Alamäki lähti alkuunsa noin 4-vuotiaasta kun tajusin ettei minulla ollut lainkaan kavereita eikä ystäviä, asuin tuollon Harjavallan Hopearannassa. Ja synttärit muistan noilta ajoilta paikalle tuli kaikki isäni ja äitini tutut he antoivat lahjani ja pistivät videon pyörimään minulle ja menivät itse takapihalle ja mitähän he siellä tekivät? joivat alkoholia siihen asiti että olivat humalassa.
muistan kuinka joskus 6 vuotiaana rohkenin mennä isäni luo ja pyytää heitä olemaan kanssani mutta isäni tokaisi että ei sa häiritä kun aikuiset keskustelevat. Siihen tokaisin että: Nämä ovat minun synttärini ei teidän ryyppyjuhlenne. Ja sitten löysinkin itseni omasta huoneesta arestista.
aikaa kului noin 1 vuotta ollessani yksin kunnes 15-vuotias siskoni alkoi leikkimään minun kanssani. Leikeimme yhdessä noin 2 vuotta leikkiä mistä ei saanut kertoa isille eikä äitille itse en tiennyt silloin mitä se oli.
Siinä samassa lähti ala-asteen ensimmäinen luokka minkä piti olla hyvä ja iloinen asia mutta koulussa oli heti vaikeaa. Ensimmäisestä päivästä lähtien jouduin kaikkien muiden meidän luokan poikien silmän tikuksi. Heitä oli yhteensä 5 vastaan minä.
Muistan vieläkin suurimmän osan kiusaus tilanteista kuin eilisen päivän yksi pahimmista oli kun makasin maassa ja muut viisi poikaa potkivat minua. Muistan vielä kuinka veri maistui suussa ja yritin huutaa vieressä olevalta opettajalta apua ja hän vain hymyili ja käänsi katseensa pois.
Minut leimattiin heti alussa huonoksi oppilaaksi. Ja jos koko luokaa on sitä mieltä ja opettajat, niin mitä luulette että 7-vuotias poika voi silloin itsestään ajatella. Elävinä flashback:einä muistan lausahduksia ”ei tuollainen voi mitään oppia” ”mitä hyötyä opettaa sinulle yhtään mitään kun olet tyhmä” ”jokainen pitää itse huolen itsestään en voi puuttua tuollaisiin asioihin”
Koulukiusausta jatkui 3luokalle asti jolloin tuli luokan vaihto. Silloin siihen tuli loppu koska minut siirrettiin toiseen ryhmään. Mutta ongelmia oli sielläkin, enhän minä osannut vieläkään lukea kunnolla enkä kirjoittaa. Ja muista aineista olin jäänyt täysin jälkeen koska, en ollut pelon vuoksi pystynyt opiskelemaan alemmilla luokilla.
kaikki aika tunneilla meni siihen että odotti jo seuraavalla välitunnilla tulevaa nöyryytystä ja kipua. Siinä samalla kolmannen alussa aloin polttamaan ja juomaan alkoholia kapinoimaan.
Tuossa vaiheessa kun olin saanut kaiken taas melkein kanssa. Isäni ratkesi taas juomaan, hän oli saanut tietää että hänestä tulisi ajan mittaan sokea. Perheriidat alkoivat taas. Niiden seassa alkoi sitten yläaste ja koulun kiinnostus oli loppunut aikoja sitten. Oli siellä vain sen takia että pääsisin joskus pois. Lintsasin todella suuria määriä välillä jopa viikkoja putkeen. Ja vasta nyt yläasteen loppupuolella tajusin mitä oli ollut tuo salainen leikki siskoni kanssa. Tajusin että hän oli käyttänyt minua pienenä hyväksi.
Siinä sitten tutustuin taas uusiin kavereihin näitä kuuluisia pahoja poikia mitkä tulivat minua auttamaan ala-asteella ketkä opettivat juomaan ja polttamaan. heillä oli taas uusia hienoja juttuja kuten pilvi, spiidi ja siistejä tabuja. Eli cannabista, amfetamiinia ja erillaisia rauhoittavia lääkkeitä. Siinä sitten sujui hienosti aika 9-luokan puoleen väliin keskiarvo oli siinä 5.2 pintaa, isä ja äitikin taisi siinä erota jossain välissä.
