Mikä itsarin tekemisessä on raatilaisten mielestä vaikeinta. Usein kuulen ettei yksilö kykene sitä tekemään. Omasta yrityksestäni huomasin sen olevan varsin helppoa ja kynnyksen kovin pieni.
Siis itse tekninen suoritus
teon seurausten arviointi
fyysisen kivun pelko
epäonnistumisen ja vammautumisen pelko
lopullisuuden pelko (fobia)?
Siis itse tekninen suoritus
teon seurausten arviointi
fyysisen kivun pelko
epäonnistumisen ja vammautumisen pelko
lopullisuuden pelko (fobia)?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Itsemurha on teknisesti helppo suorittaa, siinä olet oikeassa. Useimmiten kuitenkin se epäonnistuu. Uskoisin johtuvan siitä, että ihminen ei kuitenkaan syvällä sisimmässään halua onnistua. Et varmasti sinäkään, kun täällä vielä kirjoittelet.
Itsemurhan ajattelu ja tällä ajatuksella leikkiminen on monesti helpottavaa; tulee tunne, että on ainakin yksi asia, josta voin itse päättää: omasta elämästäni. Useimmiten löytyy muitakin keinoja selviytyä, niitä ei vaan joka tilanteessa huomaa. Jos itsemurha-ajatukset täyttävät mielen ja ajatukset, on aika hakea apua. Aina löytyy joku syy jatkaa elämää. Se syy ei ehkä ole juuri tässä ja nyt, mutta myöhemmin huomaa, että elämä sentään on aika mukava asia.
Luulisin vaikeinta itsemurhan tekemisessä olevan juuri sen lopullisuuden ja toisaalta sen, että sitä harkitsevan mielessä on vielä jokin pieni toivonkipinä, jota ei missään nimessä saakaan sammuttaa. Tätä kipinää pitää vaalia ja jonain päivänä tämä ihminen sitten löytääkin syyn elää.
Hukkuva tarttuu vaikka oljenkorteen, sanotaan, miksei itsemurhaa harkitseva sitten tarttuisi pieneen toivoon paremmasta huomisesta.
Joo oli hyvä kirjoitus ja mielipide samalla.
Mielestäni se toivon kipinä on ohjelmoitu genetiikkaan. Se on se elossa selviämisen taito ja perustarve.
pahiten estää epäonnistumisen kautta pysyvästi vammautuneeksi jäämisen pelko ja se mitä teen lähimmäisille, tunnen niistä vielä vastuuta.
Voisin tappaa itseni milloin vain...teenkin sen kohtapuoleen, tai no riippuu elämästäni muuten. Mutta jos kaikki menee näin päin viddua niin kohta kohta...kaikki on valmiina ei pelota ei, mutta vielä ei ole tarpeeksi syytä niin suureen ratkaisuun...
Lopullisuuden pelko varmasti on se mikä eniten ihmisiä pelottaa, mutta kaikkihan me lähdemme niin vitunko väliä sillä on että tänään vai huomenna, näin suhtaudun kuolemaan, ja se on mielestäni ainut järkevä tapa...
Lopullisuudenpelko, aeternitafobia
Uskotko/tiedätkö/luuletko kuoleman jälkeen olevan jotain/elämää? Miten te muut?
Jos joku luulee että itsarin jälkeinen elämä olis samaa kuin luonnollisen kuoleman jälkeinen, niin pahasti metsään päin mennään! Jos vähänkään järkee on pääkopassa, niin ei varmaan edes kokeile, sillä paluuta ei ole.
Miksi sitten ehdottelet ja sanot kaikille, että tapa itsesi? Minun käsittääkseni sanot juuri ihmiselle, että tee itsemurha, kun hoet näissä keskusteluissa "tapa ittes"??!!
En tiedä vaikeudesta, siinä on vain monta pientä asiaa jotka tökkivät vastaan. Jos voisi kuolla esim. vuodeksi pariksi, niin tappaisin itseni heti.. nukkuisin kaiken paskan yli ja heräisin uuteen, kauniiseen maailmaan.
Mutta noin niinkuin todella, voisin kyllä kuvitella tappavani itseni ongelmitta, kipu ei ole mitenkään uutta.
Seurauksista en tiedä.. ei ole sellaisia tunne- tai muita siteitä että kokisin toisten kärsivän ratkaisustani. Ehkä kokisin silti syyllisyyttä, mutta ei siitä estettä saa.
Tuo vammautumisen riski on kai suurempi "impulssiryhmällä". Siis niillä jotka vähemmän suunnitellusti ja päämäärättömästi lähtevät nirriään riistämään. Luulisi että esim. pitkäaikaismasentuneet jotka ovat hautoneet tekoa päässään pitkään harvemmin epäonnistuvat.
Niin, ehkä se sitten on se lopullisuus. Kyllä sitä haluaisi pyyhkiä menneisyytensä unohdukseen, paeta tästä hetkestä, ja välttää tulevan. Mutta toisaalta kiehtoo ajatus syntyä uudestaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä.. ja onhan se tavallaan mahdollista, pitäisi vain löytää jostain aavistus energiaa jolla raivata paineet ja murheet pois. Kaiken kuolemanhalun seassa kummittelee pieni toivo voimien löytämisestä.. jos päättää lähteä, tietää tuhoavansa sen.
menneisyydenpelko, pastinofobia
Kivuntunne on muuten jännä, koska esim. itse tällähetkellä voin polttaa itseäni (kuvioita punahehkuisella rautanaulalla) viiltää tai pistää itseäni välittämättä kivusta. Luulen että voisin suorittaa jopa pienet kirurgiset operaatiot (luomenpoisto) tuntematta kipua tai siitä välittämättä.
