"Että ei jää mitään sanottavaa enää".
Eeva Kilpi.
https://suomenkuvalehti.fi/kulttuuri/eeva-kilpi-seksuaalisten-tabujen-rikkominen-oli-tietoinen-pyrkimykseni-eika-se-ollut-miulle-vaikeeta-nautin-siita/
Eeva Kilpi.
https://suomenkuvalehti.fi/kulttuuri/eeva-kilpi-seksuaalisten-tabujen-rikkominen-oli-tietoinen-pyrkimykseni-eika-se-ollut-miulle-vaikeeta-nautin-siita/
Vastaukset 28
Vanhimmat
Eeva Kilpi on ollut kirjailija aikaansa edellä. Muistan kun luin "Animalian".
Se ei silloin "iskenyt pirtaan".
Vähän myöhemmin siitä tuli mitä ajankohtaisin kirja, itsellenikin.
Eeva on iki-ihana kirjailija. Kuin omia ajatuksiaan lukisi, mutta puuttuu kyky
pukea omia ajatuksiaan lauseiksi.
Herra, opeta meitä hyväksymään vanhojen rakkaus, nuorten rakkaus, keski-ikäisten ihmisten rakkaus, rumien rakkaus, lihavien rakkaus, köyhien rakkaus, huonosti puettujen rakkaus ja yksinäisten rakkaus. Opeta meitä hyväksymään rakkaus, me niin pelkäämme sitä.
(Eeva Kilpi/Laulu rakkaudesta, 1972)
Tässä tyypillinen aloitus aloittajalta joka ei jaksa sisäistää lehtiartikkelin sanomaa. Linkki, lukekaa.
Toimittaja on sisäistänyt artikkeliin sanoman. Osaisiko sen maallikko paremmin kertoa ?
Joillekin pitää tavata kaksi kertaa, You know ? Selittää uudestaan, mitä toimittaja on selittänyt.
Eeva Kilven viimeinen kirja oli ehkä kaikkein paljastavin monella tapaa
vähäsanaisuudessaankin. Sitä lukiessa tuli mieleen, että se jäänee viimeiseksi
ja on ehkä tarkoitettu viimeiseksi. Ehkä se oli jopa kirja, jota Eeva Kilpi ei ollut
edes aikonut kirjoittaa enää, mutta elämä yllätti.
https://kirja.fi/products/elamaa-kaikki-paivat-9789510446096?gclid=EAIaIQobChMIydOyvfn7_AIVEvN3Ch3GJgqREAQYAiABEgKnu_D_BwE
Eeva Kilvellä on pian syntymäpäivä. Hän syntyi 18. helmikuuta 1928
Hiitolassa, joka on entinen Suomen kunta Laatokan Karjalassa.
Hiitola pakkoluovutettiin talvisodan jälkeen Venäjälle.
Kuulostaako tutulta ? Samaistutko ?
Eeva Kilpi, 91v, kirjoittaa:
"Minä yritän opetella tätä vanhuutta.
Minun pitäisi olla vanha, kaikki odottavat minulta sitä,
mutta silti minun on tehtävä kaikki itse,
hoidettava asiat,
tehtävä päätöksiä,
jaksettava toteuttaa ne,
oltava oma palveluskuntani,
emännöitävä,
jos haluan tavata jälkeläisiäni, läheisiäni.
Muutenhan minä en siedä ihmisiä ympärilläni. Pitäisi osata olla vanha ja silti jaksaa kuin nuori."
Iskee suoraan suoneen.
Omituista valitusta.
Onko elämänhallinta hukassa?
Kun ensin on pitänyt huolta toisista jätetään yksin. Oletetaan, että "kyllä se pärjää".
Omasta kokemuksesta tietää, että nuorempana ei täysin tajua miten epävarmaksi
vanhempi ihminen voi tuntea itsensä eikä tajua, että miten nopeasti ihmisen voimat
hupenevat. Sitä ei tajuta koska se ei näy niin konkreettisesti ulospäin kuin että olisi
saanut puukon otsaan, joka estää toimintakykyä.