Ei paljoa kiinnostanut saipahan ajatukset pois tästä maailmasta. Mutta sitten tuli stoppi kaikkeen. Jäimme kiinni asiasta poliisille ja rosikset oli edessä. Päätin siinä rosiksia odotellassa jo, että nyt tulee muutos ja niin tulikin. Muutimme keskipohjanmaalle ja jätin kaiken taakseni ne vaivalla saadut kaverit ja muut muistot.
keskipohjanmaalle muutettuani kävin ysiluokan loppuun ja sain kuin sainkin päästötodistuksen mutta eihän 5.5 torkalla tee mitään hain 10-luokalle ja pääsinkin. Siellä noin lukuvuoden puolessavälissä rakastuin saman ikäiseen tyttöön aivan totaalisesti ja hän minuun. Ainakin niin hän minulle sanoi 3 kuukautta yhdessä olemisemme jälkeen aloimme nuorin ja tyhminä 16-vuotiaina puhumaan lapsista, ja tulimme tulokseen että hankimme sellaisen. Olin aivan innoissani ja sitä todella syvää ja hyvää suhdetta jatkui vielä noin 3kk. Missä välissä suunnittelimme kihlajaiset häät ja muut ja missä asumme lapsen kanssa ja nimen.
Kaikki oli valmista sormukset hommattu ja asuinpaikkakin oli. Sitten yhtenä kylmimmistä päivistä talvella oli päivä mennyt muutenkin pieleen. lämmitys petti, vanhemmat juuri lähteneet ulkomaille minä talossa yksin pihalla -40C. sdddhelin vastaan siihen siellä oli ilokseni tyttöystäväni. Tervehdin iloisesti häntä mutta kuulin hänen äänestä ettei kaikki ollut kunnossa, ja kysyin mikä hänellä oli? Hän ilmoitti että haluaa aikaa miettiä ja että haluaa luultavasti erota ja puhelu loppui siihen.
Romahdin täysin. Minä itkin ja nauroin, nauroin ja itkin. Ei ollut ketään kenelle puhua tai kertoa. Huomasin itse että olin todella lähellä sitä tilaa että kaikki menisi yli, maailma romahti täysin altani kaikki se mitä on vuodessa saanut niistä paloista alleni. Tunsin kuinka tunteet vain hävisivät tilalle tuli kylmyyttä ja pimeää. Sain kuitenkin purettua osan käydessäni lenkillä ja nostellessa painoja ja unohtamalla.
Jossain vaiheessa kun selviydyin päivä kerrallaan tuli sitten tilanne että kaverini soitti ja kertoi että exäni on synnyttämässä. Ajattelin että onpa kummaa Ei se voi olla kun minulle ei ole kerrottu. Pistin kuitenkin viestin ja varmistin. Ja siellä hän oli, kiiruhdin kiireellä sairaalaan. Itse en edes päässyt mukaan synnytykseen vaan vaan jouduin odottamaan ulkopuolella. Lopulta tuli hoitaja sanomaan että kaikki meni hyvin.
Saatuani hänet syliin ihmettelin miksi en tunne mitään, näen vain lapsen joka makaa sylissäni. Sitten kaikki tuli peilin kirkkaana päähäni. Siinä kun olin unohtanut kaiken kivun ja tuskan ne eivät hoituneetkaan enää pois. Vaan ne tunteet turtuivat. en enää tuntenut surua, tuskaa, häpeää, kaipuuta samoin olivat hävinneet kaikki ylpeys itsestäni ja kaikkein tärkein en rakastanut enää mitään. Ne tunteet olivat poissa tilalla oli vain viha. Siinä samalla kun olin menettänyt rakkaani, menetin myös lapseni tunteideni mukana.
Ainut ajatus mikä silloin oli sisälläni: mikä minusta on tullut! Olen täysi hirviö ei kukaan normaali ihminen tunne näin, tunsin taas sen saman kylmyyden ja pimeän. Kokeilin kuitenkin esittää että tuntisin jotain ja olin mukana nimen valinnassa ja kastejuhlissa huoltajuuttakin yritin mutten saanut. Jossain vaiheessa vain luovutin en jaksanut taistella myönsin myös edelliselleni mitä on minulle tapahtunut. Miksi en käy usein tytärtäni katsomassa jne. Mutta periaatteeni on että käyn juhlapäivinä häntä katsomassa ja silloin tällöin pistäydyn, vien vaatteita ja lahjoja ym. lapsella kuitenkin on oikeus isäänsä.
Nyt olen vain jokin mikä ei tiedä mistä tulee ja mihin menee. En ole se mikä joskus olin vaan minusta on tullut jotain paljon mieleltään rumempaa, kauhempaa, hirveämpää. Olen huomannut etten enää sure kun läheisiä kuolee. Esimerkiksi kun kuulin että edellinen bestikseni on kuollut, oli reaktio vai: Niin sitä ei enää ole. Ja sama kaikissa muissa tapauksissa. Tiedän tälläkin hetkellä että isälläni on ehkä 2 vuotta elinaikaa juomisen takia, mutta minua ei haittaa vaikka kuolee. hän on itse päätöksensä tehnyt ja saanut valita lapset vai viina ja hän valitsi viinan eikä meitä.
