Mä oon 17vuotias ja odotan vahingossa alkunsa saanutta vauvaa..
Asutaan vauvan isän kanssa onnellisesti yhdessä ja äitini kannustuksesta päätimme pitää lapsen.
Nyt mua on alkanut pelottaa:
ollaan nuoria, rahattomia, biletys haluisia ja vauvan isä istuu vankilassa (ei mikään vakava rikos ja virheistä on opittu, pääsee pois ens kuussa).
Mä en ehdi edes 18 täyttää kun on uusi elämä jo päässyt tähän maailmaan.
Mua pelottaa jääkö meillä poikakaverin kanssa vauvan synnyttyä aikaa toisillemme, opiskeluun tai kavereille?!?
Äitini on luvannut olla tukena, jotta saisimme omaa aikaa..
Mutta olemmeko tehneet väärän ratkaisun, sillä mä en enää itse tiedä olenko valmis tähän???
Asutaan vauvan isän kanssa onnellisesti yhdessä ja äitini kannustuksesta päätimme pitää lapsen.
Nyt mua on alkanut pelottaa:
ollaan nuoria, rahattomia, biletys haluisia ja vauvan isä istuu vankilassa (ei mikään vakava rikos ja virheistä on opittu, pääsee pois ens kuussa).
Mä en ehdi edes 18 täyttää kun on uusi elämä jo päässyt tähän maailmaan.
Mua pelottaa jääkö meillä poikakaverin kanssa vauvan synnyttyä aikaa toisillemme, opiskeluun tai kavereille?!?
Äitini on luvannut olla tukena, jotta saisimme omaa aikaa..
Mutta olemmeko tehneet väärän ratkaisun, sillä mä en enää itse tiedä olenko valmis tähän???
Vastaukset 13
Vanhimmat
Oon miettinyt ihan samaa: jääkö mulle enää omaa elämää ollenkaan, mutta se joka leikkiin ryhtyy leikin kestäköön ja jos vauva on mun elämäntilanteeseen tarkoitettu niin ei kai siinä mitään pahaa voi tapahtua. Tai tietenkin voi, mutta jos tätä ei olisi mulle tarkoitettu, olisin saanut keskenmenon.
Musta tulee nyt sitten teiniyksinhuoltajaäiti. Lapsen isä jätti meidät suostuteltuaan eka mut pitämään pikkuisen. Nyt en luopuisi mitenkään.
Ajattele nyt: kun meidän lapset on täysi-ikäisiä, me ollaan ehkä 35-36-vuotiaita. Monet vasta alkaa suunnitella perhettä siinä vaiheessa! Nauttikaamme nyt äitiydestä, se tulee VAIN KERRAN elämässä. Vain kerran vauva on myös vauva. :)
Kirjoitan nyt, kun olin itse 15-vuotias saadessani ensimmäisen lapseni.
Vauvat ovat tosi vaativia. On syöttö,röyhtäytys, vaipanvaihto, pukemis ja seurustelu rumba, jossa aikaa ei hirveesti jää muuhun. Kun lapsen saa nukkumaan, niin sitten voi olla niin väsynyt, että se aika oman miehen kanssa ei todellakaan voita punkkaa ja peitonvetoa korville;)
Sen lisäksi kotona oleminen voi alaka ahdistamaan. Varsinkin, kun ja jos huomaat, että sinä et voi mennä minnekkään ilman vauvaa, ainakaan isän vetämättä herneitä nenään ja tekemättä kolmen sivun pituista esitelmääs iitä miksi, minne ja kuinka pitkäksi aikaa olet menossa. Ja kuitenkin mies voi yht'äkkiä hypätä sohvalta pystyyn, vetää rotsin niskaan ja huikkasta, että lähenpä tästä poikien kanssam tuun sitten joskus. Jos huomautat olet nipottava akka, ihan samanlainen kuin mutsi ja faija, jos taas itse toimit samoin, olet surkea äiti ja annat hyvän syyn ukon painua kaljoille;)
Tämä on kärjistetysti, mutta omalta osaltani tämä piti aika hyvin kutinsa. Huomasin, että sellainen, kuin oma aika, ei onnistunut, ilman, että ulkopuolinen hoiti. Ja taas vauvalle ei ole hyväksi olla em. joka viikonloppu jos joka toinenkaan vieraalla hoidossa. Toki, parmepi on lapsi viedä hoitoon, kun ja jos menohaluja ei pysty hillitsemään, mutta liiallinen hoidossa olo ei ole hyväksi vauvalle, joka reagoi muutoksiin ja jonka elämän pitäisi olla suht. säännöllistä.
