Hei.
Muistelisin että tällä palstalla on joskus käyty ihan rakentavaakin keskustelua uusperheisiin liittyen. Nykyisin jos tänne jotain kirjoittaa,joku vetää aina herneen nenään ja alkaa hirveä "tappelu" kuka on oikeassa missäkin asiassa :(
Olen myös ihmetellyt sitä että täällä palstailee ihmisiä joilla ei ole minkäänlaista kokemusta uusperheistä ja täällä vastaillaan vaan viesteihin että "mitäs otit miehen jolla on lapsia" ja "uusperheet on perseestä" -tyyliin.
Tälläiset kommentit vaikuttavat tulevan ihmisiltä jotka elävät ydinperheissä.
Kysynkin siis,onko täällä ihmisiä jotka oikeasti elävät uusperheissä?
Kertokaa minkälainen perheenne on,ketä siihen siis kuuluu ja kauanko olette jo pitäneet yhtä ja miten teillä menee???
Olisi mielenkiintoista kuulla :)
Muistelisin että tällä palstalla on joskus käyty ihan rakentavaakin keskustelua uusperheisiin liittyen. Nykyisin jos tänne jotain kirjoittaa,joku vetää aina herneen nenään ja alkaa hirveä "tappelu" kuka on oikeassa missäkin asiassa :(
Olen myös ihmetellyt sitä että täällä palstailee ihmisiä joilla ei ole minkäänlaista kokemusta uusperheistä ja täällä vastaillaan vaan viesteihin että "mitäs otit miehen jolla on lapsia" ja "uusperheet on perseestä" -tyyliin.
Tälläiset kommentit vaikuttavat tulevan ihmisiltä jotka elävät ydinperheissä.
Kysynkin siis,onko täällä ihmisiä jotka oikeasti elävät uusperheissä?
Kertokaa minkälainen perheenne on,ketä siihen siis kuuluu ja kauanko olette jo pitäneet yhtä ja miten teillä menee???
Olisi mielenkiintoista kuulla :)
Vastaukset 35
Vanhimmat
En elä enää uusperheessä, mutta olen elänyt sellaisessa noin 8 vuotta. Vanhempani erosivat kun olin pieni, jäimme pikkuveljen ja siskon kanssa siälle. Isä meni naimisiin kun olin reilut 10. Meille ei kerrottu avioliitosta, ei myöskään siitä, että nainen lapsineen muuttaa meille. He vain olivat siellä, kun palasimme lomalta.
Vähitellen kaikki meidän lasten tavarat ja kaikki tutut huonekalut hävisivät. Samoin loppuivat kaikki perheemme vanhat tavat ja kaikki yhteiset asiat, joita meillä isän kanssa oli. Kaikki meidän sääntömme korvattiin äitipuolen säännöillä, jotka olivat luvalla sanoen mielivaltaisia. Vähättely ja kyyninen suhtautuminen meihin isän lapsiin oli arkipäivää. Vähitellen äitipuoli repi meidät erilleen isästämme. Hän sai raivareita, jos puhuimme jotain keskenämme, vaikka kyse olisi ollut ihan tyhjänpäiväisestä jutustelusta. Emme saaneet jäädä isän kanssa samaan huoneeseen ilman häntä. Hän saattoi suuttua jopa siitä, että hymyilin isälle ruokapöydässä.
Äitipuoli halusi hoitaa kaikki raha-asiat kuten maksaa minun koulukirjani, jottei minun ja isän tarvitsisi puhua toisillemme. Kun olin teini, hän sanoi ettei tyttö tarvitse isää, kavereiden ja äitini pitäisi kuulemma riittää minulle juttuseuraksi. Minut käytännöllisesti katsoen heitettiin kotoa heti kun kirjoitin ylioppilaaksi. En ole käynyt kotona nyt moneen vuoteen, isää näen salaa äitipuolelta.
Minulle uusperhe oli maanpäällinen helvetti, en edes halunnut tässä kertoa pahimpia juttuja. Tosin tiedän kyllä, että äitipuoleni mustasukkaisuus ei ollut tervettä ja että isäni on myös vastuussa tapahtuneesta. Tiedän myös, että tämä tarina ei ole lainkaan niin harvinainen kuin moni kuvittelee. Itsekin luulin olevani ainoa, jolle noin on käynyt, mutta yllättäen olen tutustunut moniin ihmisiin, joilla on identtisiä kokemuksia.
