Säikähdin palstaa lukiessani - ei kiitos sittenkään.

noin mennä.
Biovanhemmilla on oikeus tavata sijoitettuna olevaa lastansa jos niin haluavat,meillä tosin eivät pahemmin ole halunneet joten tuohon en osaa sen tarkemmin kommentoida.
Sossut vaihtuvat ainakin meillä niin tiheään että kyllä sieltä välillä ihan ok tapauksiakin tulee vastaan mutta myös näitä,joiden kanssa saa joka asiasta vääntää kättä.
Sijoitus tehdään aina toistaiseksi,joten se "riski"on olemassa että lapsi palaa biojen luo takaisin.
Meillä tyttö ollut vuosia ja koska biot eivät ole elämäänsä muuttaneet eikä tavanneet lasta niin olen aika varma että hän tulee olemaan meillä aikuiseksi asti ja tunnen että hän on meidän lapsemme.
Ja valitettavasti tänä päivänä sijaislapset ovat vaikeasti oirehtivia ja monesti heillä on erilaisia sairauksia fas,fae ym ja ne todella antavat lisämausteensa tähän elämään.
Tässä kommenttini näin pikaisesti kirjoitettuna.

että etsitte tietoa jostakin muualta kun täältä palstalta, käytte Priden ja tutustutte sossuihinne. Sitten tätä palstaa osaa lukea "suodattimet" päällä.

Olen Siirin kanssa täysin samaa mieltä. Tämä on ajanvietettä. Vähän kuin Harlekiiniä lukisi. Jokainen aloitettu viesti päätyy samaan. Sijaisvanhemuudessa kuten vanhemuudessa on omat vaikeutensa. Meistä jokainen tekee oma näköistään "työtä". Älä ainakaan tämän palstan perusteella tee mitään lopullisia päätöksiä. Joka puolella Suomea on yhdityksiä sijaisperheille ota yhteyttä oman alueesi yhdistykseen. Käy Pride- koulutus ja niin edelleen.
Kaikki ei ole niin kamalaa tai kaunista kuin tämä palsta kuvaa.
Viihteellistä päivän jatkoa

tottahan siiri ja toinen kommentoija kirjoittavat. ei täällä näy kuin pintapärskeet ja nekin kärjistettyinä.

mutta mutta

kyllästyneinkin kannanotto pohjaa johonkin todelliseen ja kärjistetyinkin kirjoitus on saanut jostain alkunsa.

kannattaa hankkia sitä tietoa silmäkkäin oman kotikunnan sijaisvanhempainyhdistyksestä. jos vain sellaisen löydät. ja hankkia tositietoa sen minkä kykenee.

ettei lähde liian suurin ja ruusuisin unelmin matkaan. sillä sijaisperheen keinot ovat rajalliset ja biot on kuljetettava mukana halusi tai ei.usein kadonnut bio aktivoituu sijoituksen tapahtuessa, kuten meillä neljävuotta kadoksissa ollut isä on nyt kuusivuotta tavannut sijoitettua lastaan vaikkei ennemmin edes korttia lapselleen syntymäpäivänä laittanut. sijotukset kestävät aikansa, pitkäaikaiset, toistaiseksi muotoon tehdyt, yleensä täysi-iäisyyteen, tai sitten ei. ylpeä lapsen kehityksestä ja edistymisestä voi olla ja täytyy olla. mutta jos ajattelet tavanomaisesti "olla ylpeä lapsen menestyksestä", niin voi olla ettet koskaan saa röyhistää rintaa "meidän lapsi se vetää kymmpejä kokeista, kirjoitti 7L:n yo-todistuksen, pääsi suoraan tekniseenkorkeakouluun, on niiiin menestyvä ja etevä" sitä saa olla ylpeä, että lapsi menestyy normaaliluokassa, ei kärsi kohtuuttomasti keskittymisvaikeuksista, saa kavereita ja pystyy ylläpitämään kaverisuhteet. ja käy kunnialla koulun loppuun.

haastavaa tämä on ja kiinostavaa. mutta haaveiluun ei juuri ole aikaa. mitä nyt illalla ennen nukahtamista unelmoi lapsenkin puolesta.

Riippuu aika paljon bio-vanhemmista ja lapsen kokemasta sekä sossusta, millainen koko prosessista tulee. Helppoa se ei todellakaan varmasti ole ja hommaa ei voi verrata bio-lapsen kasvattamiseen.

