Ois kiinnostava tietää onko muilla samoja kokemuksia kuin mulla tai muutenkin kommetteja.
Ollaan oltu poikakaverini kanssa 3 ja puol vuotta yhdessä. Molemmat ollaan 20 vuotiaita. Itse olen ollut valmis sitoutumaan jo vaikka kuinka kauan, en ole vaan puhunut tästä mitään koska mun mielestä miehen kuuluu kosia.. Noh, nyt kuitenkin päätin ottaa asian puheeksi tossa kuukaus sitten ja niin siinä sitten kävi, että poikakaverini ei ole vielä valmis sitoutumaan. Hän sanoi, että on tyytyväinen tilanteeseen näin. Ja hän ei ole niin paljon asiaa ajatellut ja sanoi että haluaa olla täysin varma ennen kuin tekee noin tärkeää päätöstä. Ymmärrän sen kyllä, koska hän on sellasta tyyppiä muutenkin että ei ns. osta sikaa säkissä vaan harkitsee tarkkaan. Ja muutenkin, että sitten kun naimisiin kerran mennään, niin ei enää erota. Hän on nyt intissä ja sanoi senkin olevan syynä, koska ei kerkeä siellä niin hirveesti tällasia asioita ajattelemaan(Hän ottaa sen intin aika vakavasti=)) ja sanoi että mietitään sen jälkeen. Ja sitten musta tuntuu, että se vähän pelkää sitoutumista...
Ymmärrän kyllä nämä syyt, mutta väkisinkin tuntee ittensä vähän loukatuksi, kun tietää että toinen ei olekaan varma tästä...jotenkin vaan luulis että tässä ajassa jo tuntis toisen niin hyvin... Sit tässä on vielä sellanenkin juttu että syy, miksi haluaisin mennä mahdollisimman pian naimisiin on se, että olen uskossa..ja poikakaverini ei taas ole. Hän ymmärtää kyllä, että sen takia haluan naimisiin pian. Tää odottaminen on vaan jotenkin niin raskasta. Poikakaverini pääsee intistä vasta ens tammikuussa ja sitten on varmaan vasta valmis harkitsemaan tätä kihlautumista ja tiedä sitten kauan sitä kestää ja saatikka vielä siitä naimisiinmenoon...Ollaan varmaan oltu sit jo 5-6 vuotta yhdessä...heh, tiedän että ajattelen vähän negatiivisesti...
Ollaan puhuttu yhteenmuutosta aikaisemmin, poikakaverini itse ehdotti sitä, mutta olen nyt sanonut, että en halua muuttaa yhteen ennen kuin ollaan kihloissa. Ollaan vietetty kyllä niin paljon aikaa yhdessä ja käytönnössä mä asun poikakaverini luona viikonloput, että kyllä sitä arjen kokemustakin löytyy...
Ja enhän mäkään kiirehtiä halua, jollei olla varmoja, enkä varsinkaan, että hän suostuisi siihen mun takia. Mikään vaan ei olis niin ihanaa kun sitoutua siihen ketä rakastaa enemmän kuin ketään ja kertoa siitä koko maailmalle=)
Ollaan oltu poikakaverini kanssa 3 ja puol vuotta yhdessä. Molemmat ollaan 20 vuotiaita. Itse olen ollut valmis sitoutumaan jo vaikka kuinka kauan, en ole vaan puhunut tästä mitään koska mun mielestä miehen kuuluu kosia.. Noh, nyt kuitenkin päätin ottaa asian puheeksi tossa kuukaus sitten ja niin siinä sitten kävi, että poikakaverini ei ole vielä valmis sitoutumaan. Hän sanoi, että on tyytyväinen tilanteeseen näin. Ja hän ei ole niin paljon asiaa ajatellut ja sanoi että haluaa olla täysin varma ennen kuin tekee noin tärkeää päätöstä. Ymmärrän sen kyllä, koska hän on sellasta tyyppiä muutenkin että ei ns. osta sikaa säkissä vaan harkitsee tarkkaan. Ja muutenkin, että sitten kun naimisiin kerran mennään, niin ei enää erota. Hän on nyt intissä ja sanoi senkin olevan syynä, koska ei kerkeä siellä niin hirveesti tällasia asioita ajattelemaan(Hän ottaa sen intin aika vakavasti=)) ja sanoi että mietitään sen jälkeen. Ja sitten musta tuntuu, että se vähän pelkää sitoutumista...