Luultavasti kavereille ei paljoa aikaa jää, ainakaan ilman vauvaa, ellei miehesi suostu myös osallistumaan lapsen hoitoon ja jäämään kotiin vauvan kanssa. Ja tämä on oikeastaan ihanne. Mielummin isä kuin mummo! Lapsi saa olla tutussa ympäristössä ja mikä tärkeintä, isän ja lapsen suhde kehittyy!
Mikäli sinusta tuntuu viellä lapsen synnyttyä, ettet ole valmis, niin pyydä apua! Myönnät rehellisesti, että et ole varma ja otat kaiken avun minkä vastaan saat. Senkin uhalla, että joku pääsee snaomaan sulle "mitäs mä sanoin" se on pienempi paha, kuin se, että lapsi pääsee sanomaan "sä olit huono äiti ja mulla oli paska lapsuus". Hyvän ja vastuullisen äidin merkki on se, että asettaa lapsen kaiken edelle, jopa oman ylpeyden ja näyttämishalun. Ei ole minkään sortin häpeä halkea apua ja tunnustaa, ettei jaksakkaan, osaakkaan, haluakkaan, kun vaaka laudalla on lapsen lapsuus ja tasapainoinen kehittyminen.
Epäiykset kuuluvat asiaan, kun on raskaana. Se on normaalia. Ja ne yleinsä lakkaa sen siliän tien, kun lapsi on käsivarsilla. Jos näin ei käy niin silloin tarttee sitten hakea apua ja miettiä vaihtoehtoja (kuten perhetyöntekijä, tukiperhe, tukihenkilö tai lapsen sioitus ja jos tähän päädytään niin mielellään siaisperhe, sillä lastenkodissa ei ole tarpeeksi aikaa eikä sylejä vauvoille!).
Itse täytän nyt piakoin 25-vuotta. Lpaseni ovat 9-v, 4-v ja 11-kk . Ihania tapauksia. Mies myös on vallan ihana (tosin, ei vanhimman lapsen isä) ja suhde meillä toimii. Yhteistä aikaa ilman lapsia ei ole aina ollut ja on ollut 2-v jaksojakin, niin, että ei olla tosissaan päästy oikeastaan mihinkään ilman lapsia yhdessä. Jotenkaan ei olla hirveästi koettu sitä menetykseksi, sillä kun nuo pirpanat ovat menneet nukkumaan, niin sitten meillä on ollut sitä aikaa ihan yllin kyllin. Ja saa sitä varastettua päivisinkin, kahdenkeskisiä hetkiä, kun pienin on päikyillä ja vanhemmat touhuavat omiaan.
Menohalut kun on iskeneet, niin toinen on jäänyt kotiin lasten kanssa ja toinen on sitten mennyt. Ja meillä on toiminut niin, että sitten lähdetään pois kotoonta, jos alkoholin kanssa haluaa mennä. Koska lasten ei tosiaankaan tarvitse kännäämistä katsella, eikä kuunnella. Samalla periaatteella, myös kaverit ovat osanneet jättää alkoholit pois, kun ovat tulleet käymään (perjantaisin ym.) ja ovat tulleet selvinä. Viimeistään siinä vaiheessa on mennyt perille, kun olen ystävällisesti ilmoittanut, että kaljat jää ulkopuolelle tai sitten kraanasta alas. Kaksi tai kolme voi hitaasti ja huoletta ottaa, jos alla ei ole yhtään. Silloin, kun olin 16-vuotta ja muutettiin vanhimman isän kanssa yhteiseen kämppään, niin oli aika shokki kavereille, kun meille ei ollut perjantaisin asiaa kaljakassien kanssa. Olivat kuvitelleet, etä meidän kämpille saa sitten tulla ryypiskelemään, kun siellä ei ole aikusia ja saa olla rauhassa...just juu.
