1.2.2023 kissa-aloitus "Oodi kissalle"

Eläimistä tuli susia, millä liikaa häntää, millä iso murheellinen pää. Vähän vähältä ne alkoivat sopeutua, kävivät maisemaan taloksi, saivät täpliä, somistuivat, joku lensi. Kissa, kissa yksin ilmaantui valmiina ja ylpeänä: se oli heti syntyään täydellinen, kulki yksin ja tiesi mitä tahtoi. Ihminen haluaisi olla kala tai lintu, käärme saisi mielellään siivet, koira on pelkkä vikaan mennyt leijona, insinööri soisi olevansa runoilija kärpänen kokee lentävänsä kuin pääskynen, runoilija yrittää matkia kärpästä, mutta kissa haluaa olla vain kissa ja yhtä kissaa se on hännästä viiksiin, harmaasta aavistuksesta elävään hiireen, yön pimeydestä kultaisiin silmiin. Ei ole sen veroista ykseyttä, ei kuu eikä kukka ole rakennettu niin hyvin: se on niin yksi kappale kuin aurinko tai topaasi ja sen joustava ääriviiva on siro ja luja kuin laivan keula. Sen keltaisista silmistä jää yksi ainut viiru johon lentävät yön kolikot. Oi pikkuinen keisari ilman keisarikuntaa, isänmaaton valloittaja, salongin pieni tiikeri, eroottisten taivaskattojen lemmensulttaani, sinä komennat myrskyssä rakkauden tuulta kun liikut ja painat maata vasten neljä herkkää jalkaa, nuuhkit, epäilet kaikkea mitä maa kantaa päällään, sillä kaikki on saastaista kissan tahrattomalle käpälälle. Oi huoneiston joutilas peto, yön röyhkeä käpälänjälki, laiska, jäntevä ja etäinen, syöverinsyvä kolli, asumusten salainen poliisi, jonkin kadonneen sametin tunnusmerkki, varmaankaan et ole lajina arvoitus, kaiketi et ole mysteerio, kaikki sinut tuntevat; kuulut ihan tavallisimpaan talonväkeen, kaiketi kaikki luulevat niin, kaikki luulevat olevansa kissansa isäntiä, omistajia, kissan enoja, kavereita, virkaveljiä, oppilaita tai ystäviä. Minä en. Minä luulen toisin. Minä en tunne kissaa. Minulle on tuttua monenmoinen, elämä ja sen arkipelaagi, meri ja kaupungin laskemattomuus, kasvitiede, naiset ja niiden kummat salat, matematiikan kertotaulut ja miinukset, maan vulkaaniset suppilot, palokuntalaisten palkitsematon hyvyys, pappien sinertävä atavismi, mutta kissasta minä en saa selvää. Minun järkeni liukastuu sen välinpitämättömyyteen, sen silmissä on kultaiset numerot.”

Pablo Neruda, Andien mainingit, 1972