Olen hiljattain saanut diagnoosin, jonka mukaan sairastan selkärankareumaa. Olen aina pitänyt itseäni sisukkaana, terveenä ja kai kaiken epäonnen ulottumattomissa olevana. Siitä syystä tämä sairastamiseen sopeutuminen syö naista.
Pitkin kevättä minulle on ilmaantunut vähän väliä jotain varsinaisen taudinkuvaan liittymätöntä (?) kremppaa, mutta myös unettomuutta ja itkuisuutta sun muuta mitä ilmeisemmin psykosomaattista oireilua. Tai näin ainakin itse olen oireiluni perusteella päätellyt.
Kaiken kaikkiaan koen, että on vaikea pitää positiivista henkeä yllä, kun mielessä pyörii negatiivisia ajatuksia omaa itseä ja loppuelämäni näkymiä kohtaan. Puolisolla on omassa työssään vaikeuksia jakamisensa kanssa, joten koen etten voi kuormittaa häntä ajatuksillani. Meillä on lisäksi kaksi alle kouluikäistä lasta, jotka luonnollisesti tarvitsevan paljon läsnäoloa, hellyyttä ja rakkautta. Koen itseni vain niin väsyneeksi, etten tiedä kuinka suoriutua kodin töistä, työn ja opiskelun vaatimuksista. Sukulaisista ja tuttavista ei ole arkeamme helpottamaan: kokeiltu on. Olenkin yrittänyt pyytää apua mm. neuvolan th:n kautta ja työterveyshuollosta, mutta kun kerran emme ole näitä nk. sosiaalitapauksia, ei apua sos. työn puolelta kaltaisellemme perheelle tipu. Lääkäri taas totesi, että selkärankareuma ei ole sairaus, jonka kuuluisi nykyisellään vaikuttaa työkykyyn, tms. Unilääkkeitä hän kyllä olisi tarjonnut. Miettin vain, että täytyykö päiden putoilla, ennen kuin saa apua?
Olenko siis vain jaksamaton, heikkohermoinen ja luulosairas ihminen, kun tuntuu että kuppi menee pian nurin?
En oikein tiedä mitä yritän tällä kaikella sanoa. Ehkä vain tuulettaa tunteita. Kiitos niille, jotka jaksoivat lukea loppuun asti tämän kirjoituksen. Tuntuu tärkeältä uskotella itselleen, että edes jossain on lupa puhua tunteensa julki.
Pitkin kevättä minulle on ilmaantunut vähän väliä jotain varsinaisen taudinkuvaan liittymätöntä (?) kremppaa, mutta myös unettomuutta ja itkuisuutta sun muuta mitä ilmeisemmin psykosomaattista oireilua. Tai näin ainakin itse olen oireiluni perusteella päätellyt.
Kaiken kaikkiaan koen, että on vaikea pitää positiivista henkeä yllä, kun mielessä pyörii negatiivisia ajatuksia omaa itseä ja loppuelämäni näkymiä kohtaan. Puolisolla on omassa työssään vaikeuksia jakamisensa kanssa, joten koen etten voi kuormittaa häntä ajatuksillani. Meillä on lisäksi kaksi alle kouluikäistä lasta, jotka luonnollisesti tarvitsevan paljon läsnäoloa, hellyyttä ja rakkautta. Koen itseni vain niin väsyneeksi, etten tiedä kuinka suoriutua kodin töistä, työn ja opiskelun vaatimuksista. Sukulaisista ja tuttavista ei ole arkeamme helpottamaan: kokeiltu on. Olenkin yrittänyt pyytää apua mm. neuvolan th:n kautta ja työterveyshuollosta, mutta kun kerran emme ole näitä nk. sosiaalitapauksia, ei apua sos. työn puolelta kaltaisellemme perheelle tipu. Lääkäri taas totesi, että selkärankareuma ei ole sairaus, jonka kuuluisi nykyisellään vaikuttaa työkykyyn, tms. Unilääkkeitä hän kyllä olisi tarjonnut. Miettin vain, että täytyykö päiden putoilla, ennen kuin saa apua?