Ei ole kysymys elämänhallinnasta, vaan voimien uupumisesta.
Yli 90-vuotiaana s a a t t a a olla vaikeampaa selviytyä arjestaan kuin
vaikkapa 60 vuotiaana.
Elämänhallinnan menettäminen ei välttämättä katso ikää,
voi se mennä 20-vuotiaanakin ja
ikäryhmissä on kirjoituksia, joista päätellen se on monelle toteutunut tosiasia.
Eeva Kilpi kirjoittaa osuvasti vanhenemisesta, hänen ajatuksiinsa runoissa
ja muissa yhteyksissä voi samaistua.
Minua viehättää lehtien lyhyet jutut taiteilijoista ja kirjailijoista, koska elämänkertoja en jaksa lukea, mutta silti haluan tietää jotakin pientä heidän ajatuksistaan ja elämästään taustoittamaan heidän teoksiaan.
Tässä on pieni Eeva Kilven haastattelu (muutama ajatus luonnosta ja vanhenemisesta)
ja erittäin kauniisti toteutettu sivu, kiitos Minna Pyykön hienojen akvarellien.
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/04/22/rakastettu-runoilija-eeva-kilpi-pohtii-vanhenemista-ja-kaipaa-luontoon-mie-naen
Eeva Kilven tuotanto ei ole kovinkaan tuttua minulle, vaikka paljon häntä arvostankin. Ehkä ensimmäiset lukukokemukset jäivät vieraiksi, pitäisi varmaan näin iän tuomalla kypsyydellä alkaa tutustua hänen kirjoihinsa paremmin. En ole osannut samastua hänen kokemuksiinsa evakkona, pois kodistaan lapsena pakotettua. Itse olen vasta sotien jälkeen syntynyt, ja lapsuuskodissani ja myös käsittääkseni ajan yleinen henki oli ajatella ja rakentaa tulevaa. Rakennettiin uutta ja parempaa, tasa-arvoisempaa Suomea, jossa myös tyttöjen koulutus oli tärkeää. Tyttöjenkään kasvatuksessa seksuaalisuutta enää nähty mitenkään tabuna, ja olihan 60-luvulla paljon myös ulkomaisia vaikutteita, ei ketään enää pimennossa edes voinut pitää. Voitiin puhua jo nuorisokulttuurista, jossa ei sukupuolten eriarvoisuutta tunnettu, tytöt saivat nauttia sukupuolestaan siinä missä pojatkin. Ei ollut enää ihanteena odottaa heti kolusta päästyä aviomiestä ja perhe-elämää, tytötkin saivat nauttia vapaudesta kouluttautua ja vaikkapa seikkailla, nähdä maailmaa. Eeva Kilpi syntyi tavallaan 20 vuotta liian aikaisin.
Erästä Eeva Kilven runoa siteerataan paljon kuolinilmoituksissa, siinä nähdään ihminen osana luonnon kiertokulkua, nainen äidillisenä ja suojelevana rajan takanakin. Jostain kumman syystä tuo lopun sana intohimoinen on monasti muutettu, niinkuin vanhat naiset olisivat jotenkin tunteettomia eikä sitä puolta saisi ainakaan muistella. Sitäpaitsi intohimoisuuden voi liittää niin moneen muuhunkin kuin seksuaalisuuteen, esimerkiksi taide on intohimon ilmentymä.
"Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja he humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia."
Eeva Kilvellä on niin runsas tuotanto, että häntä voi lukea lukenut "valikoivasti".
Olen lukenut hänen tuotannostaan enimmäkseen muita kuin evakko-
ja sota-ajan kirjoja. Niinpä mieleeni ei tule ajatella häntä (ensisijaisesti) evakkona
hänen kirjojaan lukiessani.
Kun hänen runojaan luen pidän häntä lähinnä "ajattelijana", hänen runonsa ovat oikeastaan filosofisia ajatelmia. Ehkä se juuri niissä viehättää.