En sano, etteikö uusperhe voi toimia. Asuin vuoden äitini ja hänen miehensä kanssa, ja vaikka en hänen miehensä kanssa mitenkään läheisissä säleissä olekaan, en kohdannut siellä muita kuin tavallisia perheen ongelmia. Silti olen sitä mieltä, että uusperhe on räjähdysherkkä viritelmä, jossa lapsia usein kohdellaan niin kuin he muka eivät olisi tuntevia ja haavoittuvia olentoja siinä missä aikuisetkin.
Kauheeta! Miten lasten vanhemmat voivat tehdä tälläistä?
Eikä ne uudet naiset muuksi muutu.
Tässä sunkin tilanteessa se nainenhan oli varas!! Se varasti sulta kaiken, mitä sulla oli melkein sun elämänkin!
Näitä juttuja sais tosiaan tulla enemmän, jotta ihmisten silmät avautuisi. Täällä aina puolustellaan niitä vaihtuvia, mutta ei todellakaan nähdä mihin ne pystyy.
Ihmetellä täytyy, miksei sun isäsi huomannut miten se eukko kohteli sua! Tuollaista isää en itse haluisi nähdä koskaan, enkä antaisi lastenkaan tavata. Tässä nyt näkee, miten paljon pahaa he saavat aikaan, eikä tämä ole ainoa tapaus varmaankaan, mutta ehkä ne tapaukset ovat juuri niitä pahempia, että ne halutaankin unohtaa. Se on vaikeaa, mutta avatut haavat eivät helpolla sulkeudu.
Tässä sitä taas ollaan keskustelemassa "rakentavasti". Valitettavasti tästä keskustelupalstasta on tullut pelkkä taistelutanner ja loanheittopaikka exien ja nyxien jne välillä.
tälläkin palstalla. Näköjään tunteita kuohuttava asia tämä uusperheellisyys. Eikä näköjään ongelmitta aina suju. Luule, että tänne tulee enemmän niitä joilla arkielo uusperheessä ei suju. Tullaan hakemaan apua, neuvoja ja kokemuksia samassa tilanteessa eläviltä.
Ne joilla uusioelämä sujuu ongelmitta eivät varmaan niinkään paljoa apua kaipaa.
Kauheetapa hyvinkin... kuitenkin nämä ovat monimutkaisia asioita. Kyse ei ollut siitä, etteikö isäni olisi huomannut. Hän tiesi tilanteen oikein hyvin. Heillä on kuitenkin yhteisiäkin lapsia ja tiedän, että isäni rakastaa sitä naista (joskin katkeruus kyllä myrkyttää jo heidänkin välejään). Niin uskomattomalta kuin se monesta kuulostaakin, minä tavallani ymmärrän isääni. Ehkä se on lojaaliutta omaa vanhempaa kohtaan, mutta olen myös oppinut ettei elämä ole mustavalkoista.
Olen myös sitä mieltä, että tämä puoli pitäisi tuoda paljon selvemmin esille. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että on myös uusperheitä, joissa kaikilla perheenjäsenillä on hyvä olla. Kaikki kunnia niille aikuisille, jotka kykenevät siihen, tehtävä ei ole helppo.
Isästäni vielä: moni muukin on ihmetellyt, miksi yhä tapaan häntä. Minä en näe asiaa noin. Isäni on minun elämäni tärkein ihminen mieheni ohella. Isäni on kasvattanut minut, hän on rakastanut minua ja ollut tukenani. Hän on myös tehnyt kammottavia virheitä ja tuhonnut paljon, mutta se ei minusta ole syy luopua siitä kaikeasta hyvästä, mitä meillä vielä on (tai oikeastaan siitä, minkä olemme viime vuosina uudelleen rakentaneet). Olen kyllä ollut hänelle vihainen ja välillä olen yhä. Minä olen kuitenkin onnellisempi ihminen kun saan tavata isääni ja tiedän, että myös isäni on iloinen siitä, etteivät välimme ole tuhoutuneet.
Sen sijaan äitipuoleeni en ole halunnut pitää mitään yhteyttä. Hän ei ole antanut minulle mitään, hän on vain tuhonnut. Minulla ei ole mitään tarvetta pitää häntä elämässäni. Jos hän ei edelleen rääkkäisi veljeäni, voisin ehkä tyytyä leikkimään, ettei koko naista ole. Veljen yhä jatkuvan piinan katseleminen vaan pistää niin vihaksi, että en osaa toivoa sille naiselle mitään hyvää. Toivottavasti vielä joskus voin, viha kun on todella hedelmätön tunne.