Olenko siis vain jaksamaton, heikkohermoinen ja luulosairas ihminen, kun tuntuu että kuppi menee pian nurin?
En oikein tiedä mitä yritän tällä kaikella sanoa. Ehkä vain tuulettaa tunteita. Kiitos niille, jotka jaksoivat lukea loppuun asti tämän kirjoituksen. Tuntuu tärkeältä uskotella itselleen, että edes jossain on lupa puhua tunteensa julki.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Heippa!
En saanut kyllä viestistäsi tietoa että oletko saanut lääkkeet sairauteesi? Itse koin että en sairaudelle anna periksi vaan taistelen vastaan, koska tuntui siltä että jos taistelu tahto loppuu niin jää vain surkuttelemaan oman elämänsä surkeutta. Sen sijaan sijoitin siinä määrin liikuntaa kun aikataulultani kerkiän koitan rentoutua välillä ja ruokavaliokin meni uusiksi, nyt tuntuu että voimia olisi mihin vaan ja en juurikaan mieti sairauttani. Kuullostaa kyllä hullulta että lääkäri vähättelee sairauttasi, koska siihen löytyy kyllä lääkkeitä. Selkä- ja vatsalihakset kannattaa pitää kunnossa. Ja kyllä puolisolle voi kertoa että tarvitsee omaa aikaa ja juttuja joissa itse rentoutuu ja nauttii koska mieliala vaikuttaa huomattavasti kiputiloihin ja muihin! Hyvää kesää ja toivottavasti sait jotain apua tästä edes paremman mielen!
Mulla sairautena psorireuma ja on aktiivisena nyt. Aamulla kamala jäykkyys sormissa ja päkiöissä, kävely töpöttelyä ja polvet ja lonkat kipuilee. Käsiä en saa kunnolla nyrkkiin, ovat niin turvoksissa kaikista lääkkeistäni ja hoidoista huolimatta. Itse yh ja kaksi pientä lasta, työni on perushoitoa vanhusten kuntouttavalla osastolla, siis paljon siirtoja ja kääntämistä.
Ainut apu mitä olen saanut on kipulääkereseptit ja muutama pakollinen saikkupäivä, kun on laitettu joko kortisonia niveliin tai puudutteet injektiona. Tuntuu, että mennessä työterv. huoltoon luokitellaan alatisairaaksi automaattisesti, ja kuvitellaan asioisden kuittaantuvan muutaman saikkupäivän myönnöllä!
Itse sain lähetteen reumapolille ja röntgeniin lähes lääkäriä uhkailemalla ja sanomalla että minulla on oikeus saada haluamani tutkimukset ja hoidot, jotta saisin itseni taas työkuntoon, ja ei tarttis täällä ravata saikkua hakemassa. Sanelin lääkärille, mitä tutkimuksia haluan ja että koen, ettei hoitoni ole ajantasalla. Sain lähetteet ja nyt olen tutkimuksissa erikoislääkärillä, joka ihmetteli miten tilanteeni on työterv.huollossa päästetty näin pahaksi. Lähettipä pienen reklamaation sinne, jotta kohtelevat muita paremmin.
Et ole luulosairas etkä yksin tuntemuksiesi kanssa. Rohkeasti vain suuta auki, kyllä saat apua kun oikeassa paikassa avaat suusi ja sanot asioiden oikean laidan. Kyllä kotiapua pitää kunnan järjestää, jotta äiti voi levätä ja tervehtyä. Puhu vaikka yksityiselle lääkärille ja pyydä reklamaatiota työterv.huoltoon väsymyksestä ja kotiavuntarpeesta. Jospa auttaisi?!
Tsemppiä ja auringonpaistetta sinulle ja perheellesi!
Pitkäaikaissairauteen sopeutuminen on pitkä ja vaativa prosessi, jonka aikana masentuminen on kovin tavallista.
Oireesi kuulostavat toden totta vakavilta, eikä fyysinen puoli voi hyvin jos muutenkin on hankalaa.