Ja tosiaan, lapset eivät sovi kuvioon mukaan, kun ollaan ryypiskelemässä, ei vaikka siellä olisi joku selvinpäin hoitamassa, sillä muksu stressaantuu humalaisista aikuisista, koska he käyttäytyvät omituisesti ja pelottavasti.
Tästä nyt tuli hirveä sepustus, joten pahoittelut...asiaa kuitenkin on.
Kertoisin vielläs en, että viellä kolmosta odottaessani mietin, että apua, mä en ole valmis tähän! Ja jossain vaiheessa ajattelin, että voi, kun tän saisi peruttua. Ja nämä ajatukset kuuluvat asiaan, ne valmistavat henkisesti sinua tulevaan, eli vanhemmuuteen ja tulet varmasti kokemaan näitä ajatuksia muissakin raskauksissa, mikäli enemmän lapsia teet. Ja se on ihan hyvä merkki, sillä se osoittaa sen, että kyseenalaistat itseäsi ja tunnistat nämä ajatukset joka johtaa siihen, että voit tehdä niille jotain.
Ei sulla ole mitään hätää ja apua on saatavilla jos sitä tarvitset! Missään tapauksessa et ole pilaamassa omaasi tai lapsesi elämää mikäli toimit fiksusti ja vastuuntuntoisesti.
Kaikkea hyvää!
Tulipa ala-arvoista tekstiä ja virheitä. Pahoittelen! En jaksanut tarkistaa ja kirjoitin niin nopeasti, että sormet eivät pysy ajatusten perässä;)
Koulut on kuitenkin käyty loppuun, tosin en ole äidinkielessä koskaan lahjakas ollutkaan, muutoin kuin verbaalisesti, kieliopillisesti 6 luokkaa...
haluaisin tietää, että miksi nämä isät aina yleistetään?
ensinnäkin meillä ei ole tämmöistä, että ukko lähtee kaljalle millon haluaa, eikä myöskään kovin monilla muillakaan. tämäkin yleistetään kun on ne jotkut, jotka noin tekee.
jos lähdemme, silloin lähdemme yhdessä.
kavereille jää aikaa, ihan samanlailla kuin ennekin. kavereiden kanssa voi kyläillä puolin jos toisin, lapsenkin kanssa ja mies mukana. tämäkin yleistetään, kun on jotkut äidit ja isät jotka baareissa viilettää joka v.loppu.
kaikilla ei ole tälläistä.
tosi on: vauvat ovat vaativia, jotkut enempi jotkut vähempi.
parisuhteelle jää aikaa, kun tekee sitä aikaa. meille ainakin riittää kun jompi kumpi mummuista ottaa kerran kuukaudessa pojan yö hoitoon. kyllä se yksikin yö ja päivä piristää kummasti, ja toisaalta pitäisikö enempi vaatiakkaan jos lapsen tekee, ja tietää vastuunsa.
ja "mikäli sinusta tuntuu vielä lapsen synnyttyä että et ole varma".. voi haloo.
siis jos lapsen tekee niin pitää olla aika varma tollasista asioista.
ei ne lapset oo mitään leluja!
kyllä pitää tarkasti laskee tulot etukäteen, ja miettiä omalle kohalle mikä on parasta.
en voi mitään kiihtymiselleni, mutta vihaksi käy. ja jos joku luulee, et olen joku 40 vuotias teinien vihaaja, niin ei pidä paikkaansa.
itse olen 20 vuotias 3kk ikäisen pojan äiti, ja hyvin onnellinen sellainen.
Anna itsellsi aikaa. On hyvä että mietit näitä asioita ja kyseenalaistat omat voimasi ja halukkuutesi, sekin jo kertoo sen ettet ole mikään huithapeli.