Ei ne aina ole ne uudet naiset jotka saavat pahaa aikaan..Minulla on kokemusta hirviö isäpuolesta ja ihanasta äippäpuolesta. Jouduin kuitenkin elämään tämän hirviön kanssa monta monituista vuotta saman katon alla, ja kestämään sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Isäni ja äitipuoleni tekivät minusta lopulta ehjän ihmisen.
Ei se tosiaan sukupuolesta ole kiinni, vaikka minulle onkin tullut enemmän vastaan tapauksia, joissa äitipuoli on ongelma. Sekä miehistä että naisista löytyy ihmisiä, jotka eivät kykene toisen lapsia sulattamaan eikä näiden ihmisten pitäisi uusperhekuvioon lähteä. Kummastakin sukupuolesta löytyy myös niitä, jotka siihen pystyvät. Hienoa että sinulla kävi niin hyvä tuuri äitipuolesi kanssa, sellaisia ihmisiä pitää kyllä todella osata arvostaa. Ei ole varmasti myöskään helppoa tulla uutena ihmisenä "valmiiseen" perheeseen.
Hei!
Elän ja pyöritän suuren uusperheen arkea, perheemme sisäiset suhteen ovat kunnossa ja tarvittaessa mietimme porukalla parannuskeinoja, jotta kaikilla olisi perheessäämme hyvä olla.
Lapsia yht 5, molemmista ns.ydinperheistä syntyneitä. Osa asuu kanssamme, osa käy sovituin viikonlopuin lomin ja lisäksi erillisistä sopimuksista ekstraa meillä. Eli etä lapsetkin soittavat minua jopa viikolla hakemaan iltakylään, eli tuskin mie niin kamala äitipuoli voin olla. Lasten kunniotuksen olen ainakain saanut. Ja minä kunnioitan heitä.
UUSPerheonnen avainsanoja ovat epäitsekkyys, hyväksyminen, toisten ja toisten tunteiden huomioon ottaminen.
Kannattaa unohtaa oma etu ja mukavuus eli itsekkyys.
Jos kykenee panemaan toisten tarpeet omien edelle, luultavasti onnistuu.
Ei varmaankaan kaikille ole helppoa rakastaa toisen lapsia kuten omiaan, mutta joka tapauksessa toisen lapsen hyväksyminen sellaisena kuin on, kunnioittaminen ja välittäminen ovat tärkeitä seikkoja.
Jos taas on kylmä ja luotaan työntävä ja torjuu lapsen omalle vanhemmalle hoidettavaksi, on turha luulla, että onnistuisi uusperheen vanhempana.
Monesti kuulee sanottavan, että kun lapsi on tullut etälle esim viikonlopuksi,..toteaa kiukkuinen uusi äitipuoli mustasukkaisena, että saa kyllä itse hoitaa(siis etävanhempi), en kyllä kerkeä koko viikon loppua mukana roudaamaan.. yms
silloin minusta pitäisi miettiä, oliko uusperheeliseksi ryhtyminen sittenkään oikea ratkaisu?
On välttämättömyys uusperhyden onnistumisen kannalta omata tietynlainen positiivinen suhtautuminen tulevaan vastuuseen uusperheen vanhempana.
En edes käsitä pahoja äitipuolia ja isiä! Totta he suhteeseen ryhtyessään tiedostivat, että bonukseksi todella tulee x-määrä lapsia?
Vaikka alussa olisi kuinka ruusuiset rakastavaiset hyvänsä, olisi syytä etukäteen tarkoin harkita, pystyykö suhtautumaan aikuismaisesti TOISEN lapseen? SILLÄ SE LAPSI ON TODELLINEN.
JA LAPSELLA ON OIKEUS KUNNIOTTAVAAN KOHTELUUN.PISTE.
Siihen kuuluu toisen lasten hyväksyminen,ja vastuun ottamiminen. Kukaan ei pakota rakastamaan, mutta asiallinen kunnioittava ja arvostava suhtautuminen nyt kuuluu jokaiseen ihmis-suhteeseen, niin bonus lapsiin kuin esim normaali sukulais suhteisiinkin. Jos ei onnistu, niin on aika syynätä omaa napaa.
