Kärsin jännityksestä ja jonkin asteisesta sosiaalisten tilanteiden pelosta. Olen käynyt tavallisella lääkärillä ja saanut lääkkeet jännityksen fyysisiin oireisiin. Lääkäristä päästessäni olin niin onnellinen siitä reseptistä ja ajattelin, että se ratkaisee kaikki ongelmat ja tästä lähin olen "normaali".
No, auttoihan se lääke vähän, mutta ei se muuttanut tilannettani miksikään. Jännitän ja ahdistun edelleen. Ei se lääke tehnyt minua fiksuksi ja hyväksyttäväksi. Olen ihan samanlainen kuin ennen lääkettä. Tajusin, ettei ongelmani ole niissä oireissa vaan jossain muualla, itsessäni, jota en aina siedä.
Lääkäri puhui käynnilläni jostain psykologipalveluistakin, mutta olin niin paniikissa, että puolet lääkärin jutuista meni ihan ohi.
Ahdistaisi suunnattomasti mennä hakemaan apua mielenterveystoimistosta. Tuntuu, etten minä niin sekaisin ole, että ihmisillä menee huonomminkin kuin minulla. En ehkä ole tarpeeksi "hullu". Pelkään, että minulle sanotaan, että ei minussa vikaa ole.
Että pitää vaan elää sen asian kanssa, että on tyhmä ja kyllä minä sen tiedän. Eikä sille asialle varmaan psykologitkaan voi mitään..
Plääh, kunhan jorisin. Lääkärissä käyntikin oli jo niin kauhea kynnys saati sitten, että psykologille menisin. Jos kuitenkin joskus rohkaistun tai lakkaan sietämästä itseäni täydellisesti, ja menisin psykologille, niin minkälainen tilanne se käytännössä on? Pelkään kaikkia uusia tilanteita ja helpottaisi tietää edes jotain... Menen joskus niin lukkoon, etten pysty puhumaan mitään, miten psykologi suhtautuu sellaiseen, kun eikö niissä istunnoissa ideana ole kuitenkin puhua? Meneekö koko homma hukkaan, jos ei pystykään puhumaan?
En siis tiedä, onko minusta ikinä ihmistä menemään psykologille, mutta olisihan sekin kai mahdollisuus saada tätä oloa joksikin muuksi.
No, auttoihan se lääke vähän, mutta ei se muuttanut tilannettani miksikään. Jännitän ja ahdistun edelleen. Ei se lääke tehnyt minua fiksuksi ja hyväksyttäväksi. Olen ihan samanlainen kuin ennen lääkettä. Tajusin, ettei ongelmani ole niissä oireissa vaan jossain muualla, itsessäni, jota en aina siedä.
Lääkäri puhui käynnilläni jostain psykologipalveluistakin, mutta olin niin paniikissa, että puolet lääkärin jutuista meni ihan ohi.
Ahdistaisi suunnattomasti mennä hakemaan apua mielenterveystoimistosta. Tuntuu, etten minä niin sekaisin ole, että ihmisillä menee huonomminkin kuin minulla. En ehkä ole tarpeeksi "hullu". Pelkään, että minulle sanotaan, että ei minussa vikaa ole.
Että pitää vaan elää sen asian kanssa, että on tyhmä ja kyllä minä sen tiedän. Eikä sille asialle varmaan psykologitkaan voi mitään..
Plääh, kunhan jorisin. Lääkärissä käyntikin oli jo niin kauhea kynnys saati sitten, että psykologille menisin. Jos kuitenkin joskus rohkaistun tai lakkaan sietämästä itseäni täydellisesti, ja menisin psykologille, niin minkälainen tilanne se käytännössä on? Pelkään kaikkia uusia tilanteita ja helpottaisi tietää edes jotain... Menen joskus niin lukkoon, etten pysty puhumaan mitään, miten psykologi suhtautuu sellaiseen, kun eikö niissä istunnoissa ideana ole kuitenkin puhua? Meneekö koko homma hukkaan, jos ei pystykään puhumaan?
En siis tiedä, onko minusta ikinä ihmistä menemään psykologille, mutta olisihan sekin kai mahdollisuus saada tätä oloa joksikin muuksi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ei psykologin luo mennäkseen tarvitse olla "hullu". Riittää että tuntee tarvetta selvitellä tuntemuksiaan, ratkaista ongelmiaan.
Psykologin ammattitaitoon kuuluu tehdä tilanne sinulle mahdollisimman mukavaksi. Ei kukaan odota että alkaisit puhua tuosta vaan - terapeutin tehtävä on esittää oikeita kysymyksiä ja tarttua oikeisiin asioihin, etsiä vihjeitä ja johtolankoja ongelmien perimmäisten syiden ratkaisemiseksi.
Psykoterapia vaatii onnistuakseen aikaa ja intensiivisyyttä. Ei riitä että käy silloin tällöin "jutustelemassa", kunnollinen terapia kestää jopa vuosia ja vaatii ainakin alussa useita istuntoja viikossa.
Lääkitys auttaa hillitsemään oireita.
Terapia voi muuttaa koko elämän.