..mitä tehdä..en tiedä onko tää masennust vai itsesääliä..illat menee itkiessä..ei oo ketään kelle puhua, tai kuka ymmärtäis. kaikki vaan ajattelee et kyllä se pärjää, kukaan ei koskaan kysy miten sulla menee, onx kaikki ihan hyvin. Mut ei tätä ahdistusta ehkä ulospäin huomaakaan. osaan kuitenkin olla ihmisten seurassa, niinkuin mitään ei olis pielessä. mä en vaan jaksa enää kuunnella toisten murheita, eikä edes kiinnosta nähdä ketää.. Vuoden aikana on tapahtunu vähän liikaa asioita, isovanhempien kuolema, rahaongelmat ja työttömyys, ero avomiehestä... kaikki on vaan kasaantunu, enkä oo jaksanu niitä asioita purkaa, tai en ole halunnu ajatella niitä. viikonloputkin menee vaan ryypätessä ja ruoka ei maistu, mut ehkä se jossai vaihees helpottaa...
en enää tiedä...
vm.85
3430
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Vähän samoja fiiliksiä mullakin...
Tuo on tuttu tunne että kun kukaan ei oikeesti ymmärrä sitä tuskaa mikä sisällä on vaikka sitä yrittää kertoa. Kuuntelisi joku edes keskeyttämättä eikä koittaisi yrittää löytää syytä siihen...
Tämä nyky maailma on semmoinen että täällä on pakko yrittää olla vahva. Jos näyttää mitä sisällä myllää niin kohta huomaa että on taas yksin. Ystäviä ei kiinnosta ainainen ruikuttaminen, perheen kanssa voi tulla riitoja jos niillekkään ei viitsi puhua vaan näyttää sen pahan olon huonosti valituilla sanoilla ja saa riitaa aikaan...
Sitten kun joskus uskaltaa avata suunsa ja sanoa että mulla on vaikeeta niin sitten "kuuntelija" alkaa tilittämään niitä omia ongelmiaan ja itse joutuukin kuuntelijan paikalle...
En voi muuta sanoa kun että kai se tästä. Koitahan jaksaa!
Se on fakta että kukaan ei tule koskaan ymmärtämään ketään toista täysin. Mutta monesti riittääkin että joku edes yrittää ymmärtää.
Maailma on kylmä ja ihmiset kipeitä. Täällä pitää pärjätä omillaan. Tai on ainakin turvallisinta seistä tukevasti omilla jaloillaan, koska kaikki muu ympäriltä voi kadota.
Ja niinhän se on, kun yrittää jollekin ystävälle/jollekin toiselle kertoa tuntemuksistaan/masennuksesta jne. niin keskustelu kääntyy lähes aina siihen, että toinen alkaa selittää itsestään tyyliin "kuule mäkin olin sillon niiin masentunu... ja sitten se teki näin ja.. plaa plaa.." Typerää toimintaa. Itse aina kuuntelen, vaikka en osaisi muuten auttaa.
Niin ja tuollaiset lääkärit ja psykologit eivät oikeasti auta mitään! Kokeiltu on useasti.
Mä olen ainakin niin vittuuntunut ja ahdistunut ihmisiin ja tähän toimintaan maapallolla että en edes enää sano siitä kenellekään.
Oma neuvoni vaikeuksien kohdatessa on että pitää miettiä vaihtoehdot, tutkia itseään, käsitellä asiat niin että ne eivät enää vaivaa, päästä yli ja jatkaa eteenpäin.
Huominen on parempi...
on, mennä jutteleen vaikka terveydenhoitajalle, lääkärille, ihan minne vaan missä apua saa.
Yksin ei kannata murehtia liian kauan, kun ei kerta jaksa.
Kerää voimasi ja hae apua.