Miten voi olla näin vaikeaa ihmisellä? Joka päivä katson peiliin ja toivon, että en olisi näin ruma. Tiedän, että ajattelette minun vain murehtivan jotain luomea tai rumia hampaita tai lihavuutta, mutta olen oikeasti ruma! En uskalla edes tutustua uusiin ihmisiin koska mietin jatkuvasti mitä he mahtaisivat ajatella minusta. Olenkin nyt ihan yksin, lukion päättänyt ja yliopistoon aikova nuori mies. Tulevaisuus pelottaa, kamalinta olisi elää koko loppuelämänsä yksin ja unohdettuna, vailla mitään tarkoitusta ja epäonnistuneena. Häpeän itseäni. Olen kuitenkin älykäs ja ymmärtäväinen ihminen, mutta koko elämääni varjostaa ajatus siitä, mitä muut ajattelevat tällaisesta ihmisestä, olen epävarma enkä uskalla kunnolla keskustella ihmisten kanssa. En tiedä mitä tekisin, tällaiseen tilanteeseen ei taida edes olla ratkaisua... Olisinpa edes ruma normaalilla tavalla, mutta olen mielestäni kuin luonnonoikku, kasvojen piirteet eriparia keskenään ja muu keho on mitä on. Miksen voi vain olla normaali? Harvoin olen nähnyt ketään yhtä rumaa.
Tässäpä nyt taas tätä perinteistä alemmuuden hehkuttamista, kiva jos joku jaksoi loppuun asti lukea. Taidan nyt alkaa nukkumaan, jos vaikka aamulla olisin hitusen komeamman näköinen...
Tässäpä nyt taas tätä perinteistä alemmuuden hehkuttamista, kiva jos joku jaksoi loppuun asti lukea. Taidan nyt alkaa nukkumaan, jos vaikka aamulla olisin hitusen komeamman näköinen...
Vastaukset 26
Vanhimmat
Sama juttu mulla. Oon ihan saatanan ruma ja mulla ei ole yhtään ystävää. Olen epäsosiaalinen erakko ja haluaisin kuolla. Joka päivä on yhtä tuskaa.
Ulkonäkö poikkeavuuteeni ikävästi.
Totta kai se ajoittain sattuu. Sitä opettelee ajan kaa kulkemaan ns. omaa tietään.
Vastakkainen sukupuoli mulle on se lohdullinen osapuoli.
"Tuollainen klovnin naama" sanoi eräskin tyttö minulle.
Ne peiliin tuijottelut/itsearvostelut ovat teini-ikäisten puuhia.
Olen liikenteessä sillä asenteella, että olenpa kuitenkin elossa.
Syrjäytynyt? Kyllä. Olen silti voinut pitää varastomiehen työpaikkani.
Olisi ollut lukupäätäkin, mutta vanhemmat eivät voineet kustantaa opintojani.
Avainsana tässä on itseluottamuksen kehittäminen.
Saat olla miten ruma tahansa, sitä ei noteerata vaan sisäistä tunnetilaasi.
Olisikin helppoa hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on, mutta usein näkee ihmisten katseista etten ole sellainen "siloposki" kuin mitä he haluaisivat katukuvaan... tuntuu, että voisinpa painua jonnekin maanrakoon. Olisi elämä kyllä helpompaa jos vaan osaisi olla ajattelematta mitä muut ulkomuodostani ajattelevat. Ehkäpä se rautainen itsetunto tästä vuosien mittaan vielä kehittyy, täytyy vaan toivoa. On myöskin hyvä muistaa sanonta "Mikä ei tapa, se vahvistaa" eli niin kauan kuin henki pihisee, herää joka aamu entistä vahvempana. Näin ainakin toivon...
otappa huumori elämään eli käännä asiat just toisinpäin ja naura itsekkin itsellesi ja jutuillesi..alkaa tytöt varmaan enemmän tykkää...
Koulussa minua kiusattiin pystynenäni vuoksi. Lähinnä pojat tekivät tätä, mutta myös jotkut tytöt epäsuorasti. (Olen nainen, nykyisin aikuinen). Kerran kun koulussa pidettiin pikkujoulujuhla, sain lahjaksi, töpselin. Tämä tuntui todella hirveältä enkä pystynyt pitämään pokkaani. Kiusaajat näkivät onnistuneensa. Koska toiset siis viestittivät minulle rumuuttani, uskoin itsekin olevani ruma - vaikka ulkomuodossani oli kaikki muu ihan ok.
