Tulin yllättäin uskoon

Asuin pitkään poissa Suomesta, työskentelin hoitoalalla, ja näin elämän nurjaa puolta enemmän kuin lääkäri määrää.
Jossain vaiheessa tuli almanakka täyteen, tiesin että on aika palata kotiin.

Kotia ei enää ollut eikä ystäviä, aika oli ajanut ohi.
Alku oli raskasta, aloittaa elämä uudelleen, ei ystäviä.
Aika kului, löysin jokusen ystävän. Jouduin pian katsomaan peiliin, kun huomasin mikä minusta oli tullut.
Se mistä sain tarpeekseni, ja minkä halusin jättää taakseni, tulikin mukanani.
Olin muuttunut siksi, ja se erottui yllättäen täällä erilaisessa ympäristössä niin selvästi, että yllätti itsenikin.

Minusta oli tullut se mitä ihmisissä itse vihasin.
Kun joku oli minulle hyvä, maksoin sen pahalla. Olin hyvin itsekäs.
Eräs heistä vei minut kirkkoon, eräs josta en olisi sellaista uskonut.
Se oli yksi kerta, mutta vaikuttava. Itkin siellä hiljaa. Muurini oli saanut särön.
Eristin itseni muista, lähdin kulkemaan omaa polkua erillään muista.
Vaikka kuljin hiljaa, uuvuin sisältä. Raskasta elää valehdellen itselleen.
Oli eräs joka piti minusta vilpittömästi, se oli paljon enemmän kuin ansaitsin.
Tapasin hänet siellä kirkossa, kirkko on rakennettu hänen kunniakseen, hänen joka teki särön muuriini.
Maailmani lähti muuttumaan, en halunnut sitä ja samaan aikaan halusin sitä.
Nyt olen kurimuksessa, elän raamattua, vaikka en haluaisi.
Löydän itseni sieltä kaiken aikaa, vihaan sitä ja rakastan sitä.
Kuten sana raamatusta, että tiedän mitä haluan tehdä, mutta en tee sitä, vaan teen sitä mitä en tahdo.
Miten sokea olenkaan, että en nähnyt tätäkään itsessäni, vaan sekin piti lukea raamatusta.
En tiedä olenko uskossa, ehkä jonain päivänä tiedän. Silmäni avautuivat viimein.
Tämä on ajankuluksi keksitty juttu.