Muutaman rivin runossa voi olla olla laajasti "asiaa" ja syvällisyyttä.
Kirjatkin ovat makuasioita.
Silloin tällöin on listoja, mitkä kirjat jokaisen pitäisi ehdottomasti lukea.
Kirjailija Olli Jalosen mielestä kaikkien pitäisi lukea Antti Hyryltä:
"Maantieltä hän lähti". Se on vain kaksi sivua pitkä, joten sen jokainen jaksaa.
Oletko sattumalta lukenut sen ? Onko se novelli ?
Hyry kuulemma "kuuluu yleissivistykseen".
"Tulee hyvä olla kun lukee Hyryä, on kuin makaisi puhtaaksi pestyssä pirtissä palttinalakanoiden välissä", toteaa Eeva-Liisa Manner.
Antti Hyry on saanut Finlandia-palkinnon romaanistaan Uuni. Voittajan valinneen kulttuurineuvos Tuula Arkion mukaan romaanista jäi tyven ja hyvä olo ja usko siihen, että meistä jokainen voi arvovalinnoillaan vaikuttaa omaan elämäänsä.
En tajunnut "Uunin" ideaa kun yritin sitä lukea, voisi yrittää uudestaan,
koska kuulin vasta myöhemmin termin "hyryismi". Uuni edustaa "hyryismiä" ?
Äärimmäisen tylsää se hyryismi, lukijan kiusamista pitkäveteisellä jaarituksella. Mitään ei tapahdu. Hohhoijjaa!
Jos näin on, kaksi sivua pitkä Hyry on "pakko" lukea Uteliaisuudesta tilasin sillä nimellä
kirjan kirjastosta, joka on ilmeisesti novellikokoelma.
Kirjastoko "novellikokoelma" ? Älä nyt höpsi.
Kulttuurineuvos Tuula Arkion perustelu Finlandia-voittajalle:
"Uuni on kuvaus kohtuullisen ja hyvän elämän rakennuspuista"
Antti Hyryn Uuni-romaani teki Finlandia-diktaattori, kulttuurineuvos Tuula
Arkioon suuren vaikutuksen. Hän sanoi, että Hyryn kiireetön kerronta imaisee lukijan mukaansa lähes hypnoottisella tavalla.
-Kirjaa lukiessa alkoi uunin muuraaminen näyttäytyä minulle yhä vahvemmin allegoriana ihmisen elämän rakentamiselle. Mitkä ovat meidän oman elämämme rakennustiilet, missä kulkevat linjalangat, joita ei pitäisi ylittää, Arkio sanoi puheessaan.
-Hyryn kirja on kuvaus ihmisen elämästä maailmankaikkeudessa kaukana pohjoisessa, luonnon keskellä, kuvaus ihmiselämän perusasioista,
hyvästä arjesta ja työn tekemisestä käsin.
Kohtuullisen ja hyvän elämän rakennuspuista.
Ihmisen olemassaolosta ja ajan kulumisesta.
Oloni oli tyven ja hyvä luettuani Uunin.
STT 2009
Onkohan Eeva Kilven kirjalijanura pisimpiä tai pisin Suomessa,
ihan yksinkertaisesta syystä, hän on elänyt pitkän elämän ja on ollut tuottelias
vielä yli 90-vuotiaana.
Mie oon tuntenut, etten mie ole saanu sanoa mittään. Pitäisikö alkaa kirjoittamaan ?
Että ei jää mitään sanottavaa enää.
Moni kirjoittaa esikoiskirjansa, että "saa sanotuksi". Ihmiselle on tärkeää tulla
kuulluksi. Ehkä ajatuksiensa kirjoittaminen lukijalle antaa tunteen, että on tullut
kuulluksi vai miksi useimmat nuorehkot esikoiskirjailijat käsittelevät kirjassaan
henkilökohtaisia "kamppailujaan" ?
Ehkä siksi, että niitä on hyvä käsitellä, jotta pääsee yli ja eteenpäin.