En enää edes itse pelkää kuolemaa mutta en sitä vielä kyllä haluakkaan. Elän vain sen vuoksi että vaikka kaikki ovat kuinka potkineet minua eri elämän tilanteissa mutaan, repineet jalasta etten pääsisi jatkamaan. Niin elän vain siksi että näytän, että minä en luovuta olen täällä loppuun asti vaikka sitten muitten kiusaksi.
Nyt olen itse suuntautunut nuoriso-alalle. Yritän estää ettei kenenkään tarvitsisi kokea samaa kuin minun on täytynyt kestää, ettei kenellekään kävisi samoin kuin minulle että menettää sen mikä on ennen ollut.
Ainoa mitä tunnen sisälläni, on äärimmäinen viha. Ei muita ihmisiä vaan itseä kohtaan mitä minusta on tullut. Olen vieläkin väleissä isäni ja siskoni kanssa tapaan heitä säännöllisesti vieläkin en välitä mitä on tapahtunut. Menneitä ei saa tekemättömiksi enkä ole kenellekään mistään katkera tai vihainen. Minä tein itse päätökseni ja taakkani myös kannan. Tytärtänikin koitan nähdä vaikka se sattuukin kun huomaan etten tunne sisälläni mitään.
t: Janne Anttila
Ps. taistelen vieläkin tunteitani vastaan ja yritän tehdä niin kuin mieleni sanoo oikeaksi. Ja syy miksi tämän tänne laitoin ja näin avoimesti kerron, on että: ihmiset tajuaisivat lopettaa omien pikku asioidensa murehtimisen ja näkisivät mitä on kun kaikki kaatuu päälle. Eläkää täydellä sydämellä älkääkä jääkö paikoillenne miettimään mitä tapahtui. Vaan jatkakaa eteenpäin. itse en enää tähän täysin kykene.. osa minusta puuttuu..
ja hyvät ihmisetäläkää valittako kirjoitus virheistä sun muista syyn löydätte tekstistä miksi en osaa kirjoittaa.....
muistan kuinka joskus 6 vuotiaana rohkenin mennä isäni luo ja pyytää heitä olemaan kanssani mutta isäni tokaisi että ei sa häiritä kun aikuiset keskustelevat. Siihen tokaisin että: Nämä ovat minun synttärini ei teidän ryyppyjuhlenne. Ja sitten löysinkin itseni omasta huoneesta arestista.
aikaa kului noin 1 vuotta ollessani yksin kunnes 15-vuotias siskoni alkoi leikkimään minun kanssani. Leikeimme yhdessä noin 2 vuotta leikkiä mistä ei saanut kertoa isille eikä äitille itse en tiennyt silloin mitä se oli.
Siinä samassa lähti ala-asteen ensimmäinen luokka minkä piti olla hyvä ja iloinen asia mutta koulussa oli heti vaikeaa. Ensimmäisestä päivästä lähtien jouduin kaikkien muiden meidän luokan poikien silmän tikuksi. Heitä oli yhteensä 5 vastaan minä.
Muistan vieläkin suurimmän osan kiusaus tilanteista kuin eilisen päivän yksi pahimmista oli kun makasin maassa ja muut viisi poikaa potkivat minua. Muistan vielä kuinka veri maistui suussa ja yritin huutaa vieressä olevalta opettajalta apua ja hän vain hymyili ja käänsi katseensa pois.
Minut leimattiin heti alussa huonoksi oppilaaksi. Ja jos koko luokaa on sitä mieltä ja opettajat, niin mitä luulette että 7-vuotias poika voi silloin itsestään ajatella. Elävinä flashback:einä muistan lausahduksia ”ei tuollainen voi mitään oppia” ”mitä hyötyä opettaa sinulle yhtään mitään kun olet tyhmä” ”jokainen pitää itse huolen itsestään en voi puuttua tuollaisiin asioihin”
Koulukiusausta jatkui 3luokalle asti jolloin tuli luokan vaihto. Silloin siihen tuli loppu koska minut siirrettiin toiseen ryhmään. Mutta ongelmia oli sielläkin, enhän minä osannut vieläkään lukea kunnolla enkä kirjoittaa. Ja muista aineista olin jäänyt täysin jälkeen koska, en ollut pelon vuoksi pystynyt opiskelemaan alemmilla luokilla.
kaikki aika tunneilla meni siihen että odotti jo seuraavalla välitunnilla tulevaa nöyryytystä ja kipua. Siinä samalla kolmannen alussa aloin polttamaan ja juomaan alkoholia kapinoimaan.
