Vaikka kehun mun ihastusta/rakastusta. Se tulee luonnostaan, koska hän vain sattuu olemaan niin ihana.
Minä en kyllä ole narsisti
Anonyymi-ap
3120
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mulla sama juttu. En kehu häntä siksi, että saisin häneltä sen enempää huomioo suuntaani kuin mitä hän haluaa antaa - eli nollat tähän mennessä - mutta kun kehun jotakuta, tarkoitan sitä myös. Se ei ole kehumista itse asiassa vaan totuus hänestä, millaisena näen ja koen hänet. Tai itse kenetkin. Oon aina ällönny niitä perceennuolijoita, joilla on aivan eri intressit ja päämäärät niille kehuilleen. En yleensä edes kehu ketään, mutta jos sanon jostain ihmisestä hyvää, niin silloin tuossa ihmisessä on se hyvä, mistä puhun enkä vain luulottele tai kehu pelkän kehumisen takia tai saadakseni sitä huomioo tai mahdollista arvostusta hänen silmissään. Rehellinen pitää olla tossakin - niin itselleen kuin muille. Osaan myös sanoa niitä huonoja puolia toisista - kuin myös itsestäni - mutten silläkään aja takaa toisen alentamista vaan pohjautuen niihin omiin kokemuksiini ja näkemyksiini kyseessä olevasta henkilöstä. Monesti mua on luultu narsistiksi juurikin noiden vahvojen mielipiteideni ansiosta sekä myös sen takia, ettei mua tunne ne arvostelijat tarpeeksi hyvin. Siitä on sitten helppo lyödä otsaan se narsistin leima, eikä välttämättä ajatella, että niiden omien ajatusten takana saattaa piillä narsismisuutta - jotain osaa siitä tai jopa kokonaisuudessaan. Sittenhän on myös niitä, joissa ei ole narsismia, mutta muilta ominaisuuksiltaan muistuttaa sellaista ja sitten tulee niitä väärinkäsityksiä ja varsinkin, jos ei ole asioista täysin perillä kuten mullekin on käynyt. Myönnän syyllistyneeni ajatteluun toisesta narsistiksi, vaikkei loppupeleissä niin tainnut ollakaan. Siinäkin syynä ehkä se, etten ole tiennyt kaikesta kaikkea - miten voisinkaan, koska mulle ei ole kerrottu kaikkea - ja kuitenkin itsenikin oli helpompi vetää väärät johtopäätökset ja syyllistyä tuohon syyttämiseen ennenkuin edes oon tienny asioista - enkä tiedä vieläkään - mutta jätin tuon syyttelyn pois ja kas .. ittelläni onkin helpompi olla. Pystyn näkemään asioita eri valossa, ajattelemaan selkeemmin ja myös toimimaan paremmin. Rasittavaa se on, jos syyllistyy tuohon ja itsestä samaan aikaan ajatellaan samalla tavalla. Se kuluttaa, verottaa, ja siihen on hyvä laittaa stoppi "hyvän sään" aikana. Muuten se ajattelu vie yhä syvemmälle sinne väärään ja sieltä on sit taas sitäkin vaikeempi lähtee korjaamaan sitä ajattelutyyliään ja muuttaa suuntaa siinä.
Olen täsmälleen samaa mieltä. Se purkaus oli todella katkeran ihmisen tuotosta. Ihan kuin kaikki rakastuneet olisi narsisteja.
Ei ainakaan mulla. En ole ollut katkera hetkeäkään. Rakastunut kylläkin ja epätoivoinenkin sen takia tai oikeastaan sen kaipaukseni takia - ikävän takia. Sekin tekee tepposet, samoin kuin tuo narsismisuus tai katkeruus, mutta rehellisesti voin sanoa, etten mielestäni ole ollut kumpaakaan, en narsisti enkä katkera. Vain rakastanut ja ikävöinyt. Mutta sen sijaan voin myöntää syyllisyyteni tuohon syyttelyyn kuten jo aiemmin tuossa myönsinkin ja se perustui juurikin noille omille ajatuksilleni, jotka eivät olleet ajan tasalla :/ eivät toki ole vieläkään, mutta olen päässyt siitä yli. Osaan ajatella ikävää ikävänäni ja rakkauttani rakkautenani ilman, että sotken siihen negatiivisia ajatuksia hänestä, ketä kohtaan nuo tunteeni ovat. Ehkä olin jossain määrin myös ns. heikossa hapessa juuri sen karsean tuskani takia, mikä johtui tuosta suunnattomasta ikävästä ja myös siitä, etten saanut olla hänen kanssaan niine tunteineni. Sen kun pääsisin hänelle sanomaan, se tekisi hyvää varmasti molemmille. Purkauksia tulee itse keltäkin ja milloin missäkin muodossa. Sehän kuuluu elämään. Ei voi aina kaikkea pitää sisällään, on saatava ne purettua ulos. Tänne palstalle on sinänsä helppoa purkaa ja tuoda ajatuksiaan ja tunteitaan, ja silloin on monestikin miettinyt omassa päässään ja kenties yksin niin monia asioita ja niin paljon, että sitten kun niitä viimein tänne alkaa tuomaan, ne ovat saaneet sellaiset mittasuhteet, ettei oikein osaa kirjoittaakaan niitä sillai selvästi, että lukija osaisi ottaa ne sillä tavalla kuin ne on ajatellut omassa ajatuksessa. Tulee suurin piirtein vain se päällimmäisin sylkäistyä tähän ja loppu jääkin sitten lähinnä arvailujen varaan tai jopa ihan vain arvostelujen varaan, koska ei tiedetä sitä pohjaa, mille ne ajatukset perustuu. Täähän on just tätä näin. Helpomminhan kaikki menisi, jos meillä ikävöijillä olisi suora yhteys siihen kohteeseen, johon se kaikki ikävöinti osuu, mutta ei oo aina sellaiseen mahdollisuutta. Sitten kaikki tosiaan yhtenä myrskynä purkautuu tänne sekavana yhtä lailla kuin ajatuksissakin ja se kaikki käsitetään väärin niin kuin itsekin on käsittänyt. Joskus sitä vain on niin sekaisin niistä tunteistaan ja välittämisestään, ettei oikein osaa hahmottaa kaikkea oikealla tavalla. Me ollaan kaikki ihmisiä, jokaisella ne omat tunteet ja niiden syvyystasot ja näin me jokainen myös koetaan asiat eri tavalla ja myös käsitellään ne eri tavalla kuin joku toinen. Anteeks tää pitkä raapustus, yritän tällä kertaa vain selventää, ettei jäisi enää niitä epäselvyyksiä ja väärinkäsityksiä tai -ymmärryksiä. Myönnän, että syyllistyn itsekin huonoihin ajatuksiin, mutta myönnän myös, että rakastan ja kaipaan ihan hemmetisti. Tää kaikki on osa sitä, mitä olen ja mitä tunnen. Osa minua. Osa mun elämää.