Olen lukion ensimmäisellä ja olen sairastanut keskivaikeaa masennusta nyt yli kolme vuotta.
Äitini (jonka kanssa asun) ei suostu uskomaan, että minussa voisi olla jotain vikaa. Välillä on ihan hyviäkin kausia, mutta yleensä kaikki on harmaata puuroa, jossa joudun kahlaamaan.
Olen käynyt terapiassa 2,5 vuotta, mutta se ei tunnu auttavan. Tai ehkä juuri ja juuri sen verran, että 'pää pysyy pinnalla'. En mennyt eilen kouluun ja äitini sai uskomattoman raivarin. Sain kuulla olevani laiska, tyhmä ja pilaan aina kaiken. Minun pitäisi lopettaa lukiokin kun en siellä kuulemma edes käy. Oli jo valmiiksi niin paha olo että menin ihan paskaksi. Äitini soitti isälleni, joka tuli hakemaan minut. Istuin puoli tuntia autossa ja odotin isääni joka jutteli äitini kanssa. Itkin hysteerisenä ja ihmettelin, miksen vain kävellyt vilkkaalle tielle ja hypännyt rekan alle? En ole varmaan ikinä ollut niin huonossa kunnossa. Itkin isälleni, että nyt ihan oikeasti tapan itteni, ettei tää oo enää mitään typerää huomiohakuista uhkailua, vaan olin oikeesti niin huonossa jamassa. Isäni kieltäytyi viemästä minua sairaalaan, eikä edes soittanut terapeutilleni. Olin päivän isäni luona ja juttelimme kaikesta. En syö lääkkeitä, koska vanhempani ovat tähän asti vastustaneet niitä.
Tulin illalla taas äitini luokse, missä äitini ilmoitti, ettei häntä kiinnosta asiani ja minun pitäisi osata huolehtia itsestäni. 'sua vaan vituttaa taas joku asia' on se peruskommentti kun oon ihan romuna. Oon yrittänyt puhua äidilleni, ettei se, että 'urheilisin' (kävelen ja pyöräilen joka päivä ja olen ihan ok. fyysisessä kunnossa) auta masennukseen, mutta koska äitini mielestä en todellakaan ole masentunut, minua vaan vituttaa niin puhe menee kuin kuuroille korville.
En tiedä kauanko enää jaksan. Isä on ainoa joka jaksaa ymmärtää. Toisinaan toivon että äitini kuolisi. Asiat olisivat varmasti paremmin silloin.
Äitini (jonka kanssa asun) ei suostu uskomaan, että minussa voisi olla jotain vikaa. Välillä on ihan hyviäkin kausia, mutta yleensä kaikki on harmaata puuroa, jossa joudun kahlaamaan.
Olen käynyt terapiassa 2,5 vuotta, mutta se ei tunnu auttavan. Tai ehkä juuri ja juuri sen verran, että 'pää pysyy pinnalla'. En mennyt eilen kouluun ja äitini sai uskomattoman raivarin. Sain kuulla olevani laiska, tyhmä ja pilaan aina kaiken. Minun pitäisi lopettaa lukiokin kun en siellä kuulemma edes käy. Oli jo valmiiksi niin paha olo että menin ihan paskaksi. Äitini soitti isälleni, joka tuli hakemaan minut. Istuin puoli tuntia autossa ja odotin isääni joka jutteli äitini kanssa. Itkin hysteerisenä ja ihmettelin, miksen vain kävellyt vilkkaalle tielle ja hypännyt rekan alle? En ole varmaan ikinä ollut niin huonossa kunnossa. Itkin isälleni, että nyt ihan oikeasti tapan itteni, ettei tää oo enää mitään typerää huomiohakuista uhkailua, vaan olin oikeesti niin huonossa jamassa. Isäni kieltäytyi viemästä minua sairaalaan, eikä edes soittanut terapeutilleni. Olin päivän isäni luona ja juttelimme kaikesta. En syö lääkkeitä, koska vanhempani ovat tähän asti vastustaneet niitä.
