Varmasti se pahana elämässä näkyy. Tai huonona, sehän riippuu kovuudesta ja mittasuhteista.
Se joka syyttömän nöyryyttää ja hakkaa
Anonyymi-ap
8322
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mulla lähellä hyvä esimerkki.
30 vuotta sitten :
Äiti oli agressiivinen ja ilkeä meille meidän olessa lapsia ja nuoria.
Ja myös kyläläisille ja tutuille hankala ihminen.
Ja ylisti aina omaa paremmuutta ja sukua…
2020
Han on yksinäinen läihinnä vain isän kans elelevä heikkokuntoinen dementoitunut mummo Jonka ne kaikki ylistettyt sukulaiset on kuollu. Jäi viimeisenä suvustaan eloon.
Ja me kakarat ollaan yhteyksis vain jos on pakko.
Karma kosti
Mitäs ivaa tuossa oli , asiat kerrottuna kuinka ne oli?
Aika tuttua omastakin näkökulmasta, kun vanhuuden höperyys teettää salakavalasti kaikkea kiusaa ja harmia jo ennekuin se todetaan ja laitos kutsuu,,,veikkaan että aika monella vanhemmalla, iäkkäällä siis mieli muuttuu ja sairastuu myös, mitä sitä on kieltäminen
Mä en tee sun sairaalla ressukka asenteella yhtään mitää kyllä siinä oot ihan oikeassa .
Et kykene miettimään lapsen oikeutta tai heikomman oikeutta …
Etkä puuttumaan asioihin se puuttuminenhann olis ”sairasta”
Ihmisen ei todellakaan kuulu hyysätä tai puolustella hakkaaja tai vielä pahempaa sääliä hakkaaja vanhempaa … Eli nyt työstään korvienväliä ja asennetta kuntoon.
Asioille on oikein tehdä jotai eikä siinä oo mitää väärää.
Eli en ymmärrä sun oudon alistunutta kommenttia eikä mun tarvi ymmärtää.
Se joka omas historias olis parempaa tarvinnut olis ollu lapset
Lapsia kuuluu suojella ja alaikäisten väkivaltaiset kasvuolot ei koskaan Ok.
Lapsella on oikeus turvalliseen kasvuympäristöön
Ja valittaviin vanhempiin.
Mee takas sinne tynnyriin kasvaan
jos perus oikeudenmukaisuus järkyttää.😂
Se jok syytön on heittäköön ensimmäisen kiven on sanonta mu kukaan täysin syytön omaan kohtaloonsa ole vaikka mitä tekis tai sanois tai väittäis
Joo. Totta. Siksi en heittele kivillä muita. Tai no niin, heti tuli soopaa, anteeksi. Tulee kivitettyä, myönnän. Muttei se ole oikein ja tiedän sen. Pyrin olemaan heittämättä, koska tiedän ittekin omat huonot puolet. Kaikkia ei voi miellyttää. Kaikkia ei myöskään tarvitse miellyttää. Toisilla kemia natsaa ja toisten kanssa ei sit yhtään. Yritän kuitenkin olla ihminen ihmiselle. En kuulu tähän keskusteluun, halusin osallistua kuitenkin pienesti. Kiitti.
En ajatellut lähte yähän ketjuun mukaan, mutten voi olla luitenkin kommentoimatta. Mun isä oli joutunut parivuotiaana sotalapseksi Ruotsiin ja kokemaan eron omista vanhemmistaan, joka tietenkin aiheutti traumoja pienelle lapselle.
Oma lapsuuteni oli pääosin onnellinen, mutta muistan myös turvattomuuden ja häpeän tunteita, joita isäni alkoholin käyttö aiheutti. Esiteini-iässä aloin kapinoimaan, joka askaloitti tilannetta ja välejämme. Olin aina ollut isäni silmäterä, mutten voinut sietää häntä humalassa. Vanhempani päättivät koettaa selkiinnyyttä tilannetta ja isäni lähti joksikin aikaa Ruotsiin töihin.
Hänen palattuaan tilanne meni taas pahaksi, niin pahaksi että minä muutin kotoa 15-vuotiaana lastensuojelulaitokseen. Pahimmilla hetkillä -osaksi oman provosoivan käytöksen vuoksi- isäni kävi minuun käsiksi niin ettö minulla oli kuristusjäljet kaulassa. Siksi siis muutin kotoa, joka ei ehkä kuitenkaan ollut se oikea ratkaisu, koska aloin kaveeraamaan nuorten kanssa, jotka olivat huostaanotettu ihan muista syistä. Jouduin mukaan vaikka mihin "seikkailuun" ja mitä epämääräisemmässä seurassa. :I
No, aikuistuttuani minä ymmärsin ihan täysin mistä isäni käytös oli johtunut, enkä koskaan tuntenut häntä kohtaan kaunaa, vihasta puhumattakaan. Viimeistään silloin kun näin dokumentin "äideistä parhain" ja kuulin muiden sotalapsien tarinoita, niin ymmärsin että tähän kaikkeen on jokin syy. Itkin nähdessäni lapsia junassa nimikyltit kaulassa. Niin lasten kuin heidän vanghemoiensakin puolesta. Mutta ennenkaikkea isäni puolesta. Isäni kuoli nuorehkona ja olimme ihan loppuun asti väleissä tavaten ja soitellen toisillemme.
Asioita pitäisi aina miettiä joka kantilta ja miettiä, että mikä on vaikuttanut mihinkin, eikä vain miettiä itseä ja tuntemuksiaan, niin ne voisi olla helpompi ymmärtää.
Isäni sai aivoverenvuodon alle 70-vuotiaana, eikä sairaalaan jouduttuaan palannut enää tajuihinsa. Vaikka yhteiselomme teiniaikanani oli niin takkuinen, niin suhteemme oli hyvä. Hänen sairaalaan jouduttuaan olin hänen luonaan ja puhun hänelle kertoen hänen olevan minulle rakas ja tärkeä samalla kun paijasin häntä. Juttelin paljon muutakin kun olimme kahden. Minä uskon, että myös tajuton voi jollain tasolla aistia kosketusta ja puhetta ja halusin tehdä tämän, jotta hänen olisi hyvä lähteä täältä. Lääkärin ennuste oli jo heti se, että hän poistuu parin päivän sisällä.
Minulle jäi kaikesta (myös yhteisestä elämästämme) hyvä mieli ja varmasti hänellekin, koska olimme jo hänen kunnossa ollessaan sopineet lapsuuteni ajan erimielisyydet.
En ole koskaan suuttänyt vanhempiani mistään jälkeenpäin, koska aikuisena ymmärrän, että kaikkeen on jokin syy. Eivät he ole toimineet pahuuttaan siten kun ovat tehneet.
Nyt kun ajatukseni alkoi työstämään tätä tapahtunutta, niin tosiaankin muistan sanoneeni isälle, että päästää vaan elämästä irti ja menee äidin luokse. Aiti oli kuollut 10 vuotta aikaisemmin. Isä kuoli sitten seuraavana yönä ja lääkäri soitti hänen poismenostaan.
En tietenkään olisi puhunut tuollaisia muuten, mutta kääkärin ennusteen mukaan isä olisi jäänyt eloonjäädessään "vihannekseksi" kaikkien elossapitävien laitteiden varaan.
Lähtö oli lopultakin nopea ja kivuton.
Minä uskon, että tapaan vielä vanhempani sitten kun oma aikani täällä on täysi. <3