en tiedä, kuuluuko tämä tänne, koska minulla on muutama ystävä. tunnen silti itseni vähän yksinäiseksi, kun en näe heitä kovinkaan usein.. todella harvoin siis. On yksi, jota näen useammin, mutta hän ei halua ikinä kuunnella minua. Olen masentunut, ja olen alkanut sairastumaan bulimiaan. En oikeastaan halua bulimia-asiasta puhua kenellekään, mutta jos rohkaistun puhumaan jotain ongelmistani, hän näyttää kyllästynyttä naamaa, ja sanoo "just", tai sitten "hohhoijaa, en jaksa kuunnella". Ja muutkin juoksevat pois kun yritän puhua heille. Toisaalta kyllä ymmärrän heitä, koska ei kukaan tällaista jaksa, mutta joskus vain tuntuu etten selviä tästä yksin, ja tämä pahenee. Täytyy vain pitää kaikki oman pääni sisällä. En syytä heitä mistään, älkää käsittäkö väärin, tiedän että itse olen kehitellyt ongelmat päässäni. Oli kyllä ihan kiva kirjoittaa tänne. :) Usein ahdistaa ihan kauheasti ja minulle tulee paniikki. En oikein ymmärrä sitä. En vain voi sille mitään :( Olen 16. Olen varmaan sekopää, mutta joskus kun ahdistun tai suutun, itseni satuttaminen, kuten kasvoille lyöminen tuntuu helpottavan. Ei varmaan kannata toivoa, että löytyisi joku samankaltainen :D hyvää kesää kaikille, kuitenkin :)
ongelmia
*tyhmätyttö*
5570
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Et ole tyhmä tyttö, kun päätit kirjoittaa tänne! Jos on totta, että olet vasta 16, on sinulla onneksi aikaa selvitä ahdistavasta tilanteestasi. Se ei onnistu, ellet hae ihan ammattiapua, koska, vaikka ystävät ovat hyviä olemassa, eivät he osaa auttaa vaan ahdistuvat ja vetäytyvät vähitellen pois. Tosin jos sinulla olisi oikein hyvä ystävä tai läheinen, jolle saisit puhua kaikesta, mikä painaa mieltäsi, se auttaisi aloittamaan avautumisen. Tiedän erään nuoren kohdalta, että olisi pitänyt tarttua hänen ongelmalliseen tilanteeseensa jo paljon varhemmin. Nyt hän ponnistelee avautumisen tiellä ja alkoi uudelleen hakea ammattiapua, kun oli jo kauhena sulkeutunut ja eli lähes mielikuvitusmaailmassa, vaikka todisteli olevansa erittäin todellisuustajuinen. Sanoin, ettei hänen ole pakko kestää vaikeuksia, joita ei jaksa itse selvittää, vaan hänelläkin on oikeus tervehtyä ja viettää onnellisempaa elämää, nauttia elämästä. Ei tarvitse olla superkestävä vaan on oikeus olla heikkokin ja etsiä ja löytää elämälleen tarkoitus ja ilo elämään. Elämä on ikuista etsimistä, sillä tiellä me ollaan kaikki vanhemmatkin ihmiset, niin täydellisen epätäydellisiä! Jos kuitenkin ongelmat kasvavat, ei voi elää onnellista elämää, johon elämä on tarkoitettu. Sinulla on vielä henkisen kehittymisen aika menossa, joten hae vaan apua esim. koulusi henkilökunnalta. Osasithan noin hienosti kertoa sinua vaivaavasta tilanteesta, joten jos jatkat samalla lailla, pääset vähitellen uuden elämän alkuun.
...ehkä haukut mut tämän viestin jälkeen, mutta ei se mitään...
Kerro siitä Jumalalle... On sinullakin enkeli...
Jos haluat itseäsi rääkätä, niin lähde vaikka lenkille, se auttaa kummasti huonoon oloon ja on kaiken lisäksi terveellistä.
Toisekseen, jos ystäväsi eivät halua kuunnella sinua, niin mielestäni he eivät silloin ole kovin hyviä ystäviä.
Ystävien pitää tukea toisiaan.
Hommaa mailikavereita, heille minäkin olen huonoa oloani purkanut ja he minulle.
Auttaa kummasti.
Kiva kun jaksoitte lukea :) Ehkä minun tosiaan pitäisi puhua vaikka kuraattorille tai jollekin. Minä käynkin joskus lenkillä, silloin voi ajatella, ja mesessä joskus puhun yhdelle kaverille, jota en kuitenkaan ole tavannut oikeasti. Hän ei varmaan ahdistu, koska ei ole niin lähellä. :) Ja "ehkä tyhmä" (et sinä minusta vaikuta ollenkaan tyhmältä) en tietenkään hauku sinua! :) Olen joskus yöllä ihan muuten vain laittanut kädet ristiin ja miettinyt murheitani, kyllähän se helpottaa vähäsen. Täytyy yrittää jaksaa.
Tien tasan tarkkaan miltä susta tuntuu! Oon kokenut itse saman ja olin itsarin partaalla mut sit otin itteeni niskasta kiinni ja hain ammattiapua mielenterveys toimistosta kun ei ollut ketään muutakaan jolle puhua. Ei mulla todellisia ystäviä ole vieläkään mut kavereita jokunen. Yleensä mulle kaikki purki huoliaan mut kukaan ei jaksanut kuunnella mua, olin kuin roskakori kun jaksoin kuunnella muita. Nyt kuitenkin sujuu paremmin ja tien et jos alkaa ahdistaa niin on apukin lähellä.