Niinpä ehdotan, että hakeudut yksityisesti reumalääkäriin, jos sinulla ei vielä sellaista hoitokontaktia ole. Sitä kautta voi saada lähetteen yleiselle puolelle.Joka tapauksessa sinun pitäisi päästä reumapolille, jossa asiaasi voitaisiin käsitellä kokonaisvaltaisemmin.
Myös mielenterveystoimistosta voisi olla apua ja sitä kautta mahdollisuus sairaslomaan.
Oletko miettinyt mahdollisuutta päästä Kelan sopeutumisvalmennuskurssille, niitä on eri mittaiisa, ja käsittääkseni reumalääkärin lähetteellä sellaiselle pääsee melko hyvin. Siellä sinun olisi mahdollista purkaa koko vyyhtiä, keskittyä itseesi ja vähän levätä.
SEuraavalle vastaajalle sanoisin, että jos on harmaata, niin taistelumieliala ei paljon auta, eikä sillä ole sisunkaan kanssa mitään tekemistä. Joskus vaan voimat lopppuu, ja siihen on täysi oikeus.
Kirjoittamasi perusteella elämäntilanteesi on muutenkin tiukka, ja velvoitteita enemmän kuin kylliksi.
Tämä ei tietysti paljon lohduta, mutta jossakin vaiheessa kaikki helpottaa, ja asiat loksahtelevat paikalleen. Se tietysti vaatii aikansa ja sen että voi rauhassa tehdä surutyönsä.
Voimia ja aurinkoista kesänalkua.
Voisitkohan vaikka hakeutua terv.keskuksen psykologin juttusille, ihan vain sen vuoksi, että saisit jollekin luotettavalle ihmiselle puhua asioistasi. Monesti se auttaa, kun katselee asiaa jonkun muunkin kanssa kuin vain yksin miettii.
Psykologille menessä ei tarvitse olla mitenkään psyykkisesti sairas, sinne voi ihan vaan tuuletella päätään. Jos paikkakunnallasi ei terv.keskus psykologilla ole aikoja, voi tietenkin hakeutua myös mielenterveystoimistoon juttelemaan. Ei sielläkään tarvitse olla psyykkisesti sairas, onhan parempi ja helpompi auttaa jo ennakolta ja nin estää esim. lääkitystä tarvittavaa masennusta. Jotenkin sinun kirjoituksestasi tuli sellainen olo, että se vaanii kulman takana.
Toivotan sinulle jaksamisia :)
vastauksista. On hyvä huomata, että tältä keskustelupalstalta löytyy tarvittaessa kuuntelijoita ja tukea.
Tilanteestani vielä sen verran, että minulla on kyllä tehokas lääkitys ja lääkehoidostani vastaa erittäin ammattitaitoinen ja kokenut reumalääkäri. Ongelma on lähinnä työterveyshuolto, jossa firmallamme on huonoin mahdollinen sopimus ja mitä ilmeisemmin johdon ohjeistus olla tiukkana turhia sairaslomapäiviä kerjääviä kohtaan..
Siksi tuntuukin, että vika on minussa itsessäni, kun en reuman tehokkaasta hoidosta huolimatta sopeudu osaani, vaan kehitän tästä fyysisestä vaivastani vielä päänvaivaakin!
Normaalioloissa kertoisin näitä tuntoja myös puolisolleni, mutta hän on tällä hetkellä uupumuksen vuoksi sairaslomalla ja lähes kyvytön keskittymään mihinkään muuhun, kuin itsensä kuntoon saattamiseen.
MTsto/psykologi olisi toki eräs vaihtoehto selvittää tätä tilannetta. Mutta ne teemat, joita keskustelleen kenties käsiteltäisiin, ovat pitkälti uskoakseni sellaisia, joita osaan tiedostaa itsekin, joten en usko sen juurikaan tuovan uutta näkökulmaa.
Ehkäpä loppujen lopuksi kaipaan vain tulla välillä itsekin hoidetuksi, huolehdituksi. On siten todella merkillistä huomata kuinka lapsenomaisia tunteita ja tarpeita sairastuminen itsessä herättää.
Paljon on vielä keskeneräistä ajatustyötä ja muuta sellaista. Onneksi pian on kuitenkin kesä! Sitä odotellessa vielä kerran: Kiitos