Usein lapsi on kasvannut kieroon, ottanut liian ison vastuun, oppinut elämään epävarmuudessa ja olemaan luottamatta mihinkään. Sen lisäksi on hirveä lojaliteetti vanhempia kohtaan (ja se kestää, sillä itsellänikin on vielläkin vaikeuksia sen suhteen ja olen jo 25-vuotias) ja jos vanhemmat kokevat teidät uhkana, kokee lapset teidät uhkana taas suhteessa bio-vanhemppinsa. Tunteista tulee kaksijakoisia.

Tämän lisäksi lapset osaavat olla kiittämättömiä. He eivät ajattele sitä, että otatte ventovieraat lapset kotiinne, tarjoatte lämpimän ruuaan, katon päänpäälle, puhtaat vaatteet ja tasapainoa. Lapsi ei kykene ajattelemaan sellaisa, kun kapasiteettia ei viellä ole. Näin ollen lapsi ei myöskään osaa osoittaa kiitosta. Ei vaikka, olette kuunnelleet hänen raivoamista, tapelleet hankalien biojen kanssa, antaneet anteeksi paljon ja päättäneet rakastaa. Ainut kiitos on oikeastaan se, että lapsi osoittaa kiintyneensä teihin ja senkin osoittaminen voi olla lapselle äärettömän vaikeaa (koskaa voi tuntea pettävänsä näin vanhempiensa "rakkauden").

Yleinsä siinävaiheessa, kun lapsi otetaan huostaan alkavat vanhemmat todellakin kiinnostumaan lapsestaan ja kiinnittämään huomiota kaikkeen. Saako kunnon ruokaa (unohdetaan, että kotona useinmiten ei edes ollut ruokaa), millaiset vaatteet on (ja unohdetaan, että kun lapsi asui kotona, niin rahaa ei sellaisiin turhuuksiin edes tuhlattu, kun oli tärkeämpääkin rahaerää), miten kohtelette lasta (viis siitä, että itse mahdollisesti hakattiin, ryypättiin ja jätettiin lapsi omanonnen nojaan jopa vuorokaudeksi/kausiksi yksin kotiin). Ihan pikkujutut saattavat saada vanhemmat takajaloilleen ja "puolustamaan" lasta teitä vastaan.

Toisaaltaan lapsi taas kokee herkemmin kaiken negatiivisen teidän puolelta. Kun ei ole sitä lojaliteettiä ja ehdotonta rakkautta mitä on vanhempia kohtaan, niin pikkujutut saattavat pahoittaa mielen, tehdä olon epävarmaksi ja epäoikeudenmukaiseksi.

Mutta jos silti näidenkin ongelmien ja ihmettelyiden kanssa olette valmis elämään, niin sitten olette valmiita siaisvanhemmiksi.

Kaikki siaislapset eivät ole häiriintyneitä, mutta kukaan ei voi taata, etteikö juuri teille tuleva lapsi tätä ole. Se on aikamoista arpakauppaa.

Niin ja tämän kaiken lisäksi saattaa viellä joutua antamaan lasta vanhemille joilla ei ole minkään laista tarkoitusta olla kunnolla lapsen kotiloman aikana, vaan jatkaa samaa menoa, minkä vuoksi lapsi yleinsäkkään huostaanotettiin. Ja siinä on myös työsarkaa, kun lapsi odottaa toivekkaana, mutta pelokkaana ja palaa mahdollisesti stressaantuneena ja todella pettyneenä. Sillä jokainen tälläinen loma osoittaa lapselle, ettei hän sittenkään ole minkään arvoinen ja asettaa lapsen tilanteeseen, jossa hän joutuu lyömään päätään seinään, kun yrittää kaikin tavoin olla juuri vanhempiensa arvoinen, jotka taas eivät koskaan ole lapsen arvoisia. Mutta lapsi ei näe sitä niin, vaan kääntää sen itseensä.

Tässä oli minun ajatuksiani, joka olen asunut siaiskodissa, lastenkodissa, nuorisokodissa ja joka on katsellut sivusta myös veljiensä aikuistumista ja kipua siitä, kun vanhemmat eivät ole olleet vanhempia. Sekä keksimmäisen veljen perheen taistelua siitä, että veli saadaan raiteille ja omien vanhempien vaikeuttamista asian suhteen. Ja tälle perheelle tulen olemaan ikuisesti kiitollinen työstä jonka tekivät. Siitä kiitollisuudesta ei kuulu tippaakaan meidän bioille.