Tällä saatiin minulle aikaan alemmuudentunne, josta en ehkä vieläkään ole kokonaan päässyt irti (50v). Minulla on kuitenkin kiva (ja komea) aviomies ja tosinätti tytär. Ehköä en sittenkään ole niin ruma, kuin jotkut saivat minut uskomaan.
Luulenpa, että sinulle on sattunut vähän jotain samanlaista. Minäki itkin teini-ikäisenä rumuuttani usein peilin edessä. Mutta luulenpa, etten olisi pitänyt itseäni rumana, jolleivät muut olisi minua pilkanneet. Parikymppisenäkin vielä sikkoin tällöin surin naamaani (vaikkei kukaan enää kiusannutkaan). Samanlainen se on edelleen mutta enpä minä tuota juuri ajattele kammatessani tai meikatessani. Kun se ei häiritse muita, ei se häiritse minuakaan.
Mutta kouluaikaisille kiusaajilleni minun tekisi vieläkin mieli antaa turpiin.
On todella kamalaa ja surullista joutua koulukiusatuksi. Ja saatoit osittain osua oikeaan, sillä minuakin on kiusattu koulussa, mutta ulkonäöstäni on harvemmin sanottu mitään. Nekin harvat kerrat kun joku jotain on sanonut, ovat kyllä jääneet mieleen kaikumaan ja ovat tuskallisia muistoja... Mutta jotenkin olen omastakin mielestäni rumempi kuin muut, ja vielä rumemmalla tavalla kuin muut, oikea rumuuden perikuva. Kuulostaa jo ehkä liioittelulta, mutta siltä minusta ainakin tuntuu kun näen itseni peilistä tai vaikkapa kadulla kuvajainen heijastuu kaupan ikkunasta tai jotain. En ymmärrä miksi olen näin ruma. Kadehdin sellaisia ihmisiä joiden ei ole tarvinnut kokea samaa ulkomuotonsa takia. Mutta silti uskon, että tämäkin asia helpottaa vielä joskus, sitten kun tulee "vanhemmaksi ja viisaammaksi"...
Minusta sinun ei pitäisi kärsiä yksin vaan mennä vaikka psykologin puheille. Enkä tällä tosiaankaan tarkoita, että sinulla olisi mielenterveysongelmia, vaan tarvitset yksinkertaisesti tukea oman identiteettisi löytämiseksi ja hyväksymiseksi.
Kaikkea hyvää. Sinulla on elämä edessäsi. Älä anna sen valua peilin edessä hukkaan.
Voin kyllä kannustaa, että ikä tekee usein kummia. Minä olen kokenut sen "Ruma ankanpoikanen" sadun omakohtaisesti. Noo, ei kai minusta uljasta joutsenta oo tullu, mutta se erilaisuudentunne on mennyt hyvin vähiin.
itseäni ei toisen ns. rumuus mitenkään hidasta, vaan ihmisen persoonallisuus on määräävä.
Se sakki, jota tämä ns. rumuus tuntuu häiritsevän, on niin mänttiä ja yksivakaista nupistaan ettei heissä paljon menetä.
Mieheni kärsi nuorempana juuri kyseisistä ongelmista. Hän kysyi minultakin useaan otteeseen, että miten minä viitsin kulkeä hänen kanssaan julkisesti (minulla ei ole ollut ulkonäköni suhteen mitään ongelmia). Olimme hänen mielestään kuin sadun kaunotar ja hirviö. Mutta minä näin ulkokuoren sisään ja näin hänet miellyttävänä ja ihanana persoonana ja niin häneen rakastuin. Enkä periksi antanut.
Teini-isässä kokeilin seurustelua myös "komeiden" poikien kanssa, mutta yhteenkään en koskaan rakastunut ja huomasin, että ihastuskin mene nopeasti ohi. Olin itsekkin heille vain näyttelytavara. Olin vielä teini, kun aloin olemaan nykyisen mieheni kanssa. Jonkin aikaa seurustelun aloittamisen jälkeen myös miehestäni tuli yllättäin aika suosittu kaveri. Kun hän itse hyväksyi itsensä sellaisena kuin oli, niin muutkin tekivät samoin ja näin oppivat tuntemaan hänet muutenkin kuin ulkokuoren perusteella. Miehelläni on nykyään paljon ystäviä ja hänestä pidetään todella paljon. Ja minusta tuntuu, että hän on vain komistunut iän myötä.
