Lapsen odottaminen ja saaminen on elämän suurin asia. Se tekee iloiseksi, hämmentää, pelottaakin... Kuinka kantaa vastuu ensin niin pienestä ihmisestä ja myöhemmin oman tahdon omaavasta murrosikäisestä? Kuinka parisuhde kestää? Olenko hyväksytty äitinä? Mitä mies tuntee ja haluaa?
Niin monia asioita pyörii mielessä eikä oikeastaan ole ketään kenen kanssa puhua. Oma avopuoliso tuntuu ulkopuoliselta, ei halua kuulla ajatuksiani koska niistä tulee niin helposti riitaa ja erimielisyyttä. Omat vanhempani asuvat kaukana, enkä halua rasittaa heitä huolillani. Ystävät elävät niin erilaisessa elämäntilanteessa etteivät ymmärrä. Tunnen olevani kovin yksin.
Millaisia tuntemuksia teillä muilla on? Mietittekö tällaisia asioita? Kertokaa tunteistanne!!
Niin monia asioita pyörii mielessä eikä oikeastaan ole ketään kenen kanssa puhua. Oma avopuoliso tuntuu ulkopuoliselta, ei halua kuulla ajatuksiani koska niistä tulee niin helposti riitaa ja erimielisyyttä. Omat vanhempani asuvat kaukana, enkä halua rasittaa heitä huolillani. Ystävät elävät niin erilaisessa elämäntilanteessa etteivät ymmärrä. Tunnen olevani kovin yksin.
Millaisia tuntemuksia teillä muilla on? Mietittekö tällaisia asioita? Kertokaa tunteistanne!!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mäkin olen monesti miettinyt mitä parisuhteelle käy kun vauva tulee taloon.Tajuaako mies kuinka paljon se muuttaa elämän rytmiä ja tätä huoletonta elämäntyyliä?Raha-asioista puhumattakaan...
Mies ei luovu kuin pitkin hampain lauantaisista ryyppyreissuista,sanoi että se loppuu kun vauva tulee,mutta loppuuko?Ja kumpi loppuu,ryyppyreissut vai meidän suhde?Ei mulla ole sitä vastaan mitäään että se käy kavereitten kanssa pitämäs VÄLILLÄ hauskaa,mutta kun on tunnettu noista naisseikkailuistaan...ja minä en kato päivääkään sellasta äijää joka pettää.Mutta,ei saa maalata piruja seinille...
Mä en halua edes puhua kellekään tutulle,tietäähän sen että juttu lähtee kiertää ja paisuu ja paisuu...ja loppujen lopuksi kaikki luulee että teillä menee päin persettä.Vaikka ei oikeesti meekkään,sitä on vaan niin villi mielikuvitus...
Joo, tuttuja ajatuksia. Mua pelottaa jo etukäteen tuleva kesä, ja se oluenhuuruisten iltojen määrä.
Mulla on sellainen olo välillä, että mitä sitten kun mä olen isovatsainen, turvonnut ja väsynyt?
Kyllä varmasti baareissa hyppivät iloiset seksipakkaukset miellyttää silmää enemmän.. Mutta sitten taas toisaalta, mitä se auttaa, että vatvon näitä asioita? Jos koko ajan pelkää, että taivas putoaa niskaan, niin ei elämässä juuri ole mitään elämisen arvoista. Mä olen päättänyt lopettaa itseni kiduttamisen. Mä toivon, että mun mies tajuaa itse jossain vaiheessa vähentää baareissa istumista. Jos ei, niin sitten meidän tiet eroaa. Mä olen käynyt läpi jo muutaman todella huonon suhteen, ja roikkunut niissä toivoen, että se mies muuttuu. Kukkua kanssa, ei ne mitään muutu. En koskaan enää aio elää suhteessa, missä on ahdistusta enemmän kuin iloa.
Pää pystyyn ystävä hyvä, baari-illan jälkeen tulee AINA se seuraava aamu...
odotan esikoistani..
alku raskaudesta iloitsin lapsesta kovin paljon, olin innoissani ja tulevaisuus näytti ihanalta.. kun sitten yhtäkkiä nyt viimesinä kuukausina on ruvennut pelottamaan todella paljon. oikein ahdistamaan. kaikki se vastuu jne.
kenellekkään en ole voinut puhua, sama tilanne kuin sinulla. kukaan tuskin ymmärtäisi ja ihmiset saisivat ehkä käsityksen että en nyt olekkaan valmis äidiksi ja että kadun päätöstäni. en minä kadu.. pelottaa vaan ja olen vielä kovin yksin asiani kanssa jotenkin onneton.. koitan lohduttaa itseäni sillä että sitten kun vauvani on syntynyt asiat vaan loksahtavat paikoilleen ja kun arki alkaa sujumaan niin kaikki tuntuu paremmalta. ainakin toivon niin :)
onnellista odotusta kaikille!
Se on jotenkin jännä asia, kun monet suhtautuu odottavan alakuloisuuteen, iloisuuteen, pelkoihin tai ihan minkälaisiin fiiliksiin vaan, kuittaamalla, että "no, se johtuu niistä hormooneista"
Ei se johdu hormooneista, jos pelottaa se vastuu mihin joutuu, ei se johdu hormooneista jos pelottaa tulevaisuus ja oma jaksaminen. Eikä tunteiden ristiriitaisuus voi olla pelkkää hormoonitoimintaa, onhan se nyt aika luonnollista, että samaan aikaan iloitsee mahassaan kasvavasta ihmisentaimesta mutta samalla murehtii monia monia asioita.
Minäkään en oikein enää uskalla yrittää puhua tuntemuksista muille, kun puheet kuitataan hormoonihäiriöksi tai muuten vaan vähätellään.