Tämän palstan jutut on irvikuva siitä kuinka keskusteluja yleensä biojen ja sijaisten välillä käydään. Ei tällaiseen keskusteluun voisi nimellä langeta, johan siitä kärsisi lapset ja perheen turvallisuudentunnekin. Tosielämässä asiat hoidetaan fiksusti puhelimitse tai silmätysten ja pidetään mölyt mahassa. Tämä palsta on purkupaikka ja keskustelun sävy on aika epätoivoinen, koska näin julkisella palstalla on aina provoilijoita jotka haluavat ärsyttää ja vievät keskustelua sijaisvanhemmuuden kannalta vähemmän oleellisille raiteille. Moni sijaisvanhempikin on siirtynyt muihin keskusteluympyröihin.
Tämän palstan kautta ei mitenkään voi saada kokonaiskuvaa meidän tilanteesta eikä muidenkaan. Kannattaa etsiä luotettavampaa tietoa muista lähteistä.
Meidän suurperhe on myös sijaisperhe ja meillä on asiat hyvin.

Minulla ei ole kokemusta sijaisvanhemmuudesta, mutta sijaislapsena olemisesta kyllä, joten vastaan siitä näkökulmasta.

Eivät lapset ole yleisesti häiriintyneitä, mutta vanhempana tulisi yrittää ymmrtää se mitä he ovat joutuneet kokemaan ja kohdella heitä sen mukaan. Ei tietenkään "silkkihansikkain", vaan elää heidän kanssan sitä normaalia elämää.
Jos ongelmia syntyy, siinä vaiheessa voisi muistaa sen, että moni lapsi kokee tulleensa jo kerran hylätyksi, hän ehkä pelkää sen tapahtuvan taas. Moni lapsi ehkä kokeilee sijaisvanhempiaan kovallakin käytöksellä(kuin uhmaikäinen lapsi) testatakseen, ovatko sijaisvanhemmat oikeasti tosissaan, vai heitetäänkö taas pois, kuin sekarotuinen halpa piski ensimmäisten vahinkojen jälkeen. Heittäisitkö/uhkaisitko?

Sijaislapsena olisin toivonut että kanssani olisi puhuttu, puhuttu asioista, että olisin saanut olkapään ja sylin kun sinne kaipasin.

Kysyit "tuleeko lapsesta oma". Se riippuu paljon paitsi sinusta, myös lapsesta.
Pyri olemaan lapselle ensin ystävÄ ja huoltaja, älä äiti.Minua loukkasi kun vieraat ihmiset vaativat minua kutsumaan vanhempia äidiksi ja isäksi, vaikka minulla oli jo sellainen oli. Kun lapsi on selvittänyt itsensä kanssa suhteensa omiin vanhempiinsa(onko mahdollisuutta olla biojen kanssa vielä perhe), jos se on mennyttä, lapsi voi kaivata sinusta äitiä, ja hienoa olisi jos todella silloin olisit se sitä hänelle!

Katselin tv:stä aikaa sitten dokumentin jostakin sijaisperheestä, jossa joku perheen äiti sanoi, "ettei hän ole sijaislapsilleen äiti, he ovat vain käymässä meillä". Tuo kommentti tuntui sijoituksen kokeneena pahalta, lapsi ei halua tuntea olevansa vain kylässä, jokainen meistä tarvitsee juuret! Jos lapsi halua "juurtua" perheeseen(eikä bio-perhettä enää tule olemaan), minusta hänellä tulisi olla siihen oikeus.

Ole lapselle luottamuksen arvoinen, ja osoita se, älä petä, jo ennestään petetty lapsi ei ehkä koskaan opi luottamaan uudelleen.. Parasta, mitä voit antaa, olisi rakastaa, sillä selviää pitkälle!

me sijaislapset emme kaikki suinkaan olla hulluja...kun yksi on niin se yleistetään, älkää yleistäkö...kyllä joillakin on adhd,dysfasia ym mutta ei kaikilla ole.sitäpaitsi onhan niitä muillakin kuin sijaislapsilla,joillakin ei ole mitään diaknoosia.yleensä asiat riippuvat siitä mistä olosuhteista lapset ovat tulleet ja niin edespäin,minä ainakin olen ihan normaali