olen POHJALLA. tällä on pimeätä. niin monta tarinaa olen lukenut, missä toivosta huolimatta kävi huonosti. onko täällä KETÄÄN joka olisi parantunut? voiko KUKAAN enää antaa toivoa tähän mielen vankilaan, jossa pimeys vallitsee. jossa on kyyneliä ja yksinäisyyttä. maailma odottaa ulkona, mutta mulla ei ole voimia astua siihen. jos täällä on ketään, joka elää onnellista, tervettä elämää pohjalla käynnin jälkeen, kertokaa! kertokaa, miten! miten!!! millaista sielä on? onko sinne oikeesti joku tie??
terveitä?
yksin
7634
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
...eli ei??
olen siis todella yksin. tästä ei voi parantua? ei....
Hei!
olen itse monien vuosien ajan taistellut bulimian ja myöhemin anoreksian kanssa. hakeuduin terapetutille vuosi sitten. en olisi muuten hakeutunut (sillä en millään olisi halunnut luopua sairaudesta vaikka elämä olikin helvettiä),mutta monien sattumien summana tuntui että kaikki elämän peruspilarit murtuivat samaan aikaan. se oli iso päätös jota en ole kertaakaan katunut. parantuminen ei ole helppoa. tällä hetkellä syön kohtuullisen normaalisti, mutta huomaan että kun tunnen itseni surulliseksi, hämmenytyneeksi, tylsistyneeksi alan purkamaan sitä syömiseeni;alan laskea kaloreita, lenkkeillä vaikken jaksaisi... nykyään tosin tiedostan nämä asiat ja pystyn yleensä lopettamaan tuon aivan järjettömän touhun ja kanavoimaan pahan oloni johonkin muuhun (esim päiväkirjaan/katson yhtä leffaa josta tulee hyvä mieli koska siinä päähenkilö on mun suosikki). pääasia on että saan jotain muuta ajateltavaa ja ymmärrän että elämässä on muutakin kuin se olo sillä hetkellä. tulee nähdä sen olon "taakse".
suoraan sanottuna vuosi sitten ajattelin etten kyllä ikinä pysty syömään normaalisti tai varsinkaan mitään pullaa/herkkua. mutta syöminen onkin jotain aivan muuta kuin miltä sairaana tuntuu. se ei ole elämää pyörittävä asia, vaan välttämätön, mutta myös nautintoa tuottava toiminto, johon voi kiinnittää välillä enemmän huomiota, mutta arjen kiireessä se hoituu kiinnittämättä siihen erityisesti huomiota. kun syömishäiriöstä luopuu ja paranee , elämään tulee jotain aivan uutta tilalle automaattisesti; jotain mitä ei sairaana edes pysty kuvittelemaan. kaikesta syömiseen liittyvästä pohdinnasta vapautuu niin paljon energiaa!!!
olen itse ollut samassa jamassa kuin itse olet. vakuutan että mikäli päätät hoitaa itsesi, se on elämäsi paras päätös. mulla ainakin oli. tuntui että koko elämä muuttuu tervehtymisen myötä. takapakkeja tulee, mutta niitä ei tule säikähtää liikaa ja tuomita itseään niistä vaan niistä tulee ottaa opiksi ja jättää taakseen.
syömishäiriöihin on aina syy. kun syyt tiedostaa, on parantuminen mahdollista. muuten sitä vaan toistaa sitä älytöntä välttämättömältä tuntuvaa kaavaa, josta tulee paska olo, mutta joka kuitnkin tuottaa nautintoa, koska se onkin se ainoa asia, mistä saa nautintoa kun kaikki muut asiat tuntuu vähäpätöisiltä (kuten ihmissuhteet).
sä pystyt parantumaan. mäkin pystyn vaikka en siihen jaksanut uskoa vielä vuos sitten.siihen tarvitaan rohkeutta ja tahtoa, mitkä molemmat kasvaa parantumisen edistyessä. sun elämä on niin arvokas, ettei kannata antaa sen kulua loppuun jonkun syömishäiriön kanssa. varmasti haluat tehdä muitakin asioita kuin miettiä ruokaa. se on mahdollista ja se on ihanaa.
