Niin siis otsikossa oli jo tämä kysymys ja äidistä nyt ensin on kyse, koska hän on läheisin minulle omasta perheestäni.... Ja haluan tähän myös sanoa, että kertoisin äidille ihan omasta tahdostani ja siksi, että voisin vapaammin elää oman puoliskoni kanssa=) Pitäisikö aihetta johdatella "pitkän kaavan" mukaan vai ihan vain melko suoraan sanoa? Esimerkit ja perheiden suhtautumiset olisivat ihan kivaa luettavaa=) Niin ja en ole sitten enää mikään teini-ikäinen tyttönen, joka vasta olisi itsensä löytänyt ja heti menossa perheelleen kertomaan..
Miten olette kertonut äidille lesboudestanne?
Ajankohtainen asia
245362
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
kattos kerroin
kerroin puhelimessa.. puhe oli edellisen päivän tapahtumista- niin kerroin sillä kerralla aivan kaiken ilman kaunisteluja..
Minä asun kaukana lapsuudenkodistani. Kirjoitin kaikkille perheenijäsenille kirjeen, jossa kerroin mitä olin, mitä olen ja ettei mikään muu ole itsessäni koskaan muuttunut, minä nyt vain olen tällainen ihan normaali.
Perheeni jakautui siinä kahtia. Äitini ei halunnut pitää minuun yhteyttä kahteen vuoteen ja vanhin veljeni yhä vieläkin on " jossain minulle tuntemattomissa ". Isäni sanoi, ettei olisi "tällaista" elämää minulle toivonut, mutta jos kerran olen onnellinen, niin hän hyväksyy minut sellaisena kuin sitten olen. Nykyisin, vuosien myötä, äitinikin on " tullut takaisin ". Hän nähtävästi tarvitsi oman aikansa huomatakseen, etten todellakaan ole mitään sen kamalampaa, vaan yhä se sama aikuinen, isän ja äidin lapsi. Naisystäväni on käynyt tervehtimässä perhettäni ja kaikki on ollut ihan hienosti.
Tunnustan kuitenkin, että perheeni jakautuminen ensin satutti hyvin paljon, en olisi uskonut koskaan jääväni ulkopuoliseksi heidän rakkaudestaan.
Nyt "kaikki" on hyvin. Aikaa se kuitenkin vei.
oon just muutama vuosi sitte ollu samas tilantees ku sinä.. mä oon niin huono puhuun henkevistä asioista suoraan niin pistin tekstiviestiä.. tyhmää seki oli mut ku en muuten pystyny asiaa ilmottaan niin.. äiti suhtautu siihen aika hyvin.. eihän vanhemmat voi lapsiansa ainakaa "hylätä" siks et ne sattuu hiukan poikkeen enemmistöstä.. nykyään puhun aika avoimesti kaikesta mitä mun elämäs tapahtuu..:) että huoli pois.. oon sitä mieltä et ilmotit sä asian miten vaan niin äiti ymmärtää aina..;)
Olin ollut setan järjestämissä bileissä. Ja äiti sitten seuraavana iltana kysy et missä sä olit. Sanoin, että setan bileissä.
.. Äiti ei tiennyt mikä seta on, joten tuli pieniä ongelmia selittää. Sanoin, että se on semmonen homojen ja lesbojen järjestö. Sitten maa räjähti ja taivas löi tulta. Äiti haukku mut siltä seisomalta ja jatko sitä ininäänsä monta kuukautta.
No nyt asiat on kunnossa, kun sovittiin ettei meidän perheessä asiaa oteta puheenaiheeksi enää ikinä.
..En sitten voi kertoa heille naisestani, mikä aiheuttaa ylenpalttista kummastusta tyttöystäväni suunnalta. Mutta minkäs teet, sopimus on sopimus. Eikä minua suuremmin kiinnosta kertoa vanhemmil mitään.
Vanhempani ovat todella konservatiivisia. Olen kartonut lesboudestani vain siskolleni, joka ei ollut moksiskaan, no ehkä vähän utelias :). Veljellekään en kerro, mutta luulen hänen tietävän. Vanhempani ehkä arvaavat, mutta näistä asioista ei meillä vain puhuta. Asun aika kaukana heistä, joten jaksan näytellä sitä soopaa harvoin siellä käydessä. Omassa kaupungissani elän omaa elämääni. Ei tämä hauskaa ole, mutta aina ei ole niitä vaihtoehtoja.