Olen nähnyt ns,kauhu esimerkkejäkin pahoista äitipuolista ja todennut, että jos on oikein ilkeä toisen lapselle, oli hänelle uusperheyden valinta täysin väärä. Sori vain, mutta kuten edellä, minulla on omakohtaista kokemusta.
Omakohtaista kokemusta siltäkin osin että olen kasvanut kahden kodin väliä. Oma äiti ja isä erosivat kun olin 2v, ja olen menestyksellisesti asunut 2:ssa terveessä ja hyväksyvässä uusperhekodissa. Ongelmia toki oli ja riitoja, kuten ydinperheissäkin, onneksi kuitenkaan uusperheessä itsessään ei ollut mätää. Alussa mainitsinkin asioita joiden avulla uskoisin että pystyimme rakentamaan onnellisia perheitä.
En halua saarnata, mutta joistain ihmisistä ei ole kasvattamaan ja asumaan 'toisen' lapsien kanssa.
ihanaa luettavaa! voi että kun itse tuohon pääsisi.
oletko SUPLI:n sivuilla käynyt?
itse lähiäp ja tuskailen omien tunteideni kanssa :(
lapset ihania, mutta kun itse en vain osaa olla "oma itseni". asuttu vain kohta vuosi ja poika 12, tyttö 13 (varhaisteini)
"UUSPerheonnen avainsanoja ovat epäitsekkyys, hyväksyminen, toisten ja toisten tunteiden huomioon ottaminen.
Kannattaa unohtaa oma etu ja mukavuus eli itsekkyys.
Jos kykenee panemaan toisten tarpeet omien edelle, luultavasti onnistuu."
Eli omat tarpeet syrjään ja elämään toisten ehdoilla täysin? Mitähän siitä mahtaisi tulla ja kuinka kauan oma pää kestää...
Joillekin on niin helppoa napata toisten onni! Olet nyt onnellinen kun sinulla on jonkun onnettoman ihmisen mies ja osittain lapsetikin! Tiedätkös, että ihminen joka on onnellinen saadessa toisen onnettomaksi, ei ole ihminen!
Jos sinulta vietäisiin mies ja lapset ja hän sanoisi olevansa onnellinen, miltä susta tuntuisi? Et varmasti puhuisi noin. Elät oitsen ihmisen elämää!
Se ei ole toisen onnen nappaamista jos elää ihmisen kanssa, joka on ollut naimisissa ennen minua, ja eronnut edellisestä jo kauan ennen minun tapaamistani. Miehiä ei välttämättä viedä yhtään mistään..
Ei kukaan sen takia ryhdy ihmissuhteeseen että tekisi jonkun onnettomaksi.Aika naurettava ajatus..Pitäisikö eronneiden olla ilman parisuhdetta koko loppuelämänsä?
Tuntuu kyllä aika järkyttävälle miten aikuiset ihmiset voivat käyttäytyä toisen lapsia kohtaan noin. Ja ihmettelen suuresti miten lapsien isät eivät tilanteeseen puutu!
Minun miehellä on kaksi lasta ja meillä menee hyvin. Ensimmäinen yhteinen on tulossa.Ei olisi kyllä tullut mieleenkään ilkeillä lapsille tai muutakaan,eikä mieheni olisi sellaista katsellut hetkeäkään!
Harmi että noita kuitenkin on :(
Ihan oikeasti täällä on sellainen uusperhe että: 19v,16,11, edellisestä avioliitosta, 2,5v, alle 1v nykyisestä avioliitosta eli yhteensä viisi. Ja se vielä että nykyinen aviomieheni oli "poikamies" nyttemmin tietty perheellinen, alussa meni hyvin mutta sitten tuli vähän "jotain" kinaa isompien lapsien kanssa. Nyt taas tilanne rauhoittunut. Mutta onhan siinä välillä mun lapset, sun lapset, meidän lapset kinastelua. Mutta rakkaus kukoistaa :)
Yhdessä virressä on ihanat sanat:
Tiedän paikan armahan
rauhallisen ihanan
jos on olo onnekas
elo suoja riemukas
Sepä KOTI kulta on
koti armas verraton
eipä paikka olekkaan
KODIN vertaa ollenkaan.
Siel on ISÄ rakkahin
siellä ÄITI armahin
siellä SISKOT VEIKKOSET
riemu rinnan iloiset.
