville muistuttamaan teosta (puhumattakaan elokuvasta, joka tapauksesta tehtäisiin).
Entä sitten, kun kosto on suoritettu? Kuula omaan kalloon? Miksipä ei, mutta voidaanhan toki ajatella asioiden valoisia puolia. Siitä hetkestä eteenpäin, kun olet käynnistänyt kostotoimenpiteesi, paluuta ei ole. Mikä parasta, tämän jälkeen olet vapaa kaikesta vastuusta, velvollisuuksista, odotuksista... Sinulta ei odoteta enää mitään, olet vain onnelliseksi lääkittynä lukkojen takana; silti kenties hengeltäsi vapaampana kuin koskaan. OK, ehkä olisit epäinhimillinen sarjamurhaajapeto, mutta onko se yhtään huonompi juttu kuin olla täysnolla, näkymättömyys?
Olisipa ratkaisu kumpi hyvänsä, olisit kostanut samalla sekä kiusaajille, vanhemmillesi että koko yhteiskunnalle. Lisäksi olisit julkkis. On tutkittu, että suurin osa ihmisistä haluaa julkisuuteen. Nyky-yhteiskunnassa rumien ihmisten mahdollisuus tähän unelmaan on lähinnä sarjamurhaajaksi ryhtyminen. Mieti vaikka Charles Mansonia. Olisiko sen näköisestä miehestä pop-idoliksi?
Itse kukin päätelköön, olenko vakavissani vai vetoanko käänteiseen psykologiaan.
Tuosta onkin hyvä väittää että yllytit. Ja yllyttäminen rikokseenhan on yhtä vakava juttu kuin tehdä rikos itse - tai ainakin melkein...
No, varmaankin monella on itsemurha käynyt mielessä. Harvempi kuitenkaan sitä vakavasti harkitsee. Asian ottaminen puheeksi kyllä jo on yksi iso askel sitä kohti eli pitäisi ottaa vakavasti. kkk:lle ja muillekin vastaavassa tilanteessa olevalle pitäisi sanoa: "hakeudu hoitoon" ihan vakavissaan. Mutta minulla ainakaan ei ole oikeastaan kokemusta tai kanttia sellaista mennä kenellekään sanomaan, ihan yksikseni kärsin omista mokistani, miksi siis kuka tahansa muu ei samaan pystyisi... Toivottomaltahan elämä välillä tuntuu mutta taitaa sittenkin se kostaminen olla väärä tapa.
Joillekin käy itsemurhayrityksessä yhtä heikosti kuin veljelleni - päätti hypätä koskeen, heitti ensin vaatteet ja tulikin sitten toisiin aatoksiin ja joutui kävelemään kotiin alastomanan :). Eli ei se niin helppoa ole... Alkoholisti hän oli ja kuoli sitten luonnollisen kuoleman epäterveellisten elämäntapojen myötävaikutuksella.
Tästä päästäänkin siihen toiseen kysymykseen: "kaipainko tai surinko?" Periaatteessa hyvää tarkoittava harmiton hölmö. Mutta vaa'assa painoi enemmän ne ikävät muistot, kirjaimellisesti veriset yhteenotot, ärtymys kun joutui tunnustamaan tuollaisen luuserin sukulaisekseen ja mikä pahinta: pelko että tuollaiseksi minäkin vielä joskus päädyn... Ennemminkin siis tunsin helpotusta.
Hiuksen hieno ero kuitenkin on. Juodako itsensä hengiltä vai kuolla oman käden kautta. Molempi pahempi, kyllähän täytyy muita vaihtoehtoja ensin katsella.