Ymmärrän kyllä nämä syyt, mutta väkisinkin tuntee ittensä vähän loukatuksi, kun tietää että toinen ei olekaan varma tästä...jotenkin vaan luulis että tässä ajassa jo tuntis toisen niin hyvin... Sit tässä on vielä sellanenkin juttu että syy, miksi haluaisin mennä mahdollisimman pian naimisiin on se, että olen uskossa..ja poikakaverini ei taas ole. Hän ymmärtää kyllä, että sen takia haluan naimisiin pian. Tää odottaminen on vaan jotenkin niin raskasta. Poikakaverini pääsee intistä vasta ens tammikuussa ja sitten on varmaan vasta valmis harkitsemaan tätä kihlautumista ja tiedä sitten kauan sitä kestää ja saatikka vielä siitä naimisiinmenoon...Ollaan varmaan oltu sit jo 5-6 vuotta yhdessä...heh, tiedän että ajattelen vähän negatiivisesti...
Ollaan puhuttu yhteenmuutosta aikaisemmin, poikakaverini itse ehdotti sitä, mutta olen nyt sanonut, että en halua muuttaa yhteen ennen kuin ollaan kihloissa. Ollaan vietetty kyllä niin paljon aikaa yhdessä ja käytönnössä mä asun poikakaverini luona viikonloput, että kyllä sitä arjen kokemustakin löytyy...
Ja enhän mäkään kiirehtiä halua, jollei olla varmoja, enkä varsinkaan, että hän suostuisi siihen mun takia. Mikään vaan ei olis niin ihanaa kun sitoutua siihen ketä rakastaa enemmän kuin ketään ja kertoa siitä koko maailmalle=)
Vastaukset 14
Vanhimmat
Poikakaverisi vaikuttaa fiksulta. Nykyään yli 20-vuotiaanakin ihminen muuttuu henkisesti vielä paljon. Monilla opiskelu vasta todenteolla alkaa tuossa iässä. Kun muutaman vuoden opiskelee tulevaa ammattia ja työntekoa, voivat ajatukset elämästä muuttua hyvinkin paljon. Silloin saattaa käydä niin, että se teininä mukavalta tuntunut kaveri ei enää olekaan sopiva.
"Sit tässä on vielä sellanenkin juttu että syy, miksi haluaisin mennä mahdollisimman pian naimisiin on se, että olen uskossa..ja poikakaverini ei taas ole."
Kokemuksesta voin sanoa, että tuo on syy, jonka vuoksi kihlautumista kannattaisi miettiä erityisen tarkkaan. Teillä on erilainen elämänkatsomus, minkä vuoksi teillä saattaa tulla riitoja isoista asioista. Esimerkiksi lapsien kastaminen tai vihkiminen voivat olla isoja asioita silloin, kun toinen uskoo ja toinen ei usko. Minulla oli exäni kanssa sama tilanne, ja tuosta asiasta käytiin monta pitkää ja vaikeaa riitaa. Se oli myös yksi eron syistä - tosin ei läheskään tärkein, mutta vaikutti kuitenkin.
"Ollaan puhuttu yhteenmuutosta aikaisemmin, poikakaverini itse ehdotti sitä, mutta olen nyt sanonut, että en halua muuttaa yhteen ennen kuin ollaan kihloissa."