niin ja ps. eilen tein omenapiirakkaa. söin sitä kookkaan palan, en ahminut/en vetänyt koko piirakkaa ja oksentanut/kieltänyt sitä iteltäni vaan nautin siitä ja menin sit nukkuun hyvin mielin etten pystyin tekemään niin ilman huonoa omaatuntoa. toivon sulle kaikkea hyvää!;)
niin ja kyllä parantuneita on! monet niistä ei vaan välttämättä käy näillä palstoilla enää kun haluavat pois siitä vanhasta elämästä. itse tiedän monia upeita tarinoita parantumisesta ja ne on kannustanut mua jaksamaan eteenpäin.
tästä ihan oikeesti voi päästä pois. en itse ole läheskään valmis mutta oon ottanut isoja askelia. olen huomannut että ei kannata harpata liian isoja askelia kerrallaan koska silloin tulee takapakkeja, joista helposti sit soimaa itseään. mulle on sopinut se että teen uusia valintoja, tiedostan ne, kuulostelen niitä ja sit otan uuden askeleen kun tuntuu hyvältä.
ja jos susta tuntuu että oot pohjalla, et voi mennä muuta kuin ylös. suunnanmuutos on vaikeaa mut kannattaa.... ;)
Mitä olisi sitten, jos ei olisi tätä sairautta?
Miltä tuntuisi syödä ajattelematta kaloreita?
En muista enää...tai muistan sittenkin.
Se oli sitä, että oli masentunut, ei jaksanut liikkua, vain söi, söi, koitti tukauhduttaa pahaa oloaan ruuan avulla.
Kun vilkaisi peiliin, kauhistui, kun sovitti vaatteita päälleen, näki vain pursuilevat läskinsä.
Olin silloin normaalipainoinen, BMI 22, joten ei sitä läskiä järjellä ajatellen niin hirvittävästi ollut silloinkaan.
En osaa suhtautua ruokaan normaalisti, pelottaa, että aloittaisin taas ahmimaan, masentuisin, ahmisin lisää.
Nälkä tuntuu jollain tapaa niin pahalta, se pyörtulevä, häälyvä tunne niin kuvaamattoman hyvältä.
Tämä on niin sekavaa, mahdotonta ymmärtää.
sulle tekisi niin hyvää jos uskaltasit luopua tuosta sairaudesta ja astua toisenlaiseen maailmaan. ymmärrän kuinka vaikeeta se on. mäkään en pitkän aikaa uskaltanut. tuntui, että se anorektinen/buliminen maailma on paljon ihanampi; täynnä intohimoa, vain mun oma yksityinen alueeni, johon muilla ei ole pääsyä ja saan hemmotella itseäni omalla tavallani ja samalla ihanasti soimata ja rangaista jostain... jostain mitä ei oikeesti ole edes olemassa hei! olen huomannut että elämää pystyy hallitsemaan muutenkin kuin paastolla ja oksennuksella. pohjimmiltaanhan kysymys on jostain ihan muusta.
mulla meni pitkään että näin ton maailman toiselle puolelle. tuntui että jos joutuu luopumaan siitä, ei tilalle löydykään mitään yhtä ihanaa. sehän johtuu just siitä kun se oli ainoa asia, millä oli mulle mitään merkitystä ja jos se ainoa asia vietäisiin pois, mä olisin nii tyhjän päällä... se esti tosi pitkään mun hakeutumista hoitoon, en luottanut että voin savuttaa mitään vastaavaa. en uskonut selviäväni.
mutta kun uskalsin antaa toisenlaiselle elämälle mahdollisuuden ja kun ymmärsin edes vähän sitä miksi toimin niinkuin toimin, siitä pysty luopumaan pikkuhiljaa... sieltä sitten paljastuukin jotain mitä ei silloin sairauden kanssa voinut kuvitellakaan olevan.
vaikka pelkäät, ettei sairautta ilman pärjää, pärjäät kyllä. voiman sä saat siitä että huomaat pystyväsi luopumaan, kun huomaat voivasi muuttua ja saavuttaa jotain mitä et ennen uskonut. se kannustaa sua parantumaan. näin ainakin mulla...
voimia sinulle!!
Sairastin anoreksiaa (en tosin järkyttävän vakavaa, mutta diagnosoitua anoreksiaa kumminkin) kaksi vuotta joitakin vuosia sitten, ja olen 100% parantunut.