On hyvä että äitisi (varmaan moni muukin) tulee olemaan tukenasi, se on sanoinkuvaamattoman tärkeää, sillä apua ja tukea tarbitsee aina kun perheeseen syntyy esikoinen, oli ikä 17v taikka 37v.
Minä jäin pian vauvan syntymän jälkeen yksin, oeln siitä asti ollut yksin (yli 2v) mutta olen nauttinut saadessani antaa kaikkeni vain lapselleni.
Toki nyt olen tavannut erään miehen, josta olen myöskin todella iloinen. ;)
Minä olen käynyt baareissa ym kavereiden kanssa aika ajoin. Eli olen saanut vietettyä aikaa "aikuistenkin" kanssa. Minä myönnän että tarvitsen sitä joskus. Sain lapseni ollessani 18v, nyt olen 22 loppuvuodesta täyttävä.
Lapseni isä ei ole lapsen elämässä lainkaan, hänen päätös oli lähteä karkuun eron tullessa. Ja meillä eron syynä oli miehen kännääminen. ja se ettei hän tajunut ettei perheellinen mies voi maata sängyssä/ sohvalla aamusta iltaan, kännätä viikkonlopusta toiseen ym. Pistin pihalle, en enää jaksanut. Paremmin olen jaksanut yksin lapsen kanssa.
Nuori hän oli kuten minäkin, mutta vain toinen meistä kasvoi kiinni siihen perheeseen ja siihen lapseen.
Minulle lapsi on maailman tärkein asia jonka vuoksi vedän vaikka miekan kivestä.
Ps. Miksi? Teidänkin lapsenne on vielä niin nuori että kannattaa ihan rauhassa kattella asioita ja elämää. Se että mies/ sinä olette nyt paikoillanne ja onnellisia, voi muuttua yhdessä sekunnissa. Mitään asioita ei kannata pitää itsestään selvyytenä, siinä saa äkkiä nokkaansa. ;)
haluaisin huomauttaa asiasta, josta en koskaan tule ystävilleni päin naamaa sanomaan. En ilkeä olla kutsumatta heitä kylään, varsinkaan jos kutsun muitakin. Mutta en pidä lapsista ja toivoisin, että ymmärrettäisiin jättää se lapsi mukaan ottamatta kun meille tulee. Hirveää, että minu lapsetonta kotiani sotketaan lapsentahmaisin käsin ja tavaroitani räpelletään. Olethan kysynyt kavereidesi mielipidettä, jos lapsi ei menemisiänne yhtään rajoita ja sen viette mukananne. Minun kaverini eivät ole tajunneet kysyä, enkä usko, että ilkeisin sanoakaan, mutta toivoisin heidän joskus ymmärtävän, että aikuisten jutut on erikseen ja vauva jutut ihan muualla kuin kaveriporukassa.
Täysin samaa mieltä. 18 vuotias 3 kk tytön äiti.
Viestin tarkoitus ei ollut yleistää. En niputa omaakaan ukkoani tähän joka lähtee ja sillä selvä, kyllä niistä sovitaan.
Kirjoitin tuon, "mikäli et ole lapsen synnyttyäkään viellä varma.." SIKSI, että olen nähnyt tapauksia, joissa näin on ollut. Se että SINÄ olet ollut varma, ei tarkoita sitä, että kaikki ovat.
On nuoria joilla on aika ruusunpunaiset kuvat lapsesta ja vanhemmuudesta kun tulevat raskaaksi. Kun lapsi syntyy, huomataankin, että tämä nyt ei ehkä ollutkaan kamalan hyvä idea. Mutta on pakko näyttää muille, että pärjää, piilottaa ongelmat eikä uskalleta puhua.
Totta on, että pitää olla varma. Olen tavannut niitäkin äitejä jotka OVAT OLLEET varmoja tullessaan raskaaksi, mutta eivät olekkaan olleet sitä enään lapsen synnyttyä.
Mikä siinä pistää vihaksi? Se, että sanoin ääneen, että jos nyt huomaakin valinneensa väärin, niin siihen löytyy kyllä ratkaisu? Asia kun on näin. Ja niitä äitejä tulee, jotka eivät olekkaan valmiita äideiksi ja tajuavat sen lapsen synnyttyä, silloin on ehdottoman tärkeää, että sitä apua saadaan ja haetaan, ja että sitä myös annetaan. Ja että heihin suhtaudutaan sillä tavoin, että uskaltavat hakea apua!