Tämäkin vielä... Minä en missään tapauksessa voisi kihlautua kenenkään kanssa ennen kuin olisin asunut hänen kanssaan yhdessä. Mielestäni vasta yhdessä asumisen jälkeen tuntee toisen oikeasti. Jos poikaystäväsi ajattelee niin kuin minä, teillä on käsissänne ongelma, joka pitää ratkaista.
Kihlaus ei ole vain sormusten vaihtoa. Se on lupaus jostain, jonka pitäisi kestää koko lopun elämäsi. Haluatko elää lopun elämäsi sellaisen ihmisen kanssa, jolle sinun elämäsi pääasia (usko jumalaan) on pelkkää ilmaa?
Joo ihan fiksua tekstiä sultakin tulee ja olen kyllä tietoinen noista mainitsemista asioista. Mun mielestä kyllä tota henkistä kasvua tapahtuu koko elämän ajan, että siinä mielessä en ole samaa mieltä tosta asiasta että sen takia pitäis odottaa...sittenhän odottelisin koko elämän. Ihminen kuitenkin muuttuu koko ajan. Kuitenkin ne pääasiat pysyvät, kuten esim. mitä arvostaa kumppanissa ja omat arvot.
Ja itse asiassa noi meidän erilaiset mielipiteen uskon asioista kyllä on ainut syy, mitä itsekin vähän epäröin. Tottakai se aina tulee vaikuttamaan ja synnyttämään erimielisyyksiä. Mutta ei poikakaverinikaan mikään ateisti ole ja aika lailla meillä ajatukset menee yhteen siitäkin huolimatta, vaikka hän ei usko Jumalaan. Tarkotan just näitä mainitsemiasi asioita kuten vihkiminen ja kastaminen yms. Hänellä ei ole oikein mielipidettä ollenkaan uskon asioista. Ja tää onkin sellanen aihe mistä tosiaan pitää puhua ja paljon ennen tollasen lupauksen tekemistä. Mutta ei se kuitenkaan ollut pääasiani=)
Ja mitä tohon yhteenmuuttoon tulee niin oot oikeassa siinä, että tietenkin poikakaverini aattelee samalla tavalla sun kassas asiasta että yhteenmuuttaminen kertoo paljon toisesta ihmisestä yms. Ja olen samaa mieltä. Mutta se vaan on niin, että kun asutaan yhdessä eli eletään avoliitossa niin periaatteessa elämä on ihan samanlaista kuin avioliitossa, mutta siinä ei vaan ole sitä Jumalan siunausta ja lupausta olla yhdessä, eli varmuutta!! Ja noi kaks asiaa on tärkeä perusta hyvälle liitolle. Siinä syitä miks en kannata avoliittoa. Mutta nää on vaan mun mielipiteitä ja jokainenhan muodostaa omansa. Ajattelin vain sanoa, koska ymmärrän myös sun pointtias tosta, mutta kyllähän sitä oppii ihmisen tuntemaan ilman yhdessä asumistakin kun on vaan paljon yhdessä.
"Mun mielestä kyllä tota henkistä kasvua tapahtuu koko elämän ajan, että siinä mielessä en ole samaa mieltä tosta asiasta että sen takia pitäis odottaa..."
Mainitsin opiskeluajan aikaisemmassa viestissäni, koska huomasin että minä ja kaverini muutuimme paljon sinä aikana. Opiskelun alkuaika on huoletonta menoa. Kun opiskelut lähenevät loppuaan, lähestyy aika kun pitää mennä töihin. Samoihin aikoihin alkaa miettimiset asuntolainasta sun muusta. Eli ihmisen täytyy ottaa pikkuhiljaa vastuuta elämästään. Jos opiskelut ovat jo takana 20-vuotiaana, eli esimerkiksi amis on käytynä eikä muuta käydä, tilanne on vähän eri. Tällöin ihminen menee työelämään aikaisemmin.
Vaikka elämä on jatkuvaa henkistä kasvua, opiskelujen loppuvaiheessa tapahtuva aikuistuminen on monelle erittäin merkittävä ja mahdollisesti muutoksia aiheuttava aika.
