Lapsesta aikuiseksi

Suomessa on vähintäänkin kymmeniätuhansia perheitä, joiden lapset eivät ole eivätkä tule koskaan kasvamaan henkisesti aikuisiksi oman perheensä suhteen.

Tutustuin tulevaan puolisooni vuosikymmeniä sitten. Perheessä vallitsi puhumattomuuden kulttuuri. Edes pahoinpitelyäni ei pystytty käsittelemään.
Neljän aviovuoden jälkeen otin puolisostani eron, vaikka rakastinkin häntä.

Neljä vuotta myöhemmin halusin uskoa parempaan, joten menimme uudestaan yhteen ja myöhemmin uuteen avioliittoon. Yritin kaikin keinoin auttaa puolisoni vanhempia, mikä oli perästä päin ajatellen tyhmää, koska ihminen voi muuttaa vain omaa itseään.

Appivanhemmat elivät kuin pellossa, mutta yritin edelleen auttaa heitä. Tuossa vaiheessa auttamishaluni oli jo idioottimaista, mutta rakastin edelleen puolisoani.
Yritin puhua hänelle, että hän puhuisi vanhemmilleen.

Kun mikään ei auttanut, pistin avioeron vireille. Nyt alkoikin itku ja parku. Sijoitusasunto meni myyntiin ja lastenkin kanssa oli vaikeuksia. Vedin eron takaisin sillä ehdolla, että puolisoni kertoo rehellisesti vanhemmilleen mikä on pilannut elämämme.

Sen hän pystyi tekemään puhumisen sijaan vain tekstiviestillä, jossa hän ilmoitti ettei halua enää tavata vanhempiaan. Tuon jälkeen appivanhempieni välit menivät todella väkivaltaisiksi. Aikaisemmin lyöjänä oli ollut vain appiukko. Pytypainin seurauksena appiukko löi päänsä takan reunaan, jonka jälkeen hän makasi puolittain kasvina elämänsä kahdeksan viimeistä vuotta.

Kaikki tuo on hyvin surullista. Edes puolisoni sisarukset eivät koskaan pystyneet puhumaan vanhemmilleen siitä, miten väärin käyttäytyivät.

Laulaja Rainer Friman sanoi kirjassaan " Tähti etsii taivasta" todella viisaasti, että kun ollaan pieniä, totellaan vanhempia ja aikuisena estetään heitä tekemästä hölmöyksia.