Luin juuri vauvakirjaa, lisäsin muutaman ihanan

Asian. Häkellyin ensin miten olen ollut niin kova, mutta hoitava ja hellä. Nyt ymmärrän miksi, olen tehnyt kaiken luonnollisesti oikein. Siinä tilanteessa, mikä ei minusta johtunut. Helpottaa nyt kun tietää. Ja että todellinen manipulointi ja itsetunnon vienti aiheuttivat oman sisäisen äänen kuuntelemattomuuden. Toisaalta opin, kehityin, maailman kuvani laajentui mutta jouduimme kokemaan paljon pahaa. Uskon että näin piti tapahtua, ja nyt on parempi jatkaa elämää, vaikka se on vaikeaa niiden tapahtumien takia. Ymmärrän kuitenkin ettei voi masentua, lakata elämästä vaikka elämä on ollut kaikkea muuta kuin mitä me olemme. Kirkkaasti näen. Samaan aikaan sisäisesti vahva mutta rikki. Väsynyt pelkäämään ja siihen ettei pelkää. Kaivoin rukouskirjat esiin, pitkästä aikaa on taas vapaus harjoittaa uskoa eikä hävetä sitä. Anopin vanha katekismus löytyi, alleviivattu kohta älä tee huorin. Mietin miksi joskus exä syytti minua vanhan äitinsä sydänkohtauksesta. Minähän rakastin häntä.