Olen muuten sinkku. Mitä ajattelisit tämmöisestä perhetilanteesta seurustelusuhteessa?
Ei tommosen asian pitäisi häiritä seurustelukumppania.. ja sen pitäis ymmärtää asia.. kunhan et vaan vaadi sitä leikkiin jotai mitä se ei ole ain ku tulee sukulaisia käymään.. se saattaa loukata aika pahasti toista.. seki on aika ihmiskohtasta tietysti mut tää oli mun mielipide..;)
Itse kerroin vanhemmilleni hyvin suoraan... meilitse. :) Äiti kyllä soitti saman tien perään ja vakuutteli että asia on ok. Tässä vaiheessa oli jo takana 3 vuotta seurustelua saman naisen kanssa, ja hän oli jo aiemminkin käynyt meillä kotona "kaverinani", joten vanhempani tunsivat ja pitivät hänestä jo entuudestaan. Se saattoi jollain tapaa helpottaa asian hyväksymistä. Vaikka eipä ainakaan mulle mitään poikkeavia mielipiteitä asiasta esitetty, vaan vanhempani ottivat hänet perheeseen mukaan siinä missä muutkin miniät ja vävyt.
Ei kertominen helppoa ollut. Munkin vanhemmat tosi vanhoillisia. Isä sanoi, että saan käydä kotona, mutta tyttöystävä ei saisi olla mukana. Sanoín, että selvä juttu ja lähdin menemään. Puolen tunnin kuluttua soittelivat jo perään ja pyytelivät anteeksi.
Hetkessä "pehmentäminen" ei kuitenkaan käynyt. Useimmat vanhemmat tarvitsevat aikansa sulatella asiaa....sehän on ihan ymmärrettävää. He ovat eläneet vielä suvaitsemattomammassa maailmassa kuin me nyt. Lesbous on ollut vielä 70 luvun alussa rikos ja 80 luvun alussa sairaus, joten aikansa asennemuutos vie.
Vanhemmille täytyy vain antaa aikaa, mutta ei ikuisuuksia. Jos vuodessa ei tapahdu mitään muutosta parempaan, en ainakaan itse jaksaisi enää yrittää "käännyttää". Anna ajan kulua ja katso tilanne. Omalla kohdallani kertominen oli oikea ratkaisu.
niin kovan työn, pohdinnan ja tuskan takana kuin kertominen olikin, se kannatti. kerroin molemmille erikseen kasvokkain. koin sen hyvänä, koska näin pystyin selittämään sen molemmille rauhassa ja asiasta voitiin keskustella (sen mitä siinä tilanteessanyt järkytykseltä/hämmennykseltä kyettiin puolin ja toisin).
suhtautuminen jälkikäteen on ollut vaivautunutta ja asiaa on vältelty. asiasta puhuminen tuntui aluksi itsellekin vaikealta tunnelman muuttuessa jotenkin tukalaksi. viimeaikoina olen tietoisesti ottanut asiaa jatkuvasti esille ja totuttanut niin vanhempiani kuin itseänikin puhumaan asiasta. olen huomannut sen tuottaneen tulosta molemmin puolin. äitini ei itse vielä ota asiaa puheeksi, joten vastuu on minulla. "tyttöystäväasian" vältteleminen tuo minulle nykyään paljon vaivaantuneemman olon kuin siitä puhuminen vanhempien kanssa.
tavoitteenani on, että vanhempani ja tyttöystäväni voivat olla luontevasti tekemisissä toistensa kanssa. pitää vaan itse jaksaa kouluttaa vanhempia tähän.
kerroin.Kirjeessä siitä syystä etten halunnut ensireaktiota kuulla vaan antaa sulatella uutista. Ei mennyt kauaa kun äiti ilmoitti asian olevan ok, tosin siitä keskusteltiin jonkin aikaa mutta ihan rauhallisesti.
Siskot ja veljet ottivat ihan hyvin. Tosin miettivät että miksi kutsua tyttöystävääni=) ilmeisesti on vaikeaa sanoa tyttöystävä?