"Mutta ei poikakaverinikaan mikään ateisti ole ja aika lailla meillä ajatukset menee yhteen siitäkin huolimatta, vaikka hän ei usko Jumalaan."
Tähän sellainen huomautus, että jos poikakaverisi ei usko jumalaan, siis Jumalaan tai mihinkään muuhunkaan jumalaan, hän on ateisti. Eihän ateisti tarkoita mitään saatananpalvojaa tai vastaavaa. Ateisti on ihminen, joka ei usko jumalaan. Itsekin kirjoitat: "Hänellä ei ole oikein mielipidettä ollenkaan uskon asioista." Tuo viittaa heikkoon ateismiin.
"Mutta se vaan on niin, että kun asutaan yhdessä eli eletään avoliitossa niin periaatteessa elämä on ihan samanlaista kuin avioliitossa, mutta siinä ei vaan ole sitä Jumalan siunausta ja lupausta olla yhdessä, eli varmuutta!! Ja noi kaks asiaa on tärkeä perusta hyvälle liitolle."
Jos poikaystäväsi ei usko Jumalaan, toinen noista antamistasi perusteista ei hänelle päde. Jää siis vain lupaus, jonka voi antaa ilman avioliiton solmimistakin. Toisaalta esimerkiksi minä en voisi antaa lopullista lupausta ennen kuin tuntisin toisen kunnolla - eli ennen kuin olisin asunut hänen kanssaan yhdessä.
Kirjoitit, ettei uskonto ole viestiesi pääasia. Suosittelen kuitenkin miettimään sitäkin puolta nyt paljon. En tiedä, kuinka syvä sinun uskosi on, mutta monien uskovien elämähän perustuu uskolle. Koko heidän elämänsä tähtää Jumalan tahdon noudattamiseen ja kuoleman jälkeiseen elämään. Poikaystäväsi on ihminen, jolle sinun elämäsi tärkein asia on käytännössä täysin yhdentekevä. Hän ei ehkä sinänsä halveksi sinua, muttei sinun uskosi kohde hänelle mitään merkitsekään.
Asia voi nyt tuntua kaukaiselta, mutta mitä tapahtuu siinä vaiheessa, kun kasvatatte lapsianne. Sinä luultavasti toivot lapsiesi kasvavan kristityiksi, mutta haluaako poikaystäväsi sitä. Voin kertoa kokemuksesta, että tuollaiset isot ja mahdollisesti etäisiltä tuntuvat asiat kannattaa miettiä valmiiksi ennen kihlausta.
Kyllä ihminen voi mun mielestä muuttua aika paljon. Onneksi niin! (tai tietysti voi muuttua huonompaan päinkin!) Ja elämän arvot voi muuttua ja ne mitä arvostaa kumppanissa.
Kehittyykö ihminen "henkisesti" tai miksi sitä nyt kutsuisi samanlailla 0-3 vuotiaaksi, kun vaikka 7-12 tai 15-20 tai 30-40... Ei mielestäni. Aika moni 15-20 vuotias poika on aika kypsymätön (ja jotkut vanhemmatkin). Ja tytötkin tietysti. Jotkut ovat kypsempiä kun toiset. Paljonkin.
Eräs ystäväni meni naimisiin ja kertoi, että nyt vasta löysi elämämänsä miehen. Ja on onnellisempi kuin koskaan. Luuli löytäneensä jo aiemmin kahdesta muusta miehestä. Joihin oli hyvin rakastunut ja toisen kanssa oli kihloissakin. Mutta tavattuaan tämän nykyisen vasta tajusi, että ne miehet ei olleet lähelläkään oikeaa. Hänellä oli nyt mihin verrata.
Mutta jos on onnea voi hetikin löytää sen ihmisen jonka kanssa tulee viettämään loppuelämänsä.