Tulin illalla taas äitini luokse, missä äitini ilmoitti, ettei häntä kiinnosta asiani ja minun pitäisi osata huolehtia itsestäni. 'sua vaan vituttaa taas joku asia' on se peruskommentti kun oon ihan romuna. Oon yrittänyt puhua äidilleni, ettei se, että 'urheilisin' (kävelen ja pyöräilen joka päivä ja olen ihan ok. fyysisessä kunnossa) auta masennukseen, mutta koska äitini mielestä en todellakaan ole masentunut, minua vaan vituttaa niin puhe menee kuin kuuroille korville.
En tiedä kauanko enää jaksan. Isä on ainoa joka jaksaa ymmärtää. Toisinaan toivon että äitini kuolisi. Asiat olisivat varmasti paremmin silloin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
terapiassa. Se on jo saavutus. Kuinka vanha olet, kun vanhempasi niin tiukasti kieltävät lääkkeet?
Jos yhtään lohduttaa, voin kertoa, että omaiset voi olla tosi hankalia, oli sairastunut minkä ikäinen tahansa. Itse olin 40v, kun sain masennusdiagnoosin. Siskoillani meni vuosi hyväksyä, että isosisko sairastaa. Mitä lähempi on sen hankalampi se on hyväksyä. Äidillesi sinä olet edelleen lapsi ja hän ei halua myöntää, että kasvat ja saat "aikuisten" sairauksia. Itse asiassa uskon hänen elävän aikamoisessa kaaoksessa päässään ja sydämessään. Sinulle siitä ei ole apua, mutta ehkä se auttaa sinua näkemään hänet "tavallisena" ihmisenä, joka ei ole täydellinen.
Puhu siellä terapiassa tästä. Jospa pääsisit lääkärille, joka arvioi lääketarpeen uudelleen. Jaksamista!
itse olen kärsinyt pienen ikäni masennuksesta ja kärsin edelleen ny on syvämasennus. ja mun isä ei ole koskaan ymmärtänyt. mutta onneksi olen nyt onnellisesti naimisissa (en halua hehkuttaa) ja kaksi ihanaa lasta. etko voisi muuttaa omaan asuntoon? etkö ole täysi ikäinen? ja sosiaali toimisto auttaa sinua asunnon hankkimisessa menet siellä käymään tai soitat ja sanot tilanteen että et voi siellä asua. ja sanot terapeutille että sinusta tuntuu että pitäs saada lääkitys kun tuntuu että muuten ei jaksa. onhan tietty sekin vaihto ehto että menet osastolle hoitoon sieltä saat läkkeet yms. hyvää jatkoa sulle! ja kirjoittele jos haluat!
Kuulostaa siltä että olet todella pikaisen avun ja lääkityksen tarpeessa.
Mene suoraan päivystykseen jos et muuten pääse lääkärin juttusille. Kerro kuinka pahalta tuntuu, saat varmasti apua ja todennäköisesti lääkityksen. En usko että vanhempasi kieltävät lääkkeet jos lääkäri on sitä mieltä että ne tarvitset. Itse olen käyttänyt lääkkeitä jo 3 vuotta ja nyt on ruvennut tuntumaan että niistä on todellista apua. Itse en olisi jaksanut ilman lääkkeitä ja terapiaa.
Voimia ja hae apua pikaisesti!
Olen 17, enkä halua muuttaa vielä pois, koska en todellakaan pärjäisi yksin.
Menen tänään yhdelle neurologituttavalle, joka toivottavasti antaa minulle sairaslomaa ja valottaa niistä lääkkeistä. Vähän vaikea nähdä sitä äitiä mitenkään erityisen rakastavana, ku itse hautoo itsaria ja toinen huutaa vierestä että oon tyhmä ja laiska.
Moi!
Minulla on aivan sama tilanne!Äitini väittää että olen vain laiska eikä suostu uskomaan että minulla on masennus jonka takia olen välillä todella loppu enkä jaksa tehdä mitään!Ymmärrä tunteesi!
Hei tulkaa ihan oikeesti keskustelemaan kanssamme ongelmistanne. Joskus se auttaa kun on joku jolle "puhua" joka myös ymmärtää tunteesi.
http://groups.msn.com/Masis