Jokainen meistä on arvokas huolimatta miltä näytämme. Pitää ensin oppia arvostaamaan itseään, jotta toisetkin voi sinua arvostaa.
Voi poikakulta,,,luin juttusi ja ajattelin että miten voisi sinua auttaa - tuskin mitenkään muuten kuin rohkaisemalla.
Itse olen liki 60 kymppinen en mikään Marilyn Monroe suorastaan vaan ylipainoinen mummeli joka pyristelee eteenpäin elämän tuulessa ja tuiskussa.Nuorempana oli kaikenlaista/ ulkonäkö vaivasi/huono itsetunto/ kunnes oivalsin että mitä hittoja: olen mikä olen ja kelpaan kyllä sellaisenakin, harvapa ihminen on kiiltokuva.
Ne jotka on, eivät mahda sille mitään - siis tarkoitan että jokainen on tasan sitä mitä on tarkoitettu.
Ulkonäkö on tärkeää nuorelle ihmiselle selvä se, mutta kun aikaa kuluu huomaat kyllä ihan oikeasti että ne muut arvot ovat tärkeimpiä.
Tsemppiä sinulle ja kirjoittele joskus miten sinulle menee: lämpimin halauksin: mummeli.
Tuli jotenkin tarve vasta sinulle nuori, joka koet itsesi rumaksi. Olen itse 54v nainen ja kun aloin miettimään elämääni taaksepäin, en muista nähneeni matkani varrella yhtään rumaa ihmistä....vain erilaisia ja persoonallisen, mielenkiintoisen näköisiä. Nämä eivät ole korulauseita eikä niiden tarkoitus ole lohduttelu, vaan kokemukseni nyt vain on niin.
Itse kiinnitän enemmän huomiota särmikkäisiin ja ei-kiiltokuvamaisiin kasvoihin (naisena- myös nuorena)kuin nk. komeihin/kauniisiin kasvoihin tai vartaloon.
Arvioi itsesi uudelleen ja hieman armollisemmin....
Senkin olen huomannut, että ihmiseen tutustuessa tämän sisäinen olemus on paljon tärkeämpi, kuin ulkoinen. Näin se vain on.
On kai se sitten uskottava ettei ulkonäkö merkitse kaikkea, jos kerran olette sen pitkän elämänne aikana voineet todeta... ehkä sitä on vain vaikea ymmärtää kun olen kuvitellut, että ihmiset muodostavat suhteellisen suuria ennakkoluuloja jo ulkonäönkin perusteella. Jospa ne "viisaat" todellakin eroavat "mänteistä" siinä, että toiset näkevät pintaa syvemmälle ja toiset pelkän ulkokuoren... mukavaa että viisaita on ainakin tämän palstan perusteella vielä olemassa. Se antaa samalla toivoa onnellisesta elämästä ja hyvän syyn nauttia tulevasta kesästä. Olen päättänyt, etten anna ulkonäön viedä sisältöä elämältäni. Ilmeisesti se ei ole sen arvoista.
Minua kiusattiin lukiossa(!)ulkonäköni tähden, joka päivä kahden ja puolen vuoden aikana sain kuulla olevani niin ruma, että minun olisi pitänyt kiusaajani mielestä tappaa itseni.Itsetuntoni romahti täysin ja sairastuin vaikeaan masennukseen.Pääsin opiskelemaan kauppakorkeaan mutta häpesin itseäni niin paljon etten uskaltanut mennä luennoille, opiskeluista ei siis tullut mitään.Vasta nyt, 27-vuotiaana ja lukuisten terapioiden jälkeen olen oppinut hyväksymään itseni ja uskon jopa kun joku mies sanoo minulle että olen kaunis.Älä jää murehtimaan ulkonäköäsi, se murhe vei minulta monia nuoruusvuosia!Sitäpaitsi teini-iässä ihminen on juuri epäsuhtaisimmillaan: kasvoissa kukkivat finnit, vartalo on hoikka kukkakeppi, kasvot epäsymmetriset mutta iän myötä nuo "epämuodostumat" tasoittuvat.Tsemppiä opintoihin!Itsekin olin kauan yksinäinen ja kärsin siitä todella paljon, mutta muista vanha ja kulunut sanonta; kotkat lentävät yksin,hanhet laumassa.
On niitä rumia naisiakin, ja sitten on oikein susirumia. Eiköhän sieltä sitten kaveri löydy.