Itselläni oli esim. nuorempana aivan älyttömän huono itsetunto ja olin kauhean ujo. Ainakin itsetunto vaikutti ihmissuhteisiini paljon. Olin joissakin suhteissa armottomasti tossun alla ja pyrin miellyttämään muita viimeiseen asti. Ja vaikka toinen kohteli minua kuinka huonosti niin uskoin, että vika on aina minussa (vaikka en ehkä syvällä sisimmässäni aina). Varsinkin, jos se toinenkin niin uskotteli. Tai vaikka tiesin toisessa olevan vian, annoin anteeksi. Ja pyytelin itse anteeksi jos joskus "erehdyin" valittamaan jostain. Jälkeenpäin ihmetyttää ja harmittaa suuresti, kun olin niin törppö. Ja olen tajunnut paremmin oman arvoni ja tasa-arvoisen suhteen tärkeyden.
En tarkoita, että poikaystäväsi kohtelisi sinua huonosti vaan tämä oli vain esimerkki, että miten ihminen voi muuttua.
Jollekkin voi tulla vanhempana bailausvaihe tai sitten se on jo nuorena. Yms.
Mutta vielä siitä uskosta. Itse en ole uskovainen ja jos joku uskossa oleva perustelee minulle jotain vain niin, että kun Raamatussa sanotaan niin... ja avoliitto tms. on syntiä se ei minua juuri hetkauta. Koska minulle se on aivan sama onko joku syntiä ja tarvitsen jonkun muun perusteen. Eikö sinua haittaisi vaikka miehesi ei usko Jumalaan? Etkö yrittäisi käännyttää häntä...?
tuntuu siltä että, nykyajan nuoret naiset haluavat kiihkeästi naimisiin kun taas oman ikäluokkani naiset (olen 35v.) ovat varsin tyytyväisiä avoliittoon. olen huomannut asian lähipiirissäni. onko tapahtunut jokin "rakennemuutos"?
On. Teinikihlat ovat ihan selvästi lisääntyneet.
Alkuperäisen viestin lähettäjä ei enää ole teini.
On totta ehkä että teinikihlat ovat lisääntyneet ja niitä on jopa sellasia 12-vuotiaita ku on ollu jo monia kertoja kihloissa, missä ei olekaan mitään järkeä, mutta tosiasiahan on että nimenomaan NYKYÄÄN mun mielestä ihmiset menee hirveen vanhoina kihloihin/naimisiin. Ei meinaan tarvii hirveen kauaa ajassa mennä taaksepäin niin ei 18-vuotias ollut silloin mikään nuori enää. Oli normaalia mennä siinä iässä naimisiin. Et sanoisin että nykyaikaa on enemmän toi että odotetaan vielä kun ensin pitää saada ammatti yms. Että näin...
Kommentoin kyllä minua edeltävää viestinlähettäjää joka kysyi onko jonkinlainen rakennemuutos tapahtunut.
Ei-enää-teinitkin voivat mennä teinikihloihin, sekin on jo täällä nähty.
Niin en tiedä mitä aikaa tarkoitit, mutta joskus vaan oli "pakko" mennä nuorena naimisiin. Jos avoliitot olisi ollut yhtä hyväksyttyjä kuin nyt niin ehkä moni olisi mennyt vasta myöhemmin naimisiin ja asunut ensiksi yhdessä. Vaikak sitähän ei voi tietää...
Ja ns. aviottomia lapsiakaan ei katsottu hyvällä. Ja kaikilla ei ollut varaa opiskella ja naiset ei niin luonut uraa kuin nyt. Monihan lykkää lapsien tekoakin myöhemmäksi, opiskeluiden tai työn takia. Ja ollaan mukavuudenhaluisempia, halutaan ehkä matkustella tms. jne.
Ja lapset ehkä aikuistui aikaisemmin tai sitä vaadittiin heiltä. Moni joutui jo töihin jne. nuorena.
Ja eri kulttureissakin on eroa. Jossain maassa mennään hyvin nuorena (tai nainen ainakin on nuori) naimisiin.