Mun mielipide on aloittaa kertomaan miltä tuntuu, miten onnellinen on ja millainen vahvuus se on kun oppii hyväksymään itsensä ja siten jaksaa kestää niitäkin jotka ei erilaisuutta ymmärrä jne.
Kun kaikki keinot on sallittuja=)
Vanhempani ovat jo yli 60v. Aluksi epäröin kertoa kun äiti on lestaadiolaisesta perheestä. Tosin itse ei ole uskovainen.
Kerroin puhelimessa. Äiti kysyi ensin että "onko ihanaa" :D ja tuumaili sitten, että onkin vähän epäillyt kun uutta miestä ei näy(eroni jälkeen) ja kun olen ollut lapsenakin aika poikamainen.
Isä sai kuulla veljeltäni ja se oli ollut vähän enemmän ihmeissään, mutta hyväksyi mutisematta.
Olemme käyneet molempien luona kylässä ja hyvin on otettu vastaan.
Vaikuttaako tilanteeni helppouteen se, että olen löytänyt itseni vanhempana. Sitä en tiedä, mutta luulen, että ei, koska olen luonteeltani ja avoin ja naiivi (niinku kultsini sanoo), että en ymmärrä, että siinä voisi olla jotain pahaa =8)
Tuon noiden lukemieni viestien ja kirjoittamani tekstin jälkeen soitin äidille ja kerroin, että rakastan häntä ja että kuinka ihana äiti minulla on kun hyväksyy lapsensa erillaisuuden. Äiti sanoi että sehän on ihan selvää, äiti on äiti vaikka voissa paistaisi. Sama rakas lapsi olen kuin ennenkin, olen sitten miehen tai naisen kanssa.
Itse olen eronnut miehestä vuosi sitten ja nyt näin hiukan vanhempana kanssa löytänyt tämän puolen itsestäni...nyt seurustelen aivan ihanan naisen kanssa ja olen kovasti miettinyt kertomista äidille...veljeni tietää ja suhtautui yllättävän hyvin...en osaa yhtään aavistaa miten äiti asiaan suhautuu...pitää vaan löytää sopiva hetki...
kerroin ja humalassa tietenkin kun en muuten uskaltanut. Ja kaikenlisäksi kerroin olevani bi, koska se oli jotenkin helpompaa sanoa sillä hetkellä, kuin lesbo. Ja olihan mulla kuitenkin yrityksiä miesten kanssa ollut, sitäkin äiti aina korostaa... Eli nykyäänkin hän pitää mua bi:nä menneisyyteni vuoksi, vaikka olen sanonut tykkääväni vain naisista. Ehkä hän elättelee pientä toivoa, että sittenkin löytäisin vielä miehen, en tiedä. Kyllä hän on sanonut mut hyväksyvänsä, on tavannut tyttöystäviäni, pitänyt heistä jne. Mutta silti tuntuu, että sisimmässään ehkä toivoisi toista.
Isällä vähän samanlainen suhtautuminen. Ja molemmat puhuvat aina tyyliin: "Se sun kaveri", kun puhuvat tyttöystävästä... Se hieman särähtää aina korvaan. Mutta kaikenkaikkiaan, tyytyväinen saa olla että hyväksyvät mut. Pahemminkin vois olla.
Lähetin äidilleni tekstarin yhtenä unettomana yönä klo. 02.30. Äiti soitti heti unen pöpperössä takaisin, ja kysyi, josko voidaan puhua tästä joskus muulloin. Sanoin että toki, en ollut tarkoittanut, että heti pitäisi asiasta keskellä yötä alkaa puhumaan.
No, siitä on nyt puoli vuotta. Vieläkään ei olla puhuttu asiasta sanaakaan. Mutta välit ovat säilyneet hyvinä :)
Eli, kiitos jo tähän mennessä kaikille vastanneille! Kertomienne tapausten pohjalta moni vaihtoehto tuntuisi hyvältä! Kirje olisi todella hyvä, mutta tintuu että tulisiko sen jälkeen nostettua asiaa uudestaan kovin luontevasti esille.. Puhelu/tekstari varmasti onnistuisi minultakin pienessä tuiskeessa, mutta ongelmansa siinäkin! Itse kasvokkain kertominen olisi kai se paras vaihtoehto, mutta hankalin kaikista! En vielä tiedä mihin vaihtoehtoon päädyn, mutta kirjoituksistanne on saanut ainakin hyviä vinkkejä, kiitos siis niistä=) Ja lisää tottakai saa laitaa... Ehkä käyn sitten tänne ilmoittelemassa perheeni reaktion, kun vain löydän sopivan tilaisuuden asiasta kertoa! Ja jaksan kyllä uskoa, että en tule perheeni osalta hylätyksi, vaikka ajatuksia se kuitenkin herättää!