Juuri näiden arvojen takia, useampi meistä taistelee perheittensä puolesta. Mikään ei korvaa omaa äitiä, isää, siskoja veljiä omaa kotia! Aivan sama, mitä täällä vastaillaan, ne uusperheet ovat todellakin perseestä ja monen kohdalla!
Et ole kokenut mitään traumaa elämässäsi, KUN se tulee...ymmärrät elämää. Älä kukkoile, et tiedä milloin kohdallesi sattuu jotain tosi ikävää. Ehkä olisi parempikin että kokisit, tulisit enemmän tunteelliseksi toisia kohtaan, nyt et ole, jospa rukoilen iltarukouksessani sinulle jonkun traumaattisen kokemuksen.Tulisit inhimillisemmäksi. Ei ne uusperheelliset tahallaan ole syntyneet, ne on tarkoitettu, tarkoitus elämän jatkuminen, eheytys eri perheiden välillä. Avioerot ovat aina raskaita, jos eron jälkeen löytää jonkun joka sinua todella rakastaa, antaa syyn miksi elää, antaa toivon...miksi olet kateellinen. Mieti ja häpeä.Olet varmaan kuullut myös sen kappaleen "Kuinka siis voit ees väittää sä että yksinäinen oot...kun halki kaupunkimme kuljet ilman että silmäs suljet..." tosi surullinen kappale, siinä sinulle miettimistä.
Ei ihmisen tarvitse kärsiä traumoja ajatellakseen mikä itsestään on oikein! Minä haluan lapsilleni ihanan lapsuuden. Sellaisen jossa ei ole irtosuhteita vanhemmilla!
Meillä ei ole olemassa minkäänlaisia uusioperheitä! Meillä on vanhaperhe, johon kuuluu tällähetkellä minä ja lapset!
En kykene edes ajattelemaan sellaista tilannetta, että lapseni kuuluisivat johonkin traumaattiseen uusioperheeseen!!! Meillä toimii näin, emmekä tarvi näitä ala-arvoisia asioita sotkemaan perhe-elämää!
Mieti itse ja häpeä, jos mielelläsi tunget omat lapsesi johonkin sekavaan yhteisöön, jossa he eivät ole lapsia, vaan eläviä olentoja, joilla ei ole mitään omaa ja kiinteää paikkaa elämässään!
Voi sinua, sinisilmäistä, KOSKAAN ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan, et voi tietää vaikka liitossanne tapahtuu jotain joka särkee suhteen. Ei se mene niin yksiselitteisesti. Olet saanut itsekin lukea tapauksia miten on käynyt monelle aviosuhteelle. Eli älä nyt pidä sitä miestäsi itsestään selvänä. Avioero ei ole koskaan suuniteltu tapahtuma. Kukaan ei mene naimisiin siksi että tietää eroavansa joskus. Silloin oletetaan että elää rakkaansa kanssa läpi elämän. Niin vain jostain syytä tapahtuu. Oletko sinä se "joka heittää ensimmäisen kiven" ????
Uusperheen arki lähti kymmenen vuotta sitten aivan hyvin vauhtiin. Lapsia molemmilla. Omani asui meillä ja mieheni lapset omalla äidillään. Mutta kun mieheni lapset alkoivat pitää minusta ja meillä olosta, niin mieheni ex ei pystynytkään hyväksymään sitä. Hän teki kaikkea kiusaa lasten kautta, mitä nyt vain keksiä saattaa ja se jatkuu vieläkin. Itse olen rauhoittanut tilanteen niin, että mieheni lapset ja heidän asiansa eivät kuulu minulle, niin näin on rauhoittunut kuitenkin aika paljon. Se mikä minulle ennemmin kuului, oli annoin rahaa, ostin kuten mopon jne.. Kuitenkin vain sitä mitä lapset halusivat ja olihan heillä äidilläänkin kaikkea kivaa. Oman lapseni isä ja hänen vaimonsa pitävät poikamme tarpeista ja huolista aivan samanlaista vastuuta kuin minäkin ja kuinka hyvältä se tuntuu. Koskaan ei ole tarvinnut olla huolissaan tai kateellinen ja poika on ollut onnellinen. Muuten kaikki on mennyt ihan hyvin täällä perheen sisällä.
ihmistä henkisesti, kaikkia siinä, ja juuri joku osui täällä nappiin todetessaan että siinä tarvitaan epäitsekkyyttä. Jotkut ns. ydinperheet voivat myös olla täyttä helvettiä, että ei kannata yhtään ylpeillä - kaikilla on koulunsa juuri siihen epäitsekkyyteen ! Ja joku hassu sanoi, että varastetaan mies, kas, eiks se ite ollu osallinen mitenkään moiseen , taas naista haukutaan! Ikivanha laulu!