Tuossa vaiheessa kun olin saanut kaiken taas melkein kanssa. Isäni ratkesi taas juomaan, hän oli saanut tietää että hänestä tulisi ajan mittaan sokea. Perheriidat alkoivat taas. Niiden seassa alkoi sitten yläaste ja koulun kiinnostus oli loppunut aikoja sitten. Oli siellä vain sen takia että pääsisin joskus pois. Lintsasin todella suuria määriä välillä jopa viikkoja putkeen. Ja vasta nyt yläasteen loppupuolella tajusin mitä oli ollut tuo salainen leikki siskoni kanssa. Tajusin että hän oli käyttänyt minua pienenä hyväksi.
Siinä sitten tutustuin taas uusiin kavereihin näitä kuuluisia pahoja poikia mitkä tulivat minua auttamaan ala-asteella ketkä opettivat juomaan ja polttamaan. heillä oli taas uusia hienoja juttuja kuten pilvi, spiidi ja siistejä tabuja. Eli cannabista, amfetamiinia ja erillaisia rauhoittavia lääkkeitä. Siinä sitten sujui hienosti aika 9-luokan puoleen väliin keskiarvo oli siinä 5.2 pintaa, isä ja äitikin taisi siinä erota jossain välissä.
Ei paljoa kiinnostanut saipahan ajatukset pois tästä maailmasta. Mutta sitten tuli stoppi kaikkeen. Jäimme kiinni asiasta poliisille ja rosikset oli edessä. Päätin siinä rosiksia odotellassa jo, että nyt tulee muutos ja niin tulikin. Muutimme keskipohjanmaalle ja jätin kaiken taakseni ne vaivalla saadut kaverit ja muut muistot.
keskipohjanmaalle muutettuani kävin ysiluokan loppuun ja sain kuin sainkin päästötodistuksen mutta eihän 5.5 torkalla tee mitään hain 10-luokalle ja pääsinkin. Siellä noin lukuvuoden puolessavälissä rakastuin saman ikäiseen tyttöön aivan totaalisesti ja hän minuun. Ainakin niin hän minulle sanoi 3 kuukautta yhdessä olemisemme jälkeen aloimme nuorin ja tyhminä 16-vuotiaina puhumaan lapsista, ja tulimme tulokseen että hankimme sellaisen. Olin aivan innoissani ja sitä todella syvää ja hyvää suhdetta jatkui vielä noin 3kk. Missä välissä suunnittelimme kihlajaiset häät ja muut ja missä asumme lapsen kanssa ja nimen.
Kaikki oli valmista sormukset hommattu ja asuinpaikkakin oli. Sitten yhtenä kylmimmistä päivistä talvella oli päivä mennyt muutenkin pieleen. lämmitys petti, vanhemmat juuri lähteneet ulkomaille minä talossa yksin pihalla -40C. sdddhelin vastaan siihen siellä oli ilokseni tyttöystäväni. Tervehdin iloisesti häntä mutta kuulin hänen äänestä ettei kaikki ollut kunnossa, ja kysyin mikä hänellä oli? Hän ilmoitti että haluaa aikaa miettiä ja että haluaa luultavasti erota ja puhelu loppui siihen.
Romahdin täysin. Minä itkin ja nauroin, nauroin ja itkin. Ei ollut ketään kenelle puhua tai kertoa. Huomasin itse että olin todella lähellä sitä tilaa että kaikki menisi yli, maailma romahti täysin altani kaikki se mitä on vuodessa saanut niistä paloista alleni. Tunsin kuinka tunteet vain hävisivät tilalle tuli kylmyyttä ja pimeää. Sain kuitenkin purettua osan käydessäni lenkillä ja nostellessa painoja ja unohtamalla.
Jossain vaiheessa kun selviydyin päivä kerrallaan tuli sitten tilanne että kaverini soitti ja kertoi että exäni on synnyttämässä. Ajattelin että onpa kummaa Ei se voi olla kun minulle ei ole kerrottu. Pistin kuitenkin viestin ja varmistin. Ja siellä hän oli, kiiruhdin kiireellä sairaalaan. Itse en edes päässyt mukaan synnytykseen vaan vaan jouduin odottamaan ulkopuolella. Lopulta tuli hoitaja sanomaan että kaikki meni hyvin.