Äiti oli ymmärtänyt minun ja siskoni puheista, että tapailen jotakuta. Hän sitten kysyi, tapailenko ja vastasin kyllä. Sitten, koska olin jo pitkään halunnut kertoa, sanoin: "Niin, en tiiä tiiätkö, mutta se on tyttö." Äitipä siihen: "En tienny." Johon minä: "Haittaako se sua?" (mitä en kysynyt siksi, että äidin mielipiteellä todella olisi väliä, vaan siksi, että halusin yksinkertaisesti tietää, mitä hän on mieltä). Äiti vastasi: "Ei tietenkään, pääasia, että sä olet onnellinen." Olin oikeastaan jo arvannut hänen vastaavan noin, mutta oli se silti ihanaa kuulla. :) Eikä sen jälkeen ole ollut asian tiimoilta kiusallisia hetkiä ollenkaan.
Tietenkin riippuu täysin äidin luonteesta, miten hänelle kertoo. Meidän äitimme nyt sattuu olemaan sellainen, että hänelle voi sen noin vain möläyttää. Keskustelimme asiasta vähän jälkeenpäinkin, eikä hän edes tuntunut vaivaantuneelta. Onnekseni hän on todella suvaitsevainen ja helposti tilanteeseen mukautuva.
Mua vituttaa kun elelen aika vaikeita aikoja identiteettini sekä muun tunnesekamelskani kanssa. Mä en kestäisi jos äiti (mikä on aina niin aito, empaattinen,sekä suora) alkaisi tuntemaan mua kohtaan inhoa ja vastenmielisyyttä. Se on ollut mulle sairaan mahtava ja ymmärtäväinen äiti. Todella rankkojen juttujen läpi äidin tuella olen selvinnyt jatkamaan matkaa...Mutta lesboutta hän halveksii, ja pitää heitä vastenmielisinä ja hänen mielestä ne ovat rupusakkia. Vaikka totuus on toinen! Ystäväni meni kännipäissään äidilleni örveltelemään jotakin lesbojuttuja minusta. Olin ihan raivona! Ei kai kukaan voi mennä toisen puolesta tommosia mölisemään, kun tämä ystäväkin tiesi kuinka tärkeää minulle olisi se kertominen, että kaikki menisi hyvin. En kestäisi jos perhe hylkäisi? Sanotaan niille jos ne ei hyväksy meitä, että pitäiskö meidän hyväksyä heitäkään heteroina?
Älä anna agressiivisuuden vallata tapaasi reagoida. Sinua peloittaa, mutta kummassa on parempi elää, pelossasi vai siinä väärässä kuvassa, joka äidilläsi sinusta on ? Ehkäpä hänelle muodostuisi toisenlainen mielipide homoseksuaalisuudesta, jos hän tiedostaisi oman rakkaan lapsensakin olevan sellainen/tällainen TAVALLINEN ihminen.
Pelko ei poista tosiasiaa. .. Eikä hätä ole koskaan " tämän " näköinen.
Sinäkin ystävä, Hanki Elämä. ;-)
suhtautui oma äitini. Odottelen kyllä että hän muuttaisi kantansa, turhaan odottelen ei ole muuttanut sitä tähän mennessä eikä muutakaan. Hyväksyy minut sellaisena kuin olen kunhan en toteuta omaa elämäntapaa hälle. Hieman on laittanut itsensä tässä miettivälle kannalle, miksi minä hyväksyisin hänen tai sisarusten ahtaat ajattelut siitä mitä on olla tasapainossa ja elää niin kuin sydän sanoo.
