Olen avioliitossa oleva mies jolla on yksi lapsi ja olen kärsinyt paniikkihäiriöstä jo 14v. Vaimoni rakastaa minua ja on ollut tukenani vaikeissa tilanteissa, mutta minulla on itsetuhoisia ajatuksia. Rakastan lastani ja vaimoani yli kaiken, mutta iltaisin ajattelen kunpa ei tarvitsisi herätä aamulla tähän synkkään maailmaan. Minulla on kyllä lääkitys, mutta se ei tunnu tehoavan seronil 20mg propral 40mg. Pitäisiköhän minun vaihtaa lääkitystä tai saada vahvenpi masennus lääkitys. Antakaa ehdotuksia mitä minun tulisi tehdä.:(
huolestunut
what what??
6653
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
yhteyttä ja korjatkaa lääkitystä. Käytkö terapiassa?
Ehkä kaikkein vainkein minulle on käydä terapiassa koska pelkään leimautuvani. sisäänkäynnin vieressä on töissä koulukaverini jota aina pelkään näkeväni minut menemässä mielenterveystoimistoon. Tällä hetkelä istun yksi ja pohdin tilannettani.:(
Ajattele mikä sulle on tärkeintä elämässä...onko se sun perhe, terveys...mikä ikinä. Älä anna pelon voittaa. Sillä ei ole tässä maailmankaikkeudessa mitään väliä, jos joku tuttusi näkee sinun menevän mielenterv.toimistoon. Tärkeintä on se että haet apua.
Mulla on kans ollut paniikkihäiriö jostain murkkuikäisestä ja ajottaista masennusta.
Oon kertonut avomiehelle yhdessäolomme aikana paljon kaikkia asioita mitkä painaa, mutta nyt taas viime aikoina on alkanut tuntumaan siltä etten halua vaivata enkä huolestutaa häntä asioillani... Enkä ole myöskään puhunut hänelle, enkä muillekaan.
Olo alkaa taas olla todella ahdistunut ja masentunut. Joskus pyörii itsetuhoisia ajatuksia päässä. Yritän kuitenkin peitellä kaikkea, koska haluan tämän menevän ohi.
Lääkkeitä minulla ei ole, enkä haluakaan.
Olen 22-vuotias nainen.
Suosittelisin sinua kumminkin kokeilemaan jotain masennuslääkettä ja Beettasalpaajaa.
Suosittelen kuitenkin kertomaan avomiehellesi oireistasi ja pahanolontunteistas. Jos teidän välinen rakkaus on vahva kerro tunteistasi, jos miehesi todella rakastaa sinua hän myös kuuntelee. Omat asiani ovat jo paremalla mallilla. :)
Ongelmana ehkä onkin se että pelkään mieheni reaktiota. Yleensä kyselee (mikä tuntuu tenttaamiselta) ja toisinaan saattaa suuttuakin...
Edellispäivänä itkin pienessä mytyssä pitkään ja toivoin että katoaisin... Olo ei helpota..
Ja lääkkeistä ja terapeuteista en usko olevan apua. Ja totta puhuakseni olen liian väsynyt kertomaan kenellekään mitään.
Mukava kuulla että sulla alkaa mennä jo paremmin. :)
Kyllä kait mullakin helpottaa taas ajan kanssa.