Saatuani hänet syliin ihmettelin miksi en tunne mitään, näen vain lapsen joka makaa sylissäni. Sitten kaikki tuli peilin kirkkaana päähäni. Siinä kun olin unohtanut kaiken kivun ja tuskan ne eivät hoituneetkaan enää pois. Vaan ne tunteet turtuivat. en enää tuntenut surua, tuskaa, häpeää, kaipuuta samoin olivat hävinneet kaikki ylpeys itsestäni ja kaikkein tärkein en rakastanut enää mitään. Ne tunteet olivat poissa tilalla oli vain viha. Siinä samalla kun olin menettänyt rakkaani, menetin myös lapseni tunteideni mukana.
Ainut ajatus mikä silloin oli sisälläni: mikä minusta on tullut! Olen täysi hirviö ei kukaan normaali ihminen tunne näin, tunsin taas sen saman kylmyyden ja pimeän. Kokeilin kuitenkin esittää että tuntisin jotain ja olin mukana nimen valinnassa ja kastejuhlissa huoltajuuttakin yritin mutten saanut. Jossain vaiheessa vain luovutin en jaksanut taistella myönsin myös edelliselleni mitä on minulle tapahtunut. Miksi en käy usein tytärtäni katsomassa jne. Mutta periaatteeni on että käyn juhlapäivinä häntä katsomassa ja silloin tällöin pistäydyn, vien vaatteita ja lahjoja ym. lapsella kuitenkin on oikeus isäänsä.
Nyt olen vain jokin mikä ei tiedä mistä tulee ja mihin menee. En ole se mikä joskus olin vaan minusta on tullut jotain paljon mieleltään rumempaa, kauhempaa, hirveämpää. Olen huomannut etten enää sure kun läheisiä kuolee. Esimerkiksi kun kuulin että edellinen bestikseni on kuollut, oli reaktio vai: Niin sitä ei enää ole. Ja sama kaikissa muissa tapauksissa. Tiedän tälläkin hetkellä että isälläni on ehkä 2 vuotta elinaikaa juomisen takia, mutta minua ei haittaa vaikka kuolee. hän on itse päätöksensä tehnyt ja saanut valita lapset vai viina ja hän valitsi viinan eikä meitä.
En enää edes itse pelkää kuolemaa mutta en sitä vielä kyllä haluakkaan. Elän vain sen vuoksi että vaikka kaikki ovat kuinka potkineet minua eri elämän tilanteissa mutaan, repineet jalasta etten pääsisi jatkamaan. Niin elän vain siksi että näytän, että minä en luovuta olen täällä loppuun asti vaikka sitten muitten kiusaksi.
Nyt olen itse suuntautunut nuoriso-alalle. Yritän estää ettei kenenkään tarvitsisi kokea samaa kuin minun on täytynyt kestää, ettei kenellekään kävisi samoin kuin minulle että menettää sen mikä on ennen ollut.
Ainoa mitä tunnen sisälläni, on äärimmäinen viha. Ei muita ihmisiä vaan itseä kohtaan mitä minusta on tullut. Olen vieläkin väleissä isäni ja siskoni kanssa tapaan heitä säännöllisesti vieläkin en välitä mitä on tapahtunut. Menneitä ei saa tekemättömiksi enkä ole kenellekään mistään katkera tai vihainen. Minä tein itse päätökseni ja taakkani myös kannan. Tytärtänikin koitan nähdä vaikka se sattuukin kun huomaan etten tunne sisälläni mitään.
t: Janne Anttila
Ps. taistelen vieläkin tunteitani vastaan ja yritän tehdä niin kuin mieleni sanoo oikeaksi. Ja syy miksi tämän tänne laitoin ja näin avoimesti kerron, on että: ihmiset tajuaisivat lopettaa omien pikku asioidensa murehtimisen ja näkisivät mitä on kun kaikki kaatuu päälle. Eläkää täydellä sydämellä älkääkä jääkö paikoillenne miettimään mitä tapahtui. Vaan jatkakaa eteenpäin. itse en enää tähän täysin kykene.. osa minusta puuttuu..
ja hyvät ihmisetäläkää valittako kirjoitus virheistä sun muista syyn löydätte tekstistä miksi en osaa kirjoittaa.....
Vastaukset 14
Vanhimmat
Olipas sulla ollut vastoinkäymisiä,ja joitakin ilon hetkiä myös. ihmeen hyvin olet selvinnyt, ja näyttää siltä että nouset voittajana. Onnea ja menestystä.
joo ihmeen hyvin ajattelet viä kokemustesi jälkeen valitettavasti kaikki ei selviä tuon kaltaisista kokemuksista..
surullista. Toivon sinun löytävän takaisin tunteisiisi. Sinuun verrattuna minä tunnun naivilta kakaralta, vaikka itsekin asioita olen kokenut. Hienoa on että tähän asti olet selvinnyt ja se että olet valinnut nuorisoalan on loistavaa.
kiitos
Kirjoita elämänkertasi.