En ole varma, mutta tuntuu että avioliitto on taas "in" ja niitä solmitaan enemmän kuin ennen?
Mutta miksi se ei sitten vanhemmilla ole in...
Ehkä sitä on jo tottunut (jos ei koskaan ole ollut naimisissa) tuohon tilaan ja ei ole tarvetta mennä naimisiin.
Mun mielestä parikymppisenä ei välttämättä kannata hosua kihloihin eikä naimisiin... Mun kavereista noin 90 prosenttia on kyllä seurustellu parikymppisenä, pitkiäkin suhteita jokaisella, mutta kukaan heistä ei enää saman kanssa seurustele. Kuin myös itselläni oli n. 5 vuoden seurustelusuhde joka päättyi yli parikymppisenä juuri siihen, että hoksasikin maailmassa olevan muutakin kuin se naapurin poika. En usko sormusten pystyvän vaikuttaa yhtään siihen, että ihminen vielä kasvaa siinä vaiheessa. Kun katson itseäni viitisen vuotta taaksepäin, niin kyllä olin vielä parinkympin tienoilla aika lapsellinen ja epäkypsä avioliittoa ajattelemaankaan!!
Ihmiset on tietysti erilaisia, mutta mä olin ainakin 20 vuotiaana aika lapsellinen. Vaikka en sitä tietysti silloin tiennyt vaan pidin itseäni hyvinkin aikuisena ja kaikki tietävänä jne.
Mun sisko sai lapsen 23 vuotiaana ja hän mielestäni oli oikein kypsä siihen ja on ollut n. 15 vuotta saman miehen kanssa. Ja lapsiakin on tullut lisää. Itse en olisi ollut 23 vuotiaana vielä valmis äidiksi. Joku on jo nuorempanakin.
Mun kavereilla on useampi suhde takana, jotka kesti 1-4 vuotta (yhden kanssa oli kihloissa). Meni naimisiin vasta 29 vuotiaana (seurustelivat vuoden). Yksi on naimisissa ensimmäinen pidempiaikaisen seurustelukumppaninsa kanssa (menivät 10 vuoden avoliiton jälkeen naimisiin). Yhdellä kaksi muutaman vuoden kestänyttä suhde takana, nykyisin onnellisesti naimisissa. Yhdellä jopa 9 vuotta kestänyt suhde, enne nykyistä. Montaa en tiedä, joka olisi päätynyt naimisiin sellaisen kanssa jonka kanssa on alkanut seurustelemaan 14-19 vuotiaana. No pari esimerkkiä on, toinen on onnellisesti naimisissa, mutta toinen erosi alle vuoden avioliiton jälkeen.
Olet ollut valmis jo vaikka kuinka kauan? Itse aloin odottelemaan kosintaa vasta 4 vuoden seurustelun jälkeen ja silloinkaan en vielä ollut kovin huolissani… Mutta ehkä tietysti sinun tapauksessa tuo uskontosi vaikuttaa asiaan.
Intti voi koetella teidän suhdetta. Vaikka nykyään siltä pääsee paljon lomille jne. Mutta yritä jaksaa vielä sinne intin jälkeen. Sano poikaystävällesi, että toivot hänen ainakin harkitsevan asiaa. Mutta et painosta. Ja perustelet miksi asia on sinulle tärkeä. Keskustelette kunnolla. Hän ei ole aiemmin oikeastaan ajatellut asiaa ja tuli hänelle kenties yllätyksenä, että sinä olet halukas kihloihin ja naimisiin. Hän ei ole lukenut ajatuksiasi. Ja hänellä on ollut nyt vasta kuukausi aikaa harkita asiaa.
Miehille naimisiin menoa ei näytä tuntuvan olevan niin tärkeä asia kuin naisille. Tai onhan se poikaystävällesi siinä mielessä tärkeä, että haluaa sitä tarkoin harkita.