Meillä on nyt eletty vuoden verran uusioperheessä, minulla yksi poika ja miehelläni kaksi poikaa ja yksi tyttö. Mieheni lapset ovat joka toinen vkl meillä ja mielellään saisivat olla useamminkin.
Lapset ovat sopeutuneet tosi hyvin tilanteeseen, pojistamme on tullut parhaat kaverit. Välillä tietysti on kränääkin, mutta niihän sitä aina tulee, kun on monta ihmistä yhdessä.
Oma poikani on ollut tosi iloinen saatuaan "sisaruksia" ja kaikki me olemme saaneet toistemme kautta uusia kokemuksia.
Onneksi myös mieheni ja minun sukulaiset ovat ottaneet kaikki lapset sammalla tavoin huomioon, joten mummut ja papatkin on tuplaantuneet.
Mieheni ex-vaimo välillä "kiukuttelee", mutta sellaisia me ihmiset välillä olemme ja nekin asiat varmaan ajan myötä tasoittuvat.
Joten kaikkinensa tälläinen perhemuoto ei varmaan ole sen huonompi, kuin muutkaan perheet ja ongelmista pitää puhua, puhua ja puhua, niin, kuin elämässä yleensäkin.
Hyvää kesän odotusta kaikille pehemuodosta riippumatta.
T. Ulla
Jos ydinperhe on helvettiä, mitä on nämä uusioperheet? Ei ainakaan parempia. Niissä on niin paljon katkeruutta, kateutta, ilkeyttä, manipulointia, vihaa, että tuota kasaa ei koskaan löydy oikeasta perheestä.
Lapset ovat paljon tasapainosempia ja hyvä käytöksisiä ja toiset huomioon ottavampia, kun heitä ei pakoteta sellaiseen yhteisöön, mikä ei ole normaali lapsen kasvu-alusta.
On järkyttävää katsella, kun lasten ongelmat kasaantuu, ja vain siksi, että toinen vanhemmista haluaa niin.
on ilmeisesti alan asiantuntijalta.
Ottaa pattiin, että joku, joka ei tiedä uusperheellisyydestä tuon taivaallista, kommentoi täällä kuin tietäisi asiasta jotain.
Toivottavasti pilkka osuu omaan nilkkaan.
asetelmat ei varmaankaan ole samanlaiset ku muilla, mut uus perhe ollaan kai mekin.
Mulla ennestään 4 lasta ikä skaala 4-16v. Nyt ihan lähiviikkoina syntyy eka yhteisemme.
Miehelläni ei lapsia aikasemmista suhteista ole, eli eka hänelle tämä syntyvä.
Vuosi nyt ollaan asuttu saman katon alla ja kaikki sujunu lähes täydelliseti, jos näin voi sanoa. Parisuhteemme toimii hienosti ja mieheni pitää lapsiani ku omiaan jotka joskus isäksi miestäni nimittelevätkin :-)
Meidän uusperheeseen kuuluu, minä, 6-vuotias poikani, mieheni ja hänen kolme lastaan (18, 12 ja 11-vuotiaat). Olemme eläneet uusperheellisenä kohta viisi vuotta ja siihen sopii jos jonkinmoista.
Lapsille ei tullut seurustelumme, eikä yhteen muuttaminen yllätyksenä. Molemmat kerroimme lapsillemme, seurustelevan ja mieheni kanssa päätimme milloin on aika tutustua lapsiin. Aloitimme siis ihan meiningillä, hiljaa hyvää tulee jne..
Lapsien kanssa on mennyt ihan kivasti ja ovat toistensa parhaimmat kaverit. Mieheni lapset kun ovat vanhempia, suojelevat pienimmäistä.
Ainut mutta puoli on mieheni ex-vaimo. Koko tämän ajan on tullut valittamista, haukkumista ja parjaamista. Jopa on kieltänyt ettemme saa lähteä viikonloppuna esim. mökille. Siis kapuloita rattaaseen ihan vimosen päälle.
Lapset haluaisivat että kulkisimme perheenä yhdessä harrastuksissa, koulunjuhlissa jne. Tämä ex-vaimo taas ei sulta tätä asiaa. Laittoikin viestin, että te ette ole mikään perhe!!