Kirjoitus sinulta sujuu.
Minä voin autella.
Olen kirjailija ja kriitikko.
vie vaan hetken aikaa että saan kaikki muistot ja muistelmat kasattua pakettiin. Ja vielä ryhmiteltyä ne oikeaan aika järjestykseen. Tuo minkä kirjoitin on lyhennelmä. Luultavasti joka elämän tapahtumasta saisin kirjoitettua tuon kokoiset pätkät asiaa.. anna toki mailisia tai joku muu millä saa pidettyä yhteyttä
[email protected]
Minä voin autella kirjoitusasioissa.
Enpä vaivaudu pääsemään eroon tunteetomuudesta, vaikka onhan se omien tunteidensa pakoon juoksemista omalla tavallaan. mutta ei satu enään. PS. arvostan kyllä pyrkimystäsi hakea noita tunteitasi ja onhan sinulla syy siihen johon tarttua kiinni. Älä toista isäsi virheitä.
Tekstisi alku oli aivan kuin omasta lapsuudestani...=(
Vanhempani olivat myös alkoholisteja, elimme kolmen sisareni kanssa äärimmäisessä köyhyydessä, törkyisessä luukussa jossa vanhempani ja muutamat muut samanlaiset lahtasivat viinaa naamansa, jatkuvan pilkan ja halventamisen kohteina. Ala-aste oli jo yhtä tuskaa, ja vaikka kuvittelin että yläaste olisi helpompaa, koska oppilaat ovat vanhentuneet ja viisastuneet, asia oli päinvastoin. Kävin seiskaluokan juuri ja juuri loppuun, ja kasille siirtyessä, jatkuvan fyysisen ja henkisen pahoinpitelyn yltyessä, lopetin koulun kesken.
Tässä vaiheessa vanhempani käänsivät totaalisesti kelkkansa tulemalla uskoon!!! Voisi kuvitella että kaikki olisi kääntynyt paremmaksi, mutta ei, päivastoin. Alkoi jatkuva pakkokäännyttäminen, "uskot jumalaan tai joudut helvettiin!!"
Se, että he eivät pystyneet ottamaan vastuuta elämästään, hankkimaan töitä ja rahaa, johtui siitä että "jumala koettelee meitä..!" tai "sillä on joku tarkotus..!"
Kaikki muut asiat menivät samalla linjalla,
jossain vaiheessa aloin tuntea suunnatonta vihaa tätä "jumalaa" kohtaan, vieraannuin perheestäni täysin ja muutin ainoan ystäväni luo asumaan.
Siinä vaiheessa mukaan tulivat alkoholi ja rikokset, ja seuraavat pari vuotta kuluivat autovarkauksien, murtojen ja viinan/blosan tahdissa. Jossain vaiheessa olimme toteuttamassa siihen asti suurinta keikkaa, jokin meni pieleen, 2 vuotta ehdonalaista, ystävä vuodeksi linnaan ja taas pohjaton yksinäisyys...
Palasin takaisin "kotiini", ja huomasin,että isäni oli muuttunut todella paljon, tutustunut erilaisiin ihmisiin ja vieraantunut näistä jeesustelujutuista. Pystyimme juttelemaan asioista viimeinkin kuin ihmiset, ja yhtenä iltana istuimme parvekkeella tupakalla, hän alkoi puhumaan asioistaan ja kyselemään minulta lapsuudestani, ja kun puhuin tunteistani hän murtui ja oli pahoillaan, pyysi ensimmäistä kertaa elämäni aikana minulta anteeksi lapsuudessani tapahtuneita asioita.
Siitä lähtien juttelimme isäni kanssa joka ilta, hän ryhdistäytyi silmissä, ja aloin jollain tavalla välittämään hänestä...
Muutamaa kuukautta myöhemmin seison asbestisyöpään kuolleen isäni haudalla, repaleisissa farkuissa ja buutseissa, ranteet viilleltyinä ja katkerampana kuin koskaan.