Mitä olet mieltä kuolemanjälkeisestä?
Menneisyyden..? Ehkä sitten. Mutta mennyt ja tuleva liittyvät yhteen, koska jo tapahtunut yleensä määrää suuren osan siitä mikä tulee tapahtumaan. Ei halua antaa sitä mahdollisuutta sille..
Kuolemanjälkeisestä.. minulla todellakaan ei ole mieltä enää sille uhrattavaksi. On sitä mietitty, sitten unohdettu, nykyisin varon koskemasta kaikkeen minkä voisin kuvitella kuormittavan päätäni liikaa.
Kivusta.. voin sanoa täysin samaa. Itsensä silpominen oli joskus tehokas "rauhoituslääke" josta sitten myöhemmin tuli jonkinlaista taidetta. Nykyisin (harvoin silti) tulee tehtyä juuri polttokuvioita, palanut kohta viillolla auki jne. On sellainen tietty innostunut tunne/olotila jossa haluaa nähdä verta ja "tutkia" kipua. Jotenkin rauhallinen, eteerinen, ei millään lailla ahdistunut.
Itse olen viillellyt itseäni joskus. Muistan kyllä millainen tunne siitä tulee. Yleensä ahdistuksen seurauksena viiltelin, ei ole pitkäkään aika kun viimeksi. Järki sanoo, ettei ole syytä omaa lihaansa leikata. Arvet ovat rumia ja suuria. Teidän itseviiltelynne motiiveista en tiedä. Olen päättänyt lopettaa viiltelyn mutta aina se jotenkin vaan menee siihen että joskus tulee viilleltyä. Yleensä en halua kenenkään edes näkevän jälkiä ja peittelen niitä mahdollisuuksien mukaan. Tupakalla joskus polttelin ympyräkuvioita kämmenselkään mutta se oli teinityttötouhuja.
Helvetti sentään - taidat olla tämän asian alapuolella!
Tahtoessaan tosissaan tehdä itsarin mattimeikäläinenkin onnistuisi siinä!
50 -vuotisen elämäni aikana olen joutunut kokemaan muutamien kollegoiden ja asiakkaiden itsemurhat. Jokainen heistä halusi asiaa tosissaan ja "onnistui".
Ns. tekoitsarithan ovat niitä hätähuutoja lähimmille - joten menepäs nyt auttamaan!!!
Monesti itsari(onnistunut)on perheelle ja tuttaville täysi yllätys!
Se vaatii todella suurta rohkeutta (itsesuojeluvaisto ja esim. uskonto)!
Älä kirjoittele vakavasta asiasta hakuammunnalla - olet ajattelematon ja kenties myös tyhmä!
Ylä- tai alapuolella, onko sillä merkitystä?
En usko sinun kuitenkaan väheksyvän omaa kokemustani, kliinisestihän olin hetken kuollut. (elintoiminnot pysähtyneet ja aivot siis myös ilman happea, aivothan eivät varsinaisesti kuole fyysisesti rikkoutumatta silmänräpäyksessä)
Tyhmä ja ajattelematon voin olla, tämä voi johtua osaltaan siitä, että yritykseni jätti minuun myös fyysisiä, joskaan ei ulkoisia, jälkiä.
Olet oikeassa myös siinä, että onnistunut itsemurha on tulee usein läheisille yllätyksenä. Kuitenkaan en väheksyisi sitä, että osa pyytää ennen sitä apua. Kumpi onkaan loppujen lopuksi parempi?
Lopuksi: myös vakavalla asialla voi leikkiä. Itse en rinnasta itsetuhoa mihinkään, mutta en sulje sitä myöskään pois arkipäiväisistä puheista. Itsetuhoa glorifioidaan mielestäni liikaa, itse haluan palauttaa sen maanpinnalle siihen asemaan, mikä sille kuuluukin.
Fyysisen kivun pelko ja ajatus siitä, että mm. vanhemmat jäisivät kaipaamaan, on suurin este. Pelkään myös sitä, mitä kuoleman jälkeen on, joudunko helvettiin, kun en ole uskovainen jne.
En usko kuoleman jälkeiseen elämään. Siksi kuolema, vaikka onkin lohtu tuskaiseen elämään, on myös kaiken loppu.
Ajattelen, että yhtä hyvin voin vielä päivän elää. Ja sitten ajattelen, että on rakas, joka jäisi kaipaamaan, vaikken ole varma olisiko kuolemani hänelle hyväksi (riippakivi pois) vai pahaksi (jokin päässä sekoaa lopullisesti).
Oma tuskani isäni itsemurhan takia ei ole hellittänyt vuosienkaan kuluessa ja siksi tiedän, että vaikka minusta tuntuisi, että elämäni on merkityksetöntä, niin voi olla, ettei rakkaani pysty heittämään mielestään muistoani eikä hyväksymään tekoani.
Ikä on tuonut ajatuksen, että jaksan jotenkin. Odotan vain riittävän kauan, kyllä kuolema lopulta tulee. En pysty yrittämään itsemurhaa. En tiedä miksi. Kai se sitten on sen lopullisuuden pelko (fobia?)?
Kiitos vastauksesta, se oli mielenkiintoista luettavaa.
Mieleni tekisi kysyä sinulta muutamia kysymyksiä, mutta en ole oikeutettu availemaan haavojasi.
Myös itse tiedän aina selviäväni seuraavaan päivään. Keinoina itselläni ovat lähinnä kemiallisen puolen apukeinot, elämän kemiaa.
Seestyneesti sitä vain kuitenkin tuli se päivä ja varmaan joskus vielä tulee, jolloin henkisen väsymyksen lisäksi fyysinen väsymys ylittää kaiken muun.