Aluksi stressasin näillä asioilla itseäni, mutta vuosi sitten kun sain keskenmenon, päätin että en puutu, enkä kommentoi mieheni jä hänen ex-vaimon ja heidän lapsien asioihiin mitenkään. En ala enään olemaan heidän riitojen selvittelijä. Nyt on todelle helpompaa. Tottahan annan kaiken tuen miehelleni. Parisuhteemme vaan lujittuu entisestään.
Pää pystyyn ja muistakaa tämä motto: Mikä ei tapa, se vahvistaa :-)
Taitaa vaan olla sun sepustuksesi sananhelinää! Yksikään lapsi ei varmasti sano, että toisisi elävän perheenä, ja jättää oma äiti heitteille????
Tohon et usko itsekään. Kukaan lapsi ei hytlkää omaa äitiään, ellei häntä siihen pakoteta ja kiristetä! No kuin olet tehnyt???
Harmi että lasten oman isänkin olet kääntänyt hänen lastensa äitiään vastaan, ja myötäilee sun sairasta kuvitelmaa "ihanasta perheestä" hyi olkoon!!!
Äitihän hylätään jos käydään mökillä?? Salli mun nauraa :)
Pitäisikö se lasten äiti ottaa mukaan kun lapset menee isälleen?
Jos lapsi tapaa isäänsä, niin ei kyse ole siitä että lapsi jättää "oman äidin heitteille" tai "hylkäisi oman äitinsä". Ei lasten kuulu tukea vanhempiaan tai huolehtia vanhemmistaan!
Niin tarkoitinkin sitä, kun tuolla edellä oleva kirjoitti, että lapset haluaisivat olla tämän uuden naisen kanssa kuin perhe?
Mä en sitä usko että se on lasten suusta sanottua! Kukaan lapsi ei halua äidilleen sijaista! Ei omasta tahdosta. Jos niin olisi, kyllä se tuntuisi äidistä varsin kauhealta, jos joku vieras eukko voisi hänet korvata!
Kyllä se hylkäämisltä äidistä tuntuisi. En usko että kukaan lapsi soisi omalle äidille niin julmaa kohtaloa.
Enemmänkin on kyse tuossa siitä, että tämä naikkonen puhuu, miten hän haluaisi asian olevan. Hän laittaa sanat lapsen suuhun, mutta tosiasiassa se menee yli uskottavuuden rajan.
Äidin tunteistako tässä (taas) onkin kyse, eikä lapsista?
Perheitä on erilaisia, sellaisia, joista puuttuu isä tai joista puuttuu äiti ja siitä huolimatta se on PERHE. Leskilläkin on perhe! Tuskinpa vain lapset ovat sanonnallaan tarkoittaneet, että toinen nainen korvaisi heidän äitinsä.
Minun tyttäreni puhuu vanhemmistaan, kun hän puhuu minusta ja miehestäni ja isästä hän puhuu silloin, kun hän puhuu biologisesta isästään. Sanan "vanhempi" käsite on tyttärelleni erilainen kuin jollekulle toiselle, eikä mieheni ole missään tapauksessa syrjäyttänyt hänen isäänsä.
Sä oot sitten karmee akka...paskat sä lapsistas välitä. Tärkeintä olet sinä ja ettei vaan sun lapset sua satuttais. Jumankekka, se ois sulle ihan oikein, että jättäisivät sut nyyhkimään itsesääliisi. Lasten tunteista niin väliä, kunhan itelläs on hyvä olo...ja älä ala jauhamaan sitä, että kun äitillä on hyvä olo, on lapsillakin. SE NAPANUORA KATKAISTIIN JO SYNNYTYKSESSÄ.
Ei tietenkään kukaan korvaa äitiä, se nyt on jo tullut selväksi ja jokainen varmasti ymmärtää sen.
Lapsen ei tarvitse ajatella äidin tunteita,sitä miltä äidistä tuntuu, kun vietän aikaa isän uuden puolison kanssa. Lapsen tunteet ovat tärkeimmät, ei äidin.
Lapsi voi mieltää myös käsitteen perhe hieman eri tavalla. Minä en ole itseasiassa koskaan ajatellut että minä, äitini ja isäni=perhe. Minulla on kaksi perhettä, johon kuuluvat myös vanhempieni uudet puolisot ja velipuoli.