Itse olen pitänyt sylissäni 3kk suloista nyyttiä, jonka 16-vuotias äiti ja 18-vuotias isä pahoinpitelivat kuoliaaksi 6kk iässä. Tuntenut nuoren äidin, jonka pikkuinen poika juoksi sukkasiltaan talvipakkasella ja kämppä oli täynnä ryyppäviä ihmisiä.
Tavannut äidin 18-vuotiaan äidin, joka vasta humalluttuaan alkoi miettimään mihin saisi parivuotiaan pilttinsä hoitoon. Tavannut alta 18-vuotiaat vanhemmat, jotka vetelivät huumeita ja hoitivat "pääsekaisin" lastansa.
Kaikki eivät todellakaan tajua aina, että eivät olekkaan valmiita.
Se on hienoa, että sinä olet ja että olet hyvä vanhempi lapsellesi ja että miehesi on myös hyvä isä. Mutta tähän maailmaan mahtuu paljon myös sellaisia, jotka eivät ole kaltaisianne.
jeps.ajattelin rustata myös jotain. olin 19 v,kun sain tietää olevani raskaana...se oli myös vähän niinkuin vahinko,mutta lastahan ei voi sanoa vahingoksi!vahinko on se ehkäisyn huolehtimisen unohdus.joops,olin tosi kova bilettäjä ja menin tukka putkella 24h. mutta nyt kun sain maailman ihanimman tytön(nyt jo 8kk),niin ei edes kiinnosta lähteä minnekkään!ja silloin kun mennään(yhdessä avomieheni kanssa)niin se on paljon hauskempaa ja sitä odottaakin enemmän,kun se tapahtuu niin harvoin!:)ja onhan meillä loppuelämä aikaa!!!!!eihän siinä paljoa parisuhteelle aikaa jää,mutta kyllä asiat korjaantuu,ja rakkaus vahvenee lapsen myötä!lapset ovat maailman ihanempia asioita,ja niiden kanssa ei saa pelleillä!jos olet epävarma haluatko lapsen vai et,niin kannattaa miettiä tarkkaan,lapsen parasta!!!!!!!
jos biletys maistuu niin ei ikinä ikinä pidä tehdä lasta koska vanhempien tehtävä on hoitaa ja rakastaa omia lapsiaa koska lapsella ei ole ollu´t vaihtoehtoa olla tulemmatta omastatahdostaam ei pidä tehdälapsia jos ne aikoo jättää omien vanhempiensa hoidettavaksi!!! koska myös väillä abortti on oikea ratkaisu koska miksi tuodä lapsi perheeseen joka siihen ei ole valmis?
Lapsia EI tehdä, niitä saadaan.
Itse sain esikoiseni pari vuotta sitten (olin 17). Raskauteni oli vahinko, ja minulle shokki. Poikaystäväni oli innoissaan ja halusi ehdottomasti pitää lapsen. Itse halusin lähinnä paeta ja unohtaa koko asian. Puhuimme asiasta kuitenkin paljon, ja lopulta minäkin innostuin. Täytyy kyllä myöntää, että myöhemmin raskauden aikana tuli paniikki, että mitä mä olen tekemässä, tässäkö tää nyt sitten on.
Myös mua pelotti nuo samat asiat, miten käy nuoruuden, parisuhteen, kavereiden ynnä muiden "perusasioiden".
Se on ihan luonnollista, että sitä miettii!
Jo ennen vauvan syntymää mun sisko, kaverit, äiti ja muutkin sukulaiset (myös poikaystäväni puolelta) lupautuivat auttamaan tarvittaessa.
Arki oli kuitenkin helpompaa, kuin mitä sitä luuli. Vauvat kuitenkin nukkuu tosi paljon, ja kyllä siinä jää aikaa itselle ja parisuhteellekin. En mä nyt sano, että elämä ei olisi muuttunut, mutta ei se musta huonompaan suuntaan muuttunut.