(Tähän väliin kuuluu vaihe, josta en todellakaan aio edes tänne kirjoittaa)
Nykyään olen päättänyt alkaa elämään, hinnalla millä hyvänsä. viimeisen vuoden olen opiskellut kotonani, haalinut tietoa kaikista mahdollisista aiheista, päntännyt yötä päivää ja koittanut sivistää itseäni. Kaikkein vaikeinta on ehkä yksinäisyys, se että joutuu tekemään vaikeimmatkin päätökset ilman kenenkään tukea, ja kun saavuttaa jotain, kukaan ei ole jakamassa iloa, eikä mikään siksi tunnu miltään... Mutta jo se kun miettii omaa lapsuuttaan, saa jatkamaan, koska en todellakaan antaisi itselleni anteeksi sitä, että omat lapseni (jos niitä joskus edes tulee), joutuisivat elämään samanlaisessa helvetissä.
En tiedä, miksi ihmeessä edes kirjoitin tällaista skeidaa tänne, tuo stoori vain sai vanhat painajaiset taas mieleen, ja oli pakko purkautua johonkin.
Mutta vielä, kaikki te, jotka olette eläneet/elätte alkoholistiperheessä, tai jossain vastaavassa tilanteessa, älkää luovuttako vaan koittakaa päästä ylöspäin!!=)
juuh.. olen tässä saanut sähköpostiin palautetta jo monelta persoonalta kyseisestä aiheesta.. meitä tuntuu olevan todella monta kenellä on sama kohtalo takana.. ja luutavasti vielä enemmän niitä joilla tämä on vielä jokapäiväistä elämää..
Niin. Mitä elämä on? Miksi sen pitää aina olla niin vaikeaa? Mutta silti toisina hetkinä niin ihanaa.
Luin tekstiäsi "GothicWhite" mielenkiinnolla ja se sai minut taas kerran ajattelemaan tätä elämää ja olemista.
Minun tarinani on ehkä hieman samanlainen, mutta silti niin erilainen. Koulussa minua ei olla pahemmin kiusattu. Ala-asteella olin jopa ns. suosittu mutta sen jälkeen ja osittain sen aikana alkoi minun elämäni vaikeutuminen...
Ylä-aste meni muuten ihan hyvin mutta kaverit vähenivät ja vaihtuivat lopulta kokonaan yhtä lukuunottamatta. Tuli tietysti sekoiltua perjantai-iltaisin kaverien kanssa kaupungilla ja vietettyä muutenkin aikaa paljon poissa kotoa. Viinaan, tupakkaan tai huumeisiin en silti pahemmin koskenut.
Kotiväki huolestui. Eivät tunteneet uusia kavereitani eivätkä tienneet missä aikani vietin. Alkoivat ajan mittaan joka kerta kotiin tullessani valittamaan. Siitä alkoivat noin kolme vuotta kestäneet riidat äitini kanssa. Se oli henkisesti hyvin raskasta aikaa vaikkei ehkä uskoisi.
Kesällä -03 ennen yhdeksännen luokan alkua tapasin nykyisen poikaystäväni ja syksyllä aloimmekin jo seurustelemaan. Se sai ajatukseni ainakin hetkeksi pois noista riidoista ja kaikesta muusta mikä nyt sillä hetkellä saattoi mieltäni ahdistaa.
Masennuksia tuli ja meni milloin mistäkin asiasta johtuvia. Kotona meni huonosti ja se alkoi näkyä pikkuhiljaa muissa ihmissuhteissa ja käytöksessani. Riitelimme myös poikaystäväni kanssa paljon enemman ja vakavammin kuin ennen. Se sai minut entistä epävarmemmaksi itsestäni ja kaikesta ympärilläni.
Yhdeksäs luokka loppui ja pääsin nauttimaan kesästä. Keväällä olin hakenut kolmeen koulutuspaikkaan ja kesällä sain ilmoituksen, että olin päässyt opiskelemaan. Kesä meni ja syksy tuli. Tilanne kotona oli alkanut rauhoittumaan.
Elokuussa lähdin sitten uuteen opiskelupaikkaani, joka sijaitsi onneksi vain noin kuudenkymmenen kilometrin päässä kotikaupungistani. Heti ensimmäisenä päivänä minua rupesi aivan sanoinkuvaamattomasti ahdistamaan enkä pystynyt nukkumaan tai syömään. Kokoajan vain ahdisti ja itketti. Laitoin kotiväelle seuraavana aamuna viestin, että tulla hakemaan minut pois täältä.
Niin olin taas takaisin kotonani tyhjä luovuttaja-olo kanssani. Silloin tuntui ettei mistään tule mitään.
Saatuani pääni jonkinlaiseen järjestykseen päätin pitää välivuoden. Etsin töitä ja sainkin yhden paikan väliaikaisesti, palkkaakin vähän. Silloin tuntui, että saattaisin pian päästä pienen elämäni alkuun. Mutta ei, minua odotti vielä jotain pahempaa.
