Olen aina ollut todella ujo ja hiljainen (olen nyt 23v.)minun on todella vaikea kertoa ihmisille tunteistani tai vaikeista asioista ilman että silmät kostuvat tai alkaa itkettämään... esim. lääkärissä joudun aina vähättelemään vaivojani etten vaan alkaisi itkemään, tai yritän esittää asian niin että hymyilen mahdollisimman paljon.. heti jos puhe alkaa menemään vähänkin liian henkilökohtaisiin asioihin niin silmät kostuvat, ja yritän hymyillä ettei toinen sitä huomaisi tai sitten vaihdan nopeasti aihetta... samaten jos täytyy kertoa kaverille tai esim äidille jostakin itseään koskettavasta asiasta.
en kuitenkaan varsinaisesti pelkää sosiaalisia tilanteita, vain henkilökohtaisten asioiden puhuminen, avautuminen pelottaa..
Oon aina ollut sivustakatsoja isommissa porukoissa, jopa kaveriporukoissa, mutta kahdestaan kavereiden kanssa olen kuitenkin puhelias.. minun on todella vaikea ilmaista tunteitani ja asioitani. onko tähän mitään apua? lääkäriin en ole koskaan uskaltanu mennä tän asian takia, varmaan sielläkin alkaisin vaan itkemään enkä sais sanottua asiaani..
Luin myös aikaisempia keskusteluja tältä palstalta, monesta huomasin löytäväni samat asiat mistä itekkin kärsin, mutta tästä aiheesta en löytänyt.. joten otan sen nyt esille.
en kuitenkaan varsinaisesti pelkää sosiaalisia tilanteita, vain henkilökohtaisten asioiden puhuminen, avautuminen pelottaa..
Oon aina ollut sivustakatsoja isommissa porukoissa, jopa kaveriporukoissa, mutta kahdestaan kavereiden kanssa olen kuitenkin puhelias.. minun on todella vaikea ilmaista tunteitani ja asioitani. onko tähän mitään apua? lääkäriin en ole koskaan uskaltanu mennä tän asian takia, varmaan sielläkin alkaisin vaan itkemään enkä sais sanottua asiaani..
Luin myös aikaisempia keskusteluja tältä palstalta, monesta huomasin löytäväni samat asiat mistä itekkin kärsin, mutta tästä aiheesta en löytänyt.. joten otan sen nyt esille.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minun kohdallani on sama juttu.
Olen aina ollut hiljainen ja ujo. Sisäänpäin kääntynyt. On vaikea kertoa vakavista asioista itkemättä. Olen aina hiljaa. Jos jotain vakavampaa pitää itsestä sanoa, niin Huumori/itseironia on ainoa keino tuoda asioita esiin. On helppoa, kun ihmiset nauravat ja itsekin voi nauraa, vaikka tekisi mieli itkeä.
Lääkärissä olen käynyt kerran. Oli pakko käydä, koska kärsin jännityksestä ja toinen vaihtoehto olisi ollut koulun lopettaminen. Siitä taas olisi pitänyt kertoa vanhemmille ja kavereille ja kaikille, että miksi? Miksi?
Lääkärissä vähättelin oireitani ja keskityin vain siihen etten alkaisi itkeä. En kuullut puoliakaan, mitä lääkäri sanoi. Sainpahan reseptin ja sen voimin olen räveltänyt koulussa.
En tajua, mitä tämä on.
Kiva kuulla että on muitakin jotka kärsii samasta ongelmasta.. kertokaa muutkin kokemuksista, ja onko jotain tapaa millä tästä pääsisi eroon??
Olisi voinut olla minun kirjoittamani. Itse olen ratkaissut avautumispulmaa jonkin verran. Vanhemmille voin avautua suhteellisen helposti; kun alkaa itkettämään, annan sen tulla. Samalla saa sanotuksi sen, minkä halusin. Sitten kun pahin purkaus on ohi, asiasta voi jo keskustella jokseenkin järkevästi. Tottakai avautuminen on aika raju, kun kaikki tulee ulos kerralla mutta jossain vaiheessa se on sanottava.
Tuo lääkärissä itkettäminen on aika yleistä. Luin kerran, että se johtuu siitä, kun ihminen, jota ei yleensä kuunnella, pystyy ehkä ekan kerran kertomaan vaivoistaan ihmiselle, joka kuuntelee. Tämä aiheuttaa liikuttumista. Tavallaan järkevä ajatus. Se, että pikkuhiljaa opettelee avautumaan, helpottaa. Silloin tulee jotenkin näkyväksi muille ihmiselle, antaa heidän nähdä mitä omassa sisimmässä tapahtuu. Avautuminen lähentää ihmisiä, siksi sitä kannattaa opetella.
lääkäritkin jotenkin vihamielisiksi ja ymmärtämättömiksi, ja siksi tuntuu hölmöltä liikuttya
Itselläni saman ongelma. Olen huomannut että vuosien mittaan sitä on pystyttänyt niin korkeat muurit ympärilleen, että vaikea puhua enää mistään. Haluaisin aina puhua syvistä ja koskettavista asioista, mutta muut eivät uskalla tosissaan jutella asioista ja ohittavat tärkeän asian pakkohuumorilla. Ja jos sitten jonkun kanssa tulee joskus puhuttua oikeasti, niin silmät kosteana on hyvinkin äkkiä. Huomaa että sitä on kasautunut sisälle vähän liikaa kaikennäköistä, koska humalassa joskus ihan ilman syytä menettää hallinnan ja se on ilta kaikkien osalta pilalla.
Olen myös ujoimmista ujoin ja kurkkuani myöten täynnä sitä! Olen 25-vuotias ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän häpeän ujouttani; enää sitä ei voi laittaa teini-iän piikkiin. monesti uskon tulleeni sinuiksi asian kanssa ja päätän olla oma itseni vaikka naama hehkuisi violettina. Ei se muita haittaa jos se ei itseä haittaa, mutta kun se välillä haittaa koko elämää aivan vietävästi ja estää elämästä nauttisen. pitääkö ujoudesta pyrkiä pois vai vapautuuko siitä hyväksymällä itsensä?? Kaikista maailman ongelmista tämä on pieni, mutta kuitenkin niin iso!
Tiedän mistä puhut. Olen kokenut ja koen edelleen samanlaisia fiiliksiä elämässäni. Parempaan päin olen kumminkin menossa ja alan enemmän hyväksymään itseäni päivä päivältä. Ja kyllä siitä vapautuu iän myötä JOS sitä ei koko aika mieti. Mun mielipide on se että jos ihminen koko aika pääsee miettimään että olen ujo yms. niin se tunne vahvistuu koko aika ihmisessä. Jos taas tekee semmoisia asioita mistä tykkää ja missä tuntee olevansa ihan normaali niin se tunne ikäänkuin "unohtuu". Eli mä oon vältelly semmoisia tilanteita joissa mä tunnen itseni huonoks ihmiseks ja keskityn vaan niihin joissa mä olen hyvä ihminen... Sen jälkeen on helpompi ehkä palata taas niihin tilanteisiin jotka tuntuvat vaikeammilta. Tämä on siis mun toimintasuunnitelma tällä hetkellä ja mun kohdalla se on toiminu.
Hmmm. Olen huomannut vastaavaa mm. musiikkia kuunnellessa. Kun tietty kappale(-leet) kantautuu korviin, silmät kostuu hyvin äkkiä. Siinä on joskus tekemistä, jotta saa pidettyä homman hallinnassa.