Moni on varmasti miettinut samaa asiaa: Miksi me olemme surullisia ja masentuneita? Periaatteessa kaikki asiat ovat hyvin (toisilla on, toisilla ei), mutta emme osaa nauttia niistä. En minä ainkaaan. Perhe rakastaa, "ystäviäkin" löytyy, terveyskään ei ole sieltä huonoimmasta päästä. Olen onneton. Kaikesta huolimatta.
Olen kyllä välillä onnellinenkin. Viimeiset viisi kuukautta olin erittäin onnellinen, suurimmaksi osaksi, mutta se loppui kuin seinään ja nyt olen onnettomampi kuin koskaan. Kysehän oli siitä kuuluisasta ensirakkaudesta. Annoin itseni kokonaan ja annoin itsestäni kaiken, en saanut samalla mitalla takaisin: Tunnen itseni huijatuksi ja petetyksi, vaikka tiedän ettei se ihan niin ole.
Mutta kun mietin elämääni, en ole koskaan ollut kovinkaan onnellinen, ala-asteelta yläasteelle kiusattiin, välillä enemmän ja välillä vähemmän, vanhemmat riiteli tuona aikana paljon ja se vaikutti minuun. Kyllä yläasteelta on ihan hyviäkin muistoja, mutta kuitenkin... Lukio on jo ollut vähän parempaa aikaa, olen ollut välillä ihan onnellinen ja osannut nauttia elämästä.
Miks mä en voi luottaa ihmisiin ja antaa elämän viedä? Joo, okei oon kyllä joutunu pettymään monta kertaa ihmissuhteissa, mutta ei kaikki ihmiset oo ilkeitä ja vedättäviä paskiaisia.
Mutta ei mun elämässä mikään oo koskaan kovin pahasti ollu vialla. Miks mä en voi olla iloinen siitä mitä mulla on? Mitä mulla on? Ei mitään. Siltä se nyt ainakin tuntuu. Joo, tiedän, ero masentaa ihan kiitettävästi, mutta silti!
Moni varmasti on kiitollinen siitä mitä hänellä on, mutta miks me kaikki ei voida olla? Miksi me ollaan niin pirun surullisia, onnettomia ja masentuneita? Kello on vähän yli kahdeksan. Miks mä meen nukkumaan? Mä en jaksa valvoa. Mä en halua olla hereillä. Mä haluan mennä maailmaan missä kaikki on hyvin.
Joo, mutta mitä tällänen 17-vuotias kakara tietää? Ei mitään. Tai ehkä jotain, mutta ei osaa pukea sitä sanoiksi ja antaa fiksua kuvaa itsestään.
Olen kyllä välillä onnellinenkin. Viimeiset viisi kuukautta olin erittäin onnellinen, suurimmaksi osaksi, mutta se loppui kuin seinään ja nyt olen onnettomampi kuin koskaan. Kysehän oli siitä kuuluisasta ensirakkaudesta. Annoin itseni kokonaan ja annoin itsestäni kaiken, en saanut samalla mitalla takaisin: Tunnen itseni huijatuksi ja petetyksi, vaikka tiedän ettei se ihan niin ole.
Mutta kun mietin elämääni, en ole koskaan ollut kovinkaan onnellinen, ala-asteelta yläasteelle kiusattiin, välillä enemmän ja välillä vähemmän, vanhemmat riiteli tuona aikana paljon ja se vaikutti minuun. Kyllä yläasteelta on ihan hyviäkin muistoja, mutta kuitenkin... Lukio on jo ollut vähän parempaa aikaa, olen ollut välillä ihan onnellinen ja osannut nauttia elämästä.
Miks mä en voi luottaa ihmisiin ja antaa elämän viedä? Joo, okei oon kyllä joutunu pettymään monta kertaa ihmissuhteissa, mutta ei kaikki ihmiset oo ilkeitä ja vedättäviä paskiaisia.
Mutta ei mun elämässä mikään oo koskaan kovin pahasti ollu vialla. Miks mä en voi olla iloinen siitä mitä mulla on? Mitä mulla on? Ei mitään. Siltä se nyt ainakin tuntuu. Joo, tiedän, ero masentaa ihan kiitettävästi, mutta silti!
Moni varmasti on kiitollinen siitä mitä hänellä on, mutta miks me kaikki ei voida olla? Miksi me ollaan niin pirun surullisia, onnettomia ja masentuneita? Kello on vähän yli kahdeksan. Miks mä meen nukkumaan? Mä en jaksa valvoa. Mä en halua olla hereillä. Mä haluan mennä maailmaan missä kaikki on hyvin.
Joo, mutta mitä tällänen 17-vuotias kakara tietää? Ei mitään. Tai ehkä jotain, mutta ei osaa pukea sitä sanoiksi ja antaa fiksua kuvaa itsestään.
Vastaukset 3
Vanhimmat
sama juttu mulla, elämä ei oo tuntunu pitkään aikaan miltään..pelkkää samaa paskaa..vaikka on vaimo ja poika ja työtä. Samaa päivästä toiseen, pelkäät sitä millon yritys kaatuu, millon verottaja niskassa, rahaa on, autot on, kaikkee on, mutta en ole silti tyytyväinen. Mutta viina auttaa hetkellisesti
Älä keskity kuvan antamiseen. Kuuntele sydämesi ääntä. Sillä pääset jo pitkälle.
musta se on kans niin vitun epäreilua,kun ne jotkut voi vaan olla niin onnellisia.ja itekkin ku tarkemmin ajattelen,niin en mäkää aina oo ollu niin onnellinen,vanhemmat riiteli ja lopulta eros,koulussa kiusattiin aina 9 luokan loppuun asti.nyt ei kiusata koska en oo missään koulussa.viime vuonna meni vuoden kestänyt suhde poikki,annoin tytölle kaiken mitä halusin,sitten jätti.ja nyt kun ajattelen,niin eihän se tyttö edes rakastanut mua,se oli vaan teeskentelyä.siitä jäi ikuiset arvet,itse luottamus = nolla.kokoajan vaan mietin et oliko suhteen loppuminen mun vika.nyt on asiat paremmin kuin koskaan,kun alkaa ajattelemaan,nyt mulla on paljon hyviä kavereita,olen tajunnut kuinka tärkeä olen perheelleni,ja tyttöystävä,rakastan hänessä kaikkea,hänen ääntään,ulkonäköään,hänen ajatuksiaan,ennen kaikkea luonnetta,rakastan häntä.ja,mikä tärkeintä,hän rakastaa mua,antaa vastakaikua,ei petä,ei häpeä minua,hän ei välitä minkä näköinen olen,hän pitää minua seksikkäänä.nyt olen onnellinen,ainakin pitäisi olla.mut silti,välillä on aika onneton olo,en tiedä miksi.varmaan tyttöni ja mun välimatkasta.tulipas purettua sydäntäni täällä,nimettömästi.