Monta viikkoa tai kuukautta olette ikävöineet ja onko ikävän tilanne toivoton vai odottava? Kuuluuko ikävä elämäänne vai yritättekö pyristellä siitä irti? Koetteko tärkeäksi palstan ikäväin hoidossanne vai onko tämä vai välietappi johonkin mahdolliseen hyvään?
Ikävästä ja ikävöinnistä
Anonyymi-ap
34716
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 34
Vanhimmat
Kokopäivätyötä vuodesta 2021 alkaen💔
Sain palkaksi hymyn, vai sainko?
T.mummon moro, mummelista?
Rauhallista illanjatkoa, turvallista.
https://m.youtube.com/watch?v=dhYtlEfaonw
Sinun täytyy olla siis moderaattori.
109 päivää 😊🥲
Palstasta ole muuta kuin haittaa .
Taitaa olla kumpaakin,toivoton ja odottava monella täällä,en ymmärrä miks täällä kukaan ei käy oikeassa elämässä 🤷🏼♂️
Vuosia. On toivoton ja silti odottava. Ei pysty irtautumaan. Missä vaan kuljen, niin hän kulkee mukana.
Oon ikävöinyt jo maaliskuusta lähtien, vaikka välillä nähtiinkin. Hän ei mua 💔 teki sen hyvin selväksi.
Jotenkin vain tuli mieleen kommenteistanne että joku olisi edesmennyt,ei kai sentään,toivon niin,aina on toivoa ❤️
En kommentoinut noihin ylläoleviin, mutta omalta osaltani voin sanoa, että kyllähän se tuntuu kuin toinen olisi kuollut reissullaan, jolle lähti eikä koskaan palannut sieltä. Kun kaverinsa kertoi, mitä olikaan tapahtunut, kun en saanut puolisooni yhteyttä ja kysyin hänen kaveriltaan, jonka luokse hän siis meni, kysyin miten minun vaimoni jakselee, kun ei mitään kuulunut hänestä ja kaverinsa sitten kertoi tapahtumat. Ne eivät olleet mikään liikenneonnettomuus tai muukaan sellainen, vaikka kaikki kauhuskenaariot kävin päässäni läpi. Ei suinkaan. Kun minä hädissäni, jopa tuskassa odotin jotain tietoa hänestä, jota ei olisi kuulunut, jos en itse olisi kysynyt hänen kaveriltaan, niin totuus olikin aivan muuta ja se järkytti minut niin, että uskoin pitkän aikaa hänen ikäänkuin menehtyneen siellä matkallaan. Piti tehdä paljon töitä sen eteen, että pääsin yli siitä ajatuksesta ja että viimein pystyin tajuamaan, miten asiat lopulta menivät.
Siksi koin kuitenkin parhaimmaksi ajatella hänen menehtyneen, että pystyin edes jotenkin hyväksymään hänen menneen lopullisesti pois. Sekin parempi kuin se oikea tapahtunut. Ja kunhan aikaa on kulunut vielä jokin hetki lisää, pystyn sitten hyväksymään sen oikean version asiasta. Se oikea versio ei kuulu tänne jaettavaksi. Siksi en sitä tähän kirjoita.
En vain jaksa ymmärtää, miksei mulle voinut kertoa alunperin mitään. Enkö ollut ansainnut sitä? Mieluumminko ansaitsin kertomatta jättämisen? Minäkö olin se paha, joka teki väärin? Mielestäni en missään vaiheessa toiminut niin.
