Pienestä lapsesta saakka olen haaveillut omasta perheestä. Että olisi joku joka rakastaisi minua. Minua, kaikkine hyvine ja huonoine puolineni. Muistan kun tapasin erään miehen ja tiesin sillä sekunnilla että hän on elämäni rakkaus. Tuuli vei meidät pitkin maailmaa ja tapasin erään toisen, joka tuntui turvalliselta. Oli yhteinen koti, lapsi syntyi ja muistan, miten kiitollinen olin että olin saanut ikioman perheen. Mutta miehelle en ollut tarpeeksi, hän petti minua. Jätti perheensä, emme riittäneet. Unohti lapsensa, joka tuntui minusta aivan todella pahalta. Sen jälkeen tapasin jälleen erään miehen, mutta se tarina päättyi koska pullo oli tärkeämpi. Sen jälkeen en ole rakastanut ketään. Olen hyväksynyt että minä en ole kenenkään other half. Mutta en voi kieltää, että se tuntuu erittäin pahalta. Se syö ihmistä kun ei kelpaa ja syyhän on se, että minä en ole kaunis. En halua ajatella että tulen aina olemaan yksin. Se ajatus tuntuu musertavalta. Haluaisin rakastaa mutta ei ole ketä rakastaa. Ja puhun parisuhteesta. Tietenkin lapsi on tärkeä ja muut läheiset. Mutta se puoliso puuttuu. Olkaa onnellisia te, kenellä se rakastava kumppani on.
Ei minun osani
Anonyymi-ap
1189
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olipa koskettava kirjoitus, olen pahoillani puolestasi, jos niin voi sanoa. Itsellä hiukan samanlaiset fiilikset. Haluaisin, että kohtaisin miehen, joka saisi minut tuntemaan itseni naiseksi. Tällä hetkellä olen lähinnä työkone. Kaipaan läheisyyttä, seksiä, yhteenkuuluvuuden tunnetta. Olen ollut aiemmin naimisissa, se avioliitto oli suoraan helvetistä. Nyt vuosia ilman kumppania, enkä usko, että sellaista löydänkään.
Ihastumisia kyllä on ollut muutama, harvoin ihastun, mutta tämä viimeisin teki niin paskan tempun, että taitaa olla miehet nähty.