Meinaan että on totta se ettei oikein ruman kanssa juurikaan kukaan tavallisenkaan näköinen haluaisi olla, kauniista puhumattakaan.
Vaikka osa näistä rumista naisitakin odottaa aina vaan jotain Don Juania. Anna niiden vanheta yksikseen.
Mulle on kauheen moni sanonu, et olen tosi kaunis(en omasta mielestäni, olen mielestäni ihan normaali), olen hoikassa kunnossa, en niin ujo, onko kavereita, ei.
Mulla olis tosi paljon kaveriehdokkaita, jotka yrittää solmia ystävyyssuhteita, mutta heti kun ne tutustuu muhun, ne häipyy.
Mulla on kommunikointivaikeuksia, tosi paljon sanottavaa, mutta en vaan saa sanotuksi.
Mun kanssa on todella tylsää.
On se sairasta, kun kavereita halutaan ulkonäön perusteella. Ite voisin olla kaveri minkä tahansa näköiselle ihmiselle, mutta kukaan ei tahdo olla mulle kaverina ja se johtuu nimenomaan kommunikointivaikeukssistani, siis minun on todellakin vaikea kommunikoida yhtään millään tavalla.
Olen jotenkin varma, että sinulla ei ole kommunikointivaikeuksia. Sen kun avaat suusi, kyllä ulkonäkö unohtuu, kun osoittaa miten hieno persoona on!! Olen itse huomannut.
Minä en ole hieno persoona enkä osaa avata suutani.
Niinpä ei ole kavereitakaan. Loppupeleissä persoona todellakin ratkaisee.
Ei kannata miettiä liikaa omaa ulkonäköä. Olen sen itse huomannut..siitä ei tule kuin harmaita hiuksia.
Minua ainakin viehättää vastakkaisessa sukupuolessa juttujen taso, eikä niinkään pärstäkertoin. Komeus on nimittäin katoavaa,mutta se mitä ihmisen sisällä on säilyy koko elämän ajan. Kuulostat ihan smartilta tapauksella,joten uskon ettei sinulla ole mitään hätää:)yliopistoon mahtuu vaikka minkälaista vipeltäjää,joten etköhän sinäkin sieltä oman paikkasi vielä löydä;) onnea opiskeluihin
mä uskon miten vaikeeta sulla on.. nimittäin mul on vähän sama juttu.. ei ole ketään.. en oo mielestäni ruma (enkä muidenkaan) eli ihan normaali ja jopa meikillä saa ihan nätiksi.. mutta silti kukaan ei ole kiinnostunut. mikä mussa on? tuntuu että jätkät vaatii jotain mallin veroisia muijia..ei kukaan ole täydellinen.. tiedän muutaman jotka on musta kiinnostuneita mutta vaikka kuulostaa pahalta sanoa niin ne on tosi rumia.. pitäiskö sitten niiden kanssa vai olla.. kun ei muita saa.. ja olen kuullu sanottavan että ihminen saa itsensä veroisia/näköisiä kumppaneita yleensä. eli mä olen sitten niihin verrattavissa?..
No itselläni on ainakin ihan sellainen luontainen sääntö tuon suhteen, että jos vastapuolen ulkonäkö miellyttää, niin se riittää, eli ei tarvitse todellakaan olla mikään malli, itseasiassa kierrän kaikki diivat ja ylimeikatut/hienot naiset kaukaa, eniten silmään kolahtaa sellaiset luonnolliset "naapurintytöt"
Entäs miehet, joista sinä olet kiinnostunut, ovatko he mielestäsi ulkonäöltään keskitasoisia vai komeita?
Ehkäpä ihan tajuamattasi vaatimuksesi ovat liian korkeat?
Tai ehkäpä vika on luonteessasi, ei minua ainakaan kiinnosta vaikka olisi kuinka nätti tyttö jos käyttäytyy kuin kakara, omaa huonot elämäntavat, on itsekeskeinen jne..
