kertokaa miten te pienten lasten yh-äidit/isät hoidatte sosiaalista elämäänne? tapaatteko joka päivä aikuisia ihmisiä vai meneekö useampikin päivä lapsen/lasten kanssa keskenään?
Onko muutakin seuraa kuin tietokone ja lapset?
Ihan näin mielenkiinnosta kyselen ovatko muut huomanneet saman kuin minä. monta päivää lapsen kanssa kahdestaan ja huomaakin ettei ole aikuista seuraa muuta ollut kuin näytön kautta. Ulkoillessakaan ei juttusilla tule kenenkään kanssa oltua.
taidetaanpa alkaa erakoitumaan, nyt on jo herättävä tuonne ulkomaailmaankin.. ;)
Onko muutakin seuraa kuin tietokone ja lapset?
Ihan näin mielenkiinnosta kyselen ovatko muut huomanneet saman kuin minä. monta päivää lapsen kanssa kahdestaan ja huomaakin ettei ole aikuista seuraa muuta ollut kuin näytön kautta. Ulkoillessakaan ei juttusilla tule kenenkään kanssa oltua.
taidetaanpa alkaa erakoitumaan, nyt on jo herättävä tuonne ulkomaailmaankin.. ;)
Vastaukset 3
Vanhimmat
oli kontakteja muihin aikuisiin. Naapuriinkin tutustuminen oli hidasta ja vaivalloista eikä tuottanut paljonkaan yhdessäoloa. Kaupankassan päivittäinen kohtaaminen ei yksinäisyyttä vähennä. Töissä tuli tehtyä töitä, eikä voinut seurustella muiden kanssa. Jos päiväkodin tädin kanssa olisi lasta tuodessa tai hakiessa jäänyt juttelemaan, olisi muille lapsille tapahtunut sillä aikaa jotain ikävää valvonnan puutteessa. Pari työkaveria kävi joskus viikonloppuisin lapsineen kylässä, mutta ei usein, koska heillä oli miehensä, omat ja miehen sukulaiset ym. joille piti myös antaa aikaa ja lisäksi pitkä matka tulla kylään. Luulen, että suomalaiseen tapaan kuuluu eristäytyminen ja eristetyksi tuleminen, sitä lisää vielä ilmaston kylmyys ja talviajan pimeys ja kesäisin mökeille meno. Avioliitossa oleva työkaverini, kahden lapsen äiti, valittaa myös potevansa ikäistensä tuttavien ja kavereiden puutetta, hänellä ei ole sisaruksia, joiden seuraan turvautuisi. Niin, että ei tuo huoli ole ainoastaan yksinhuoltajien.
Ennen olin täysin erakoitunut lapsineni, mutta nykyään elämä on muuttunut oikeastaan melkein itsestään sosiaalisempaan suuntaan. Ensin aloin käydän perhekerhossa lapsineni ja tapasin siellä muita kotiäitejä ja nyt ihan hetkessä on muuttanut paljon tuttavia samaan kaupunkiin ja niistä on seuraa, ku asuvat kävelymatkan päässä. Silti käyn tietokoneella hakemassa jonkin sortin ajanvietettä täältä, kun omaa aikaa joskus harvoin liikenee. Ja puhelimessa tulee juoruttua liiankin paljon...
Minä voin puhua vain menneessä aikamuodossa, enkä ollut siihen aikaan edes yh. Samanlaisia ongelmia on monilla parillisillakin äideillä.
Olin yksinäinen, myönnän. Muutimme maaseudulle, jossa en tuntenut ketään ja olin aivan eri ikäpolvea kuin kylänväki. Olin pienten lasten kanssa aina yksin ja entiset tyttöystävät olivat meneviä sinkkuja, piipahtivat joskus, mutta hälinä ja touhu rasittivat heitä ja aika pian käynnit loppuivat. En voinut enää kuunnella intensiivisesti heidän seikkailuistaan. Olin pudonnut sinkkukelkasta ;)
Siihen aikaan minulla ei ollut nettiä käytössä ja yksinäisyyden purin turhanpäiväiseen "nuolemiseen". Vanha sanonta; "Kaapit järjestyksessä, pää sekaisin" piti kohdallani paikkaansa.
Joskus kun exä tuli kotiin yön myöhäisinä tunteina, odotin, että kaikki nukkuivat rauhallisina, otin fillarini ja lähdin lenkille. Joskus autoilin kymmenien kilometrien päähän isolle huoltoasemalle kahville ja katselin ihmisiä, meistä tuli erään myyjän kanssa ystäviä. Olemme edelleen :)
Nuorempien lasten ollessa pieniä (siinä vaiheesa olin jo yh) ymmärsin, että minun on lähdettävä takaisin töihin ennen kuin kotihoidonvapaani loppuisi. Päätös oli vaikea, tunsin syyllisyyttä, että vein pikkuiset päiväkotiin, mutta se oli meidän kaikkien etu. Sain sosiaalisen elämäni takaisin. Enkä ole katunut.
:)