Mä en tajuu miten toi eukko jaksaa jauhaa. Ja aina samaa skeidaa jossa oma napa tärkein, "lasten edun" varjolla voi näköjään suoltaa ihan mitä p**kaa tahansa. Kyllä tosiaan pitäis järjestää kaikille eroaville/eronneille pakollinen terapiakäynti psykiatrilla...
Enpä ole tukkimassa nenääni mieheni lapsien ja äitinsä väliin.
Enkä ole pakottanut enkä ole kiristänyt lapsia mitenkään, eiköhän tuon ikäisillä ole jo muodostunut käsitystä elämästä...
Enkä tarkoittanut lauseella mitä mieheni ex-puoliso oli laittanut minulle "ette te mikään perhe ole", että kahmisin siihen mieheni entiset lapset. Meidän perhe on minä, mieheni ja lapseni.
Sillehän en voi mitään jos mieheni lapset haluavat muuttaa meille asumaan ja haluavat meistä yhtänäisen perheen. Jos haluat tietää todellisen syyn tähän, niin sitä voi katsoa lapsien omasta äidistä ja hänen käyttäytymisestään. Viikolla kännätään, viikonloppuisin kännätään ja lapset eivät vietä edes aikaa oman äidinsä kanssa, kun hänellä on tärkeämpää tekemistä kuten metsästää uutta miestä itselleen. Viimeisin juttu mikä tapahtui viime viikolla oli se, että mieheni tytär soittaa meille ja sanoo, että tulee meille viikonlopuksi, (vaikka olisi ollut äidinsä vuoro viikko). Mieheni kyseli, et onko joku hätänä. Tytär siihen, että äiti lähti aamulla jonnekkin ja nyt hain hänet lähikuppilasta pois, et se on ihan kännissä. Oli kuulemma kaatanut pöytiä jne.. Haimme lapset meille ja siinä sitten oli mieheni ex-puolisolla selittämistä, että miksi jätti "pienet lapset" päineen kotiin.
Mietinpä vaan sitten, että missä on se lapsien perus turvallisuus, lämpö, rauha jne...
Tämä on vaan yksi tapahtuma monien joukossa. Eikä minun ole tarvinnut kääntää mieheni päätä, kyllähän se itse on kääntänyt. Aika hassu ilmaus sinulta :-))) Siittähän voi jo paljon päätellä, kun erosi entisestä puolisostaan...
Onhan mieheni ex-puoliso ollut välillä ihan kivakin meitä kohtaan, aina silloin kun hänellä on miesystävä. Viimeisintä ex-miesystävää( olkoon hänen nimensä Sauli) nähtiin mieheni kanssa kaupassa ja siinä hän "Sauli" totesi, että onneksi hän tuli järkiinsä ja huomasi millainen sairas yksilö mieheni ex-puoliso on. Lapsia "Saulillakin" kävi sääliksi.
Äiti on aina äiti lapsilleen, kukaan ei voi sitä paikkaa viedä!!!
Kiitokset sinulle nimimerkillä "AINA". Kirjoituksesi tukivat aikaisempaani :-) Onneksi näitä ymmärtäviä vanhempiakin löytyy.
Olipas mielenkiintoisia kommetteja tällä palstalla. Joten ajattelin kirjoittaa kysyjälle mitä hän kysyi..
Elän uusperheessä, meitä on minä, mieheni, poikani ed.liitosta ja yhteinen poika. Olemme olleet yhdessä pari vuotta. Kaikki menee hienosti. Isompi poju on isällään silloin tällöin, tosi harvoin. Ku sillä on niin kiirus...
No mutta kuiten met elämme melkeempä kuin ns. oikee perhe. Mieheni ottaa isomman pojan huomioon joka asiassa vaikkei hänen oma olekkaan. Hoitaa samalla tavalla molempia.. Eipäs met oikeestaan eritellä poikia. Ne on meidän jäppiset. Miehen sukulaisetkin on ottaneet pojan omaksi lapsenlapsekseen...
Ainoo ero on ydinperheeseen tieten että poika kutsuu miestäni nimellä. Ja että joskus pojalla on kauhee ikävä isäänsä ja silloin on minullakin paha mieli kun tapaamiset ei vain suju. Yritän aina vain lohduttaa että kyllä se isi sitten....
Mutta näin meillä... Ja olishan se kiva ku se ex löytäisi jonkun kivan kaverin ja rauhoittus, jos net tapaamisetkin sitten lisääntyis...