mulle on sanottu monesti että olen liian nirso jätkien suhteen, ja mä oon muuttanu sen asian. enää en ole nirso.. mutta toki joku raja menee.. mä en vaadi et jätkän pitää olla komea malli tms.. kelpaa ihan tavallinen jätkä.. ja mun luonne ei voi olla este kun ne ei tunne mua..ei jätkät voi tietää minkälainen olen, ainut mitä ne tietää on ulkonäkö ja sit vasta luonteen JOS haluis tutustua.. Niin sen takia mä mietin et ooks mä sit tosiaan muka niin ruma etten kelpaa "kellekkään" vai mikä mussa on vikana? Onko jätkät muka niin ujoja,että vaikka olisivat kiinnostuneita niin eivät uskalla tulla juttelemaan ja se jää siihen. Näen kaikkialla mihin ikinä menenkin pareja ja olisi kiva tietää miten ne on tutustuneet.. Olen aika ujo sen suhteen etten uskalla tutustua jätkiin mutta tällä kertaa olen tehnytkin jotain asian eteen ja sain pettyä jälleen. en jaksa enää toivoa.. bestiskin vaihtaa jätkää parin kuukauden välein ja selittää kun se on niin rakastunut ja sanoo että ymmärtää munkin tunteet mut ei se voi ku ei ole ollut edes puolta vuotta yksin..
Minkä ikäinen olet?
16 olen, miten se tähän liittyy?
Liittyy siten, että en oikein ymmärrä miten jaksat noin nuorena surkutella tuon asian suhteen.
Melkein vain parempi, että odottelet ihan rauhassa pari vuotta ja katselet niitä poikia uudelleen, kun olet vähän aikuisempi.
Siis tietty jos kohdalle tulee hyvä tapaus, niin ei tietenkään tarvitse selkää kääntää, mutta ota ihan vaan rauhallisesti ja ennenkaikkea pysy kaukana iäkkäistä jätkistä.
Olet lapsi, myönsit sen itsellesi tai et ja jos joku yli parikymppinen jätkä väittää olevansa sinuun ihastunut, niin taitaa olla kyllä ihan muut asiat mielessä, tai sitten kyseinen tapaus on henkisesti ikäänsä jäljessä.
En ole ikinä ajatellut, että ystävieni pitäisi ylittää jokin tietty ulkonäöllinen taso kelvatakseen ystävikseni. Näin ollen minun on vaikea ymmärtää, miksi ongelma olisi noin iso, ettet ulkonäkösi takia voisi ihmisten kanssa keskustella.
Lisäksi olen kerran ollut erittäin syvästikin ihastunut mielestäni rehellisesti sanottuna todella rumaan mieheen, jolla kuitenkin oli iloiset silmät, hyvä huumorintaju ja ihana luonne. Kun huomasin ihastuneeni häneen, huomasin myös hänen ulkonäkönsä muuttuvan. Aloinkin yhä useammin ruman arpisen ihon sijaan huomaamaan kauniit silmät ja iloiset hymykuopat...Eli kauneus todellakin on katsojan silmissä. Eiköhän sunkin kasvoista ja muusta olemuksesta löydy myös niitä kohtia, joita joku ihminen todellakin voi rakastaa!
Niinhän se menee, että ulkonäkö on se mihin ensimmäisenä ihastuu, mutta kun oppii tuntemaan toisen ja ihastuu luonteeseen, ei ulkonäkö olekaan enää niin tärkeä asia.
Ainoa ongelma tuossa on se, että vie aikaa oppia tuntemaan toinen hyvin. Ja useimmiten se ensivaikutelma koituu monen tuttavuuden kohtaloksi jo alkumetreillä, suurin osa ihmisistä kun toimii alitajuisesti ja ne ensivaikutelmat/ennakkoluulot on ohjelmoitu niin syvälle (liekö ihan geeneissä osa) ihmisen olemukseen... tietysti toivonpilkahduksena on ne ihmiset, jotka eivät sitä ulkokuorta niin tarkkaan syynää.
Viime aikoina olen rehellisesti sanottuna huomannut paljonkin tällaisia ihmisiä kun aloin uskoa niiden olemassaoloon. Olen saanut siitä myös itsevarmuutta ja on oikeastaan vapauttava tunne kun ymmärtää, että on ihmisten oma häpeä jos eivät uskalla/ymmärrä normaalisti käyttäytyä tällaisen keskivertoa rumemman tyypin seurassa. Tuskin minulla kuitenkaan on mitään menetettävää vaikka ihan reilusti ilmaisenkin asiani tai katson ihmisiä silmiin kun heille puhun. Nyt varmaan olisi oikea hetki kiittää kaikkia teitä jotka täälläkin minua olette tukeneet. Sisin taitaa todellakin olla se ainoa juttu johon voi itse vaikuttaa ja josta voi jalostaa itselleen jonkinlaisen tavaramerkin. Näköjään rumallakin ihmisellä on vielä ihmisarvoinen elämä edessään...