No, nämä on näitä asioita, joita yhäkin joudun käymään läpi. Joka päivä. Lähes joka hetken päivästä. Yhäkin joudun työstämään sitä ajatusta, mikä siinä taustalla lopulta oli. Saattaahan siihen kulua kenties vuosia lisää, mutta vie sen ajan, minkä vie. Enhän mä sille muutakaan voi. Käsittelen ja pala palalta yritän sisäistää ja hyväksyä. Hyväksyä sen, mitä ja miten hän teki mulle, mutta myös sen, että hän ei todellakaan palaa enää reissultaan. Siltä, jonka piti kestää vain muutaman päivän. Niiden muutamien päivien reissun takia joudun käymään vuosia kestävän henkisen balanseerauksen ollakseni taas oma itseni ja löytääkseni minäni. Se minäkuva kun lähti siinä samalla. Kuin olisi puolet kehostani revitty, raadeltu irti. Kipuineen päivineen. Siltä se silloin tuntui ja yhä ajoittain edelleenkin tuntuu. Psyykkaan itteäni, yritän löytää sen balanssin, missä mun on hyvä olla tai edes kohtuullisen hyvä. Siitä voin jatkaa paranemista tällä ajatteluntiellä, jossa kaikesta tulee lopulta vain yksi piste. Se viimeinen piste, jolloin pystyn unohtamaan ainakin tietyn kivun ja tuskan, hädän ja ikävän. Siihen on vielä kuitenkin matkaa.
Anteeksi pitkä sepostukseni.
Ikävöiminen on merkillistä...Monia ihmisiä, pitkään, vuosia...Mutta parempi sana olisi suruprosessi...Ei ole kuolleista kohdallani kyse. En pyristele ikävästä irti, lähinnä on rakkauden täyteistä surua, joskus jopa iloa, hauskoja muistoja, kunnes se suru ottaa vallan...Mulla ei ole ongelmaa, prosessissa muuten, mutta suru aiheuttaa jo vastareaktioita. On helvetin kuluttavaa ja väsyttävää, Pyrin tietoisesti välttämään herkistymistä sille, ei vaan huvita enää, ja laukaisee lähinnä vitut! Asenteen, ja sisuuntumisen siihen, ettei tää voi olla yhtä luopumista, vaan nyt kiinni elämään isolla E:llä.
Kyllä kaikki surun tunteet kannattaa kohdata ja tuntea. Mitä voi käydä, jos on paljon surematonta surua eikä anna itsensä tehdä surutyötä? Suru muuttaa muotoaan vihaksi ja kohdistuu omaan itseen. Siitä syntyy masennus. Joskus ihan toimintakyvyn lamaannuttava masennus, josta ei niin vaan toivutakaan enää.
Häh? Ei kaikki surut muutu vihaksi. Ei hemmetti, mikä ajattelutyyli.
Ei, jos kohtaat ne ja tunnet.
Se ei ole aina ihan yksioikoista, ja jokainen käsittelee tavallaan...
Aloittajalle: olet muotoillut otsikkosi kieliopillisesti väärin, kysyttäessä ei voi kysyä "monta", on kysyttävä "montako"
Tästä syystä en pysty edes vastaamaan aloittajan kysymykseen. Virheellinen kielioppi estää, kun ei kerta kaikkiaan ymmärrä mitä aloittaja edes tarkoittaa. On tämä hankalaa.
Reilut 8 vuotta. Ensimmäiset pari vuotta oli pahimmat, silloin ikävä oli jatkuvaa ja päivittäistä. Nykyään käy mielessä enää silloin tällöin. Palsta on jollain lailla auttanut asian käsittelyssä.
Minullakin ikävää ollut jo 10 vuotta. Palstaa luen huvittaakseni itseäni samankaltaisten ajatuksilla.
Kysymys edellä kirjottaneille. Oletteko olleet näkemättä ikävänne kohdetta? Jos olette, niin onko se auttanut?
Ei asuta samalla paikkakunnalla, enkä ole käynyt stalkkailemassa kotiaan.
Olen kaivannut häntä jostain vuodesta 2019 lähtien. Palstoista on ollut lähinnä haittaa, vaikka aluksi näillä tällaisilla olikin ehkä hieman helpottava vaikutus, kun sai tuutata tunteensa bittiavaruuteen. Sitten sitä alkoi välillä harhautua ja luulla viesteistä kaikenlaista. Se puolestaan pahenti vain tilannetta.
Olen varma, ettei kaivattuni pidä minusta tai tunne vetoa minua kohtaan. Ei voi olla suhteessa, jos ei ole molemminpuolista tunnetta ja vetovoimaa. Järki sanoo selvästi, että