Yksi ilta ollessani kotona tuli isäni toistä kotiin ja meille tuli riita joka päättyi siihen, että ensiksi minä löin isääni joka sitten löi minua. Menin paniikkiin ja lähdin kotoa pikkuveljeni kanssa. Silloin tuli myös ensimmäinen ja tähänastisista pahin paaniikkikohtaus mikä minulla on ollut. Seuraavana yönä menin kaverilleni yöksi. Oli pakko päästä pois.
Seuraavaksi poikaystäväni halusi erota minusta ja olin ihan palasina. Syytäkään hän ei kertonut. Itkin ja itkin ja mietin MIKSI? Ajattelin jo elämästä luopumista.
Onneksi sain tilaisuuden viikkoa myöhemmin jutella asioista poikaystäväni kanssa ja tulimme siihen tulokseen, että jatkamme vielä yhteistä taivaltamme. Se ehkä pelasti minut.
Nyt elän myös päivä kerrallaan ja yritän elää tätä pientä elämääni, joka tuskin on vielä alkanutkaan. Joka pivä hieman peläten, mutta silti toivoen ja haaveillen jostain paremmasta...
Jaksamisia sinulle "GothicWhite", jos jaksoit lukea tänne asti...
juu tietenkin luin sen, kun sinäkin kerran minun vaivauduit lukeman. Neuvoisin sinua käsittelemään pikkuhiljaa kaikki nuo tapahtumasi päässä uudelleen. Ja niistä kannattais myös puhua jollekkin *en tarkoita psykiatria* koska nämä "asiat" vain pakkaavat jäämään alitajuntaan pyörimään, ja vaikuttamaan kaikkiin tuleviin päätöksiisi.. Loppujen lopuksi huomaat kuinka pieniä ja mitättömiä nämä asiat ovat.
Mutta kun tälläisiä asioita on paljon ne muodostavat miellekuvana "lumipallo alamäessä reaktion" Eli pieniä asioita kun kertyy ja kertyy, niin huomaat että selässäsi on iso taakka mikä vain suurenee surenemistaan etkä kykene yksin sitä hallitsemaan. sen takia niistä kannattaisi puhua, se kaikki on vain liikaa yhdelle ihmiselle ..
Menneitä ei kannata jäädä liikaa murehtiman. Siitä vuorostaan ei saa kuin itselle huononmielen. Mutta jos muistelet niin muistele sitten hyvällä. Niitä kannttaa mielummin miettiä positiivisesti tyyliin "niin minulle kävi ja minä siitä selvisin ja tulen selviämään jatkossakin" muuttaa huonot muistot ja asiat omiksi vahvuuksiksi ja voimavaroiksi.
Niin... Kyllähän sitä välillä tulee itsekkin mietittyä, että asiat voisivat olla vieläkin huonommin ja että pitäisi muistaa olla kiitollinen kaikesta mitä on saanut kokea ja nähdä, mutta minkäs ihminen mielelleen mahtaa...
Minä tosiaan olen sllainen ns. "pienistä murehtija" ja kerään kaikki minulle sanotut pahat asiat sisälleni, jonne ne saattavat jäädä ehkä jopa koko loppuelämäksi.
Kyllähän sitä jonkinverran tulee asioista juteltua poikaystävän ja parhaan kaverini kanssa, mutta ei heillä ole läheskään samanlaisia kokemuksia kuin minulla.. Tuntuu, että kaverit ovat päässeet paljon helpommin elämään kiinni kuin minä, mutta ehkä olen vain katkera kaikesta..
No tällähetkellä yritän vain nauttia kesästä, unohtaa menneet ja katsoa tulevaan.
Ps. ensi syksynä menen sitten uudelleen kokeilemaan miltä koulu maistuu, mutta en tietenkään samaan paikkaan kuin missä olin... :)
Kyllä kuin luin ton sun juttus tuli olo että mitä mä valitan pienestä (?)
mut oon oppinu et kaikki kokee kaiken eri tavalla. Mulla on takana kanssa lapsuus jossa on sattunu ja tapahtunu.
(väkivaltaset isäpuolet, jatkuva hkailu, yksinäisyys, tärkeen ihmisen kuolema
((se tapettiin)) joka oli mulle kun varaisä...
koulukiusaus...yms)
mut kaikesta on yritetty selvitä ja hyvin onnistunu :)!
Kiva ois jutella sun kanssa enemmänkin, jos tahtoo?
ei luoja :SAD:DSA: cry me a river.
pahempaa paskaa saa hakea