Sanomattakin selvää että en ole tervetullut heidän kotiinsa muuten kuin itsekseen, ja naiseni sai kaiken mahdollisen ryöpytyksen niskaansa..ei tarvitse olla paljon mielikuvitusta mitä mieltä he hänestä olivat tai jos minulla joskus enää on ketään.
pitää olla valmis ihan mihin vain, vastaanotto voi olla laidasta laitaan, kuten itselläni kiristyksestä lähtien päättyen uhkauksiin perinnöttömyydestä jos asia tulee yleisesti ilmi.
Enkä ole itsekään mikään tytönhupakko, en todellakaan.
Joku sanoi että tämänkaltaiseen käytökseen turtuu, niin olen huomannut että ei tuollainen käytös ja ajattelumalli enää koske itseen. sanomattakin selvää että koetin valottaa asiaa monelta eri kannalta, jätin jopa mielestäni hyvinkin asiallisen jutun naisparista eräässä lehdessä olohuoneen pöydälle käydessä, ei vaikutusta muuta kuin lehti oli siivottu pois, kuten teen minäkin heidät elämästäni kenties.
Eikös ole niin, ettei lastaan voi mitenkään perinnöttömäksi jättää, jos perittävää kerran olisi. Laki kyllä suojelee tässä asiassa. Turhaan kuitenkin alkaa riidellä siitä jo nyt, eikös vain.
Sinä olet sinä. Et voi pakoittaa muita elämäntapaasi hyväksymään, eihän kai kukaan voi pakottaa sinustakaan heteroa, ellet sitten itse sitä halua. Luulisin, että et asu kotona, äidin ja isän kanssa. Anna silloin heille omat ympyränsä ja elä sinä omaasi. ME emme ole vähempää, emme myöskään enempää. Vanhempasi pelkäävät oman kuvansa " pilaamista ". Etkö sinä olekin yksilö !
Ei väkivalta kasvata meitä mihinkään hyvään suuntaan. Jos et halua olla sen uhri, laita ovesi kiinni ja ole onnellinen sinun omalla tavallasi.
Minä ymmärrän kyllä hyvin, ettei kaikista ole oikein ja yksinkertaista pistää suhteet vanhempiin ja sukulaisiin jäihin. Ihmiselle voi olla tärkeää olla kosketuksessa juuriinsa, syntyperäänsä, lähtökohtiinsa ihan nykyhetken kannalta.
Ajattele vaikka niitä lukuisia ihmisiä, jotka aikuistuttuaan etsivät joko adoption, perheen sisäisen salaisuuden paljastuminen (esim. isä onkin postimies) tai muun syyn vuoksi todellisia vanhempiaan. Mitä se enää liikuttaa, kun itse tapahtumasta on kauan ja kaikki osapuolet elävät omaa elämäänsä, vai?
Eikä välttämättä ole helppoa elää sellaisen tiedon/arvelun kanssa, että on aiheuttanut vanhoille vanhemmilleen semmoisen sätkyn ja hämmennyksen, että kieltävät lapsensa.
Kaikille ei ole yhtä helppoa vaan porskuttaa ja keskittyä itseensä ja omaan elämäänsä, kyllä tämä on ihan todellinen kärsimyksen aihe.
Ja lapsen VOI tehdä perinnöttömäksi. Lakiosaa lukuunottamatta, joka on oliko se nyt 10% perinnön arvosta. Vaikka luulen, että itse teko, uhkaus ja asenne on se, joka on vaikea kestää, ei siinä välttämättä menetettyjä rahoja itketä.
On niin kovin helppo tuomita ja arvostella asioita, joiden ei usko koskevan itseään ja joista ei ole oikeaa tietoa. Kaikenlainen rasisimi juontaa juurensa tietämättömyydestä ja tuntemattoman pelosta. Usko vain, kyllä se äitisi mieli muuttuu, kun hän saa tietää, ettei asia enää olekaan vain jotain ulkopuolista. Silloin hän joutuu todella miettimään asoita ja perustelemaan kantansa itselleen. Suorittamaan itsetutkiskelua. Se voi kyllä ottaa hieman aikaa, mutta ei hänen rakkautensa sinuun miksikään muutu. Päinvastoin voi jopa syvetä. Ihmisen arvo on kiinni ihmisestä, ei suuntautumisesta, ja kyllä hänkin sen ymmärtää, kun vain hieman pohtii.
Voimia ja rohkeutta!