Ulkoapäin katsottuna minulla näyttäisi menevän ihan hyvin. On ystäviä,poikakaveri,hyvät välit vanhempien kanssa ja olen päässyt ylioppilaaksi.
Mutta en vain ole onnellinen. Minun on vaikea kulkea ihmisten ilmoilla.Tuntuu siltä,että kaikki vain tuijottavat minua ja ajattelevat,että onpa hän ruma ja inhottavan näköinen. Kävelen tai olen missä vain niin tuntuu siltä. Jos jossain jotkut nauravat,uskon heidän nauravan minulle. Välillä saatan myös kuulla jonkun sanovan jotain ulkonäöstäni,en tiedä sanovatko he jotain vai kuvittelenko vain.
Heti jos joku katsoo minua vähänkin pitkään ajattelen että ulkonäössäni on jokin pahasti vialla.
Yritän vilkuilla itseäni kaikenlaisista peileistä mitä sattuu tulemaan vastaan. Välttelen kirkkaita valoja,koska mielestäni ne tekevät minut entistä sairaamman näköiseksi.
Välillä en haluakaan vilkaista peiliin.
En voi kuvitellakaan lähteväni ulos,ennenkuin olen monta kertaa miettinyt mitä laitan päälleni tai miten laitan hiukseni ja meikkaan.
Minun on vaikea olla poikakaverini kanssa,koska minusta vain tuntuu siltä,että hän on kanssani vain säälistä.
Joskus tuntuu siltä,että olisi parempi vain kuolla niin ei tarvitsisi enää murehtia jatkuvasti omaa ulkonäköään.
Välillä minun on ihan hyvä olla,mutta välillä taas tunnen itseni aivan kamalaksi. Ennen pidin itseäni kauniina,en tiedä mikä nyt on muuttunut.
Haluaisin vain lukkiutua omaan huoneeseeni ja jäädä sinne,niin ei kenenkään enää tarvitsisi tuijottaa minua.
Mitä pitäisi tehdä? Muita jotka tuntevat samoin ja haluaisivat keskustella?
Mutta en vain ole onnellinen. Minun on vaikea kulkea ihmisten ilmoilla.Tuntuu siltä,että kaikki vain tuijottavat minua ja ajattelevat,että onpa hän ruma ja inhottavan näköinen. Kävelen tai olen missä vain niin tuntuu siltä. Jos jossain jotkut nauravat,uskon heidän nauravan minulle. Välillä saatan myös kuulla jonkun sanovan jotain ulkonäöstäni,en tiedä sanovatko he jotain vai kuvittelenko vain.
Heti jos joku katsoo minua vähänkin pitkään ajattelen että ulkonäössäni on jokin pahasti vialla.
Yritän vilkuilla itseäni kaikenlaisista peileistä mitä sattuu tulemaan vastaan. Välttelen kirkkaita valoja,koska mielestäni ne tekevät minut entistä sairaamman näköiseksi.
Välillä en haluakaan vilkaista peiliin.
En voi kuvitellakaan lähteväni ulos,ennenkuin olen monta kertaa miettinyt mitä laitan päälleni tai miten laitan hiukseni ja meikkaan.
Minun on vaikea olla poikakaverini kanssa,koska minusta vain tuntuu siltä,että hän on kanssani vain säälistä.
Joskus tuntuu siltä,että olisi parempi vain kuolla niin ei tarvitsisi enää murehtia jatkuvasti omaa ulkonäköään.
Välillä minun on ihan hyvä olla,mutta välillä taas tunnen itseni aivan kamalaksi. Ennen pidin itseäni kauniina,en tiedä mikä nyt on muuttunut.
Haluaisin vain lukkiutua omaan huoneeseeni ja jäädä sinne,niin ei kenenkään enää tarvitsisi tuijottaa minua.
Mitä pitäisi tehdä? Muita jotka tuntevat samoin ja haluaisivat keskustella?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Josko ne ei kato että onpa siinä "Ruma" vaan ihan päin vastoin, mutta kannattaa noutaa masennukseen soveltuvaa apua pikaisesti tai kohta et uskalla kotoa liikkua jos edes jaksaisit.
Muistatko sä milloin sä aloit tuntemaan noin? Onko sun elämässä ehkä tapahtunut jotakin, joka laukaisi sun negatiiviset tunteet itseäsi kohtaan? Loukkasiko joku sua vai tunsitko sä epäonnistuvasi jossakin tehtävässä, asiassa tms. ja se jäi painamaan mieltä.
Kaikkeen käytökseen ja ajatteluunkin on aina syynsä ja ne syyt pitää selvittää, jotta ne hellittävät otteensa ja muutos parempaan lähtee käyntiin.
Jos koet ettet kykene yksin ymmärtämään oman nykytilasi kehitystä, puhu tuntemuksistasi vanhemmillesi tai perheneuvojalle tai soita mielenterveystoimistoon. (katso liite) Pääasia, että sinussa herää HALU päästä eroon masennuksesta ja itseinhosta, jotka eivät ole osa sitä normaalia sinua.
Nuoruus on herkkää ja hämmentävää aikaa kun muututaan lapsesta aikuiseksi ja muutokset ovat tuntuvia niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kaikki eivät selviä siitä myllerryksestä omin avuin eikä siinä ole mitään hävettävää.
Moni nuori voi sinun tavoin hyvin päällisinpuolin, mutta sisällä kuohuu. Vanhemmilla tai ystävillä ei useinkaan ole aavistustakaan siitä, mitä siellä nuoren sisimmässä tapahtuu. Ihmekös sitten jos tuntuu siltä ettei kukaan ymmärrä eikä välitä.
Joskus puhuminen/kirjoittaminen vieraalle ihmiselle (esim. terapeutti tai me täällä :) on käänteentekevä juttu. Se avaa ihan uusia näkökulmia itseen ja omaan elämään, silloin kun se oma näkökyky on ehkä kutistunut hyvinkin suppeaksi.
Älä siis hyväksy nykyistä masentavaa mielentilaasi vaan tukeudu sua rakastaviin lähimmäisiisi ja uskalla pyytää heiltäkin apua.
Alla nettiosoite, josta saat idiksiä sen ekan askeleen ottamiseen:
http://kompassi.lasipalatsi.fi/printable_version/communitys.asp?_item_id=622&id=0&class_id=id622
Tsemppiä, nuori nainen! ; )