Kun tyttö oli ihan pieni, en halunnut lähteä sen kanssa kavereille, koska ne asu lähinnä kotona vanhempiensa kanssa, ja usein nuo vanhemmat suhtautuivat "etkö sä nyt huomaa, että lapsellas on nälkä". Tosin oli muutama poikkeuskin!
Usein kaverit kuitenkin tuli meillä käymään. Vauva nukku useita tunteja, ja sillon keiteltiin kahvia ja juteltiin omiamme.
Jos lähdettiin tyttökavereiden kanssa bilettämään, siippani katsoi tytön perään. Periaatteena kuitenkin on ollut, että kännissä ei tulla kotiin, eikä krapulassa. Ei ole lapsen tehtävä katsella sitä touhua.
Jos yhdessä haluttiin/halutaan lähteä juhlimaan, joku sukulainen yleensä katsoo vauvan perään.
Kyllä sitä aikaa saa järkättyä! Sanoit, että äitisi on tukenut sua/teitä paljon, joten hän varmasti katsoo lapsenne perään jos haluatte aikaa vain keskenänne. Sitäpaitsi ainakin meidän molempien vanhemmat on kokoajan tarjoamassa apuaan, tykkäävät tuosta hommasta niin kovasti.
Mihin sä et sitten ole valmis? Luopumaan vanhasta elämästä? Siitä sun ei tarvitse luopua! Otat vaan lapsen mukaan, pyydät kaverit sun luokse tai lähdet itse ja jätät vauvan isän hoitoon.
Sun ei tarvitse olla se pullantuoksuinen äiti, jos et halua.
Jos poikaystäväs on istumasta päässyt vauvan syntymään mennessä ja saa jotakin isyyslomaa, niin siinähän teille on aikaa heti useempi viikko tutustuu ja sopeutua uuteen perheenjäseneen. Ja vauvat nukkuu tosi paljon, eli kyllä teille aikaa jää!
Muista kuitenkin, että jos susta tosiaan tuntuu vielä lapsen synnyttyä siltä, että sä et ole valmis äidiksi, niin älä ole sitä väkisin! Ihan lapsenkin etua ajatellen, onhan se parempi, että annat sen sitten pois.
Äitini tarjoutui kasvattamaan tuon meidän pirpanan, kun mulla oli hankaluuksia sopeutua tilanteeseen. Homma olisi toiminut niin, että äitini olisi ollut lapselleni äiti, ja minä sisko. En missään tapauksessa olisi halunnut antaa lasta tuntemattomille, vaan halusin, että saan olla osa lapsen elämää. Mielestäni tuo vaihtoehto voisi olla sinullekin hyvä, jos päädyt luopumaan lapsesta. Itse päätät!
Me kuitenkin pidimme lapsemme, enkä ole sitä katunut hetkeäkään.
Eikä lapsen kasvattaminen ole mitään hampaat irvessä touhua! Tottakai välillä uupuu, mutta silloin on osattava pyytää apua.
Siinä vaiheessa, kun pääsee tutustumaan omaan lapseensa, niin elämä alkaa hymyilemään.
Tee päätöksesi kuitenkin tasan tarkkaan niin, kuin sinusta tuntuu parhaalta! Älä anna poikaystäväsi tai kenenkään muunkaan painostaa sinua missään asiassa!
Moikkis :)
Tuutte pärjäämään hyvin.
Kun masusi alkaa kasvamaan ja vaavi liikkumaan jää tuo biletys ihan toisarvoseks.Ite olin bileeläin,ennen kun raskaaksi tulin.
Oon nyt 19v ja biletys on tosi harvinaista nykyään.
Meillä mieheni kanssa jää aikaa toisillemme,tyttö hoidossa silloin mummolla/kummeilla.Kyllä sitä aikaa löytyy.
Luota vain itseesi ja keskity tulevaan vauvaan ja perheen perustamiseen.
Mutta jos kaipaat lisää tukea ja juttukaveria mailaa osoitteeseen
[email protected] :)