noniin.. tää on taas vaihteeks niitä valitusviestejä, mutta KAIKKI kommentit on tervetulleita, jos joku nyt ylipäätään jaksaa tätä lukea.. ok. elikkäs lauantai aamuna sain tietää että mun veli (20wee, ite oon vasta 13..)oli menny kihloihin sen tyttökaverin kans, josta mä en kyllä yhtään tykkää, kun se aina kattoo mua silleen oudosti ja se pitää mua ihan hirveen sairaana tyyppinä (ainakin siitä päätellen miten se mua kattoo)ja kaiken hyvän lisäks se opiskelee jotain ihme juttua johon kuuluu jotain psykologiasta (eli myös syömishäiriöstä) ja oli sitten alkanut epäillä mulla bulimiaa, joka kyllä on ihan ihan totta, mulla on bulimia. joku sen tuttu kuulemma oli sairastanu sitä kans, ja oli joutunut sairaalaan tiputukseenkin mutta selvisi ja on nyt taas "terve".. noniin, elikkäs se ja mun veli oli sitten menny kertoon siitä mun bulimiasta vanhemmille ja arvatkaa vaan, millanenn huuto ja syyttely siitä mulle seurasi, ja nyt äsken mun veli tuli hakemaan mut muka "harjoittelemaan kitaransoittoa" mut todellisuudessa se alkokin pajattaa siitä miten mun perhe välittää musta ja miten vaarallinen sairaus bulimia on ja että itsemurhan aatteleminenkin on niin vakavaa ja sitten se sano että mun pitäs myöntää sille että mä sairastan bulimiaa mutta mä vaan itkua tuhertaen kielsin kaiken (ei se kyllä ees uskonu mua, kun mä sanoin ettei mulla mitää bulimiaa oo)ja sitten se sano että jos mä en myönnä niin mun pitää mennä jollekkin hiton psykiatrille puhumaan asiasta, jos mä en sille aio puhuu...ja nyt se sitten sano soittavansa mulle ainakin kerran viikossa ja mun pitää kertoo sille kaikki mikä mun mieltä painaa.. saattaa kuulostaa aika oudolta, mutta mä oon sillai "vieraantunu" kokonaan mun veljestä..mä en ees piä sitä mun veljenä, pikemminkin vieraana ihmisenä joka vaan joskus käy meillä, iha mahoton ajatuskin että mä jotenkin kertosin sille mun murheista...mutta nyt mä haluun kuulla teiltä jotka ootte jaksanu lukee tän tekstin; mitä mun oikeen pitäs nyt tehä?
kiinni jäin...
läski
151358
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Hmm, sori nyt vaan, mutta mun mielestä sun perheesi ja myös se veljen tyttökaveri on toimineet ihan oikein. Tuo mitä veljesi teki eli otti sut "puhutteluun" ja vannotti soittavansa, osoittaa että se välittää sinusta, ja haluaa tietää jos jokin on vialla sun elämässä.
Kuulostaa varmaan ihan tyhmältä, mutta mä olisin ainakin kiitollinen jos olisi tuollaisia läheisiä. Joskushan sä olisit kuitenkin jäänyt kiinni, vai mitä? Niin parempi että jäit kiinni nyt, kun vaikka joskus 10v päästä, kun pahimmat tuhot on jo tapahtuneet... vaikka nyt ei siltä tunnu, niin tuut vielä olemaan tosi kiitollinen perheellesi!
Kiinni jääminen on monella ensimmäinen askel paranemiseen, ja ilman muiden tukea sitä askelta ei ehkä tulisi otettua. Jaksamista sulle, ja hyvää kesää!
olisin iki onnellinen jos mun veli välittäs ja olis huolissaa ja soittais mulle joka viikko kysyäkseen mun kuulumisia. Myönnä pois vaan sille et oot sairas niin se pystyy tukemaan sua ja auttaa.Sun veljes reagointi meinaan kertoo et se rakastaa sua ja välittää ja haluu auttaa!! Tsemiä! :)
Oon ihan samaa mieltä pukahontaksen kaa. Veljes ja koko perhees (veljen tyttöystävä mukaan lukien) välittää susta selvästi. Jos ne ei välittäis, nei ei myöskään puuttuis sun sairauteen vaikka huomaiskin jotain.
Sairastan tällä hetkellä bulimareksiaa, joka alkoi kuitenkin bulimialla. Jäin aika alkuvaiheessa jo kiinni, ja muistan äitini huudot! Vihasin sitä sen takia ja ajattelin ettei se välitä eikä ymmärrä. Eikä varmaan ymmärtänytkään, terveen on niin vaikee. Nyt ymmärrän kuitenkin, että äitini oli ainoastaan huolissaan eikä osannut reagoida muulla tavalla.
Mutta.... veljes haluaa auttaa ja tukea. Ota kaikki vastaan ja puhu sille. Pyydä veljees puhuun myös sulle, mikä sen mieltä painaa sun sairaudessa.
Toivon, että saisit apua etkä jäis enää sairauden koukkuun. Lupaathan edes yrittää?:)
Juu, siitä voi olla onnellinen että vanhempas välittää, niin munkin kun mun vanhemmat saivat tietää, mutta ei se mua ole mitenkään auttanut, bulimia vaan on pahentunut.
Ihan uteliaisuudesta kysyisin että tiedätkö miten se sun veljes tyttöystävä päätteli että sulla on bulimia?
silleen että kun mä olin kokoajan ihan karmeen apaattinen ja en innostunut juuri mistään, kannoin aina salaa huoneeseeni (yleensä taskussa) kaikkee herkkuja jääkaapista jne. lisäks se oli huomannu mun laihtuneen hirveen nopeesti hirveen lyhyessä ajassa ja (tätä mä en tajunnu itekkään) huomannu että mun käsissä on jotain arpia rystysten kohalla..ne oli varmaan tullu siinä kun mä pistin sormet kurkkuun oksentaakseni..ja tietysti mun ääni oli käheytyny.. oli siinä vielä jotain muutakin mutta en nyt täsmälleen muista mitä se mun veli sillon kertoili..
musta tuntuu että asiat ois paljon paremmin jos en ois jääny kiinni..tuntuu että selviäisin tästä itekkin, ilman että tästä tarttis tehä näi isoo numeroo. nyt mua vaan vahditaan kuin jotain pikkulasta, koko ajan varsinkin sisko roikkuu mukana vaikka menisin vaan ulos, kaikki luulee varmaan että heti kun ne kattoo jonnekkin muualle mä kipitän heti oksaamaan vessaan. unohin muuten tossa viestissä kertoo että ei munkaan perhe nyt niiin täydellinen oo. mä vihaan mun isää ylikaiken, se kun heittelee joka väliin jotain ihme kommentteja, jotka tosiaan satuttaa. kerrankin kun kerroin äidilleni haluavani muotisuunnittelijaks tai ongelmakoirankouluttajaks (noi on ollu mun toiveammatteja ihan pienestä asti) se sano että: "ei sinne opiskelemaan tollasia paskanjauhajia oteta", plus tänään se sano kun mun veli opetti mua soittaan kitaraa että "eihän toi ossaa mittään, outo ja viittimätön kun on". tosin mun veli sano siihen että ei kukaan osaa mitään hyvin heti alottaessaan, vaikka ois miten lahjakas hyvänsä. ja joskus se mun isä on haukkunu mua läskiks ym.. eikä se tosiaankaan oo sanonu noita minään vitsinä. saattaa kuulostaa ihan käsittämättömältä, mutta just noista mun isän sanoista ja koulukiusauksesta tää bulimia on lähtösinkin.
ettei se perhe-elämä kovin auvoista ole, jos tuollaisia kommentteja saa isältään kuulla! Ja varsinkin jotain läskiksi haukkumista, se on käsittämätöntä että omilta vanhemmiltaan joutuu sitä sietämään. Se satuttaa. Joten isäsikin voisi mennä itseensä tässä asiassa, ja tajuta ainakin sen että hänen puolihuolimattomasti heittelemillään kommenteilla voi olla pahat seuraukset. Mun mielestä nyt, kun sun bulimiasta tehdään iso numero, niin samalla voisi ottaa puheeksi niitä asioita jotka ovat sua vaivanneet. Siis just tuon isäsi käytöksen esimerkiksi. Että jos ne sinusta oikeasti välittävät (niinkuin vaikuttaisi olevan) niin korjaavat sitten myös omaa käytöstään eivätkä koko ajan loukkaa sinua.
Aika kuitenkin fiksu kun tollasen osas päätellä, meillä ei nimittäin epäilty vaikka ne oli nähny vessanpöntössä jätskiä(mä selitin että se tippu lattialle ja meillä on koiria jotka rupes sitä syömään ja sitten heitin sen pönttöön, ja unohdin vetää) ja muutenkin kaikki mitä sä luettelit on varmaan pitäny munkin kohdalla paikkansa, kyllä ne sitten puolen vuoden päästä rupes vähän epäileen jotain...
Kumpa mäkin jäisin kiinni ja kumpa olisi tuollaisia ihmisiä lähellä jotka välittäisivät noin paljon.. yksin en saa aloitetta paranemiselle, mutta jos jäisin kiinni, niin paraneminenkin voisi alkaa..
Hyvää jatkoa sulle! Olet vielä nuori, kannattaa selvitä ja pystytkin selviämään bulimiapaholaisesta. :)
On totta että porukoistasi huomaa että välittävät sinusta kovasti, mikä onkin tärkeä juttu parantumisessa.
On silti eri asia tietävätkö he kuinka sinua tukea, on varmasti ensimmäoinen kerta kun joutuvat kohtaamaan tällaisen asian. Päällimmäisenä heillä on varmasti kova huoli, ja silloin ei tule aina toimittua kaikkein suotuisimmalla tavalla.
Yritä puhua vanhemmillesi ja veljellesi mikäli heidän käyttäytymisensä ei mielestäsi edesauta tilaasi mitenkään. se, että he vahtivat sinua etkä oksenna kun joku on koko ajan kyttäämässä, ei ylparanna tautia, vaan se on piilevänä taustalla ja kun olet yksin saatat oksentaa taas.
Kirjastosta löytyy asiaa koskevia kirjoja tai muita julkaisuja, usein niissä käsitellään myös läheisten suhtautumista. Niitä kannattaa tietenkin myös itse lukea, mutta suosittelen niiden kantamista vanhemmillesi. He ymmärtävät täten sairautta paremmin ja voivat ymmärtää mikä suhtautumistapa asiaan olisi kaikkkein suotuisin.
Tiedän tuon veljestä vieraantumisen tunteen, joten voisi ajatella tässäkin asiassa olevan sen positiivisen puolen että sinulla on nyt mahdollisuus "tutustua" veljeesi uudestaan. ei tarkoita että sinun tulisi heti kertoa kaikki sisimpäsi, mutta kuin hankkia uusi kaveri.se on myöhemmin huomattavan paljon vaikeampaa. mulla tuskin tulee itselläni olemaan enää mahdollisuutta tulla läheiseksi veljeni kanssa, ja se on surullista varsinkin kun miettii tulevia omia ja veljeni lapsia. juttusi sai kuitenkin minutkin ajattelemaan että veljeni varmasti välittää ja tulee aina välittämään minusta, vaikka näemmekin hyvin harvoin emmekä ns.tunne toisiamme enää. hieno fiilis kuitenkin.
olet niin nuori joten kuuntele kuitenkin vanhempiasikin.vaikka he eivät aina tiedä miten reagoida,on niillä paljon elämänkokemusta, olen itsekin tajunnut sen vasta viime vuosina, että ne loppupeleissä tietä aika paljon. kaikkea hyvää sinulle.
nii osaisitkos kertoo jotain hyviä bulimiaa käsitteleviä kirjojen nimiä? aattelin lukee ite jos vaan löytys joku hyvä kirja. äidilläni tuskin on aikaa mihinkään kirjojen lukemiseen kun on lähes koko ajan töissä ja käyttää vähäsenkin vapaa-aikansa vaan mun kyttäämiseen.
...jäädä kiinni. =)
ei voi muuta sanoo kun että niinpä
Sun vanhemmat taitaa olla aika hukassa ton ongelmasi kanssa, eivätkä ehkä tiedä, kuinka suhtautua. Veljesi ja hänen tyttöystävänsä varmasti välittävät ja tekstisi perusteella myös muu perhe.. Jos pystyt, puhu isäs kanssa, miltä susta tuntuu sen kommentit. Älä syyttele, mutta puhu.
Muistan, kun aikoinaan kaverini soitti äidilleni, kun olin sairastunut anoreksiaan, mitä en kellekään tosin itse ollut myöntänyt, huomasivat aivan itse. Olin todella vihainen ja ärsytti, kun tuntui, että kaikki koko ajan kyttää, mitä syön, enkä voi enää rauhassa elää omassa syömishäiriömaailmassani. Nyt kuitenkin, kun ajattelen asiaa, oon sitä mieltä, että juuri sitä tarvitsin, sitä, että joku muu sanoi mulle, että sulla on hätä, tarviit apua ja sitä, että joku huomas mun ongelmat.
Äitini ei oikein osannut suhtautua asiaan, vaikka muuten aivan loistava äiti onkin. Perheessäni elettiin, niinkuin sairautta ei olisi mulla ollutkaan. Äiti ei kai vain tiennyt, mitä sanoa.
Eli, tavallaan bulimiani on hätähuuto, toivoisin että joku vain huomaisi. (poikaystävänikään ei tietäisi jos en olisi kertonut.) Mutta sinun perheesi on ymmärtänyt asian laidan ja se on vain hienoa, luulen että jossain vaiheessa itsekin huomaat sen. Minä taas saisin paljastuttuani kamalat huudot eikä kukaan ymmärtäisi. Pidän siis parempana vaihtoehtona kärsiä yksin, kuin kertoa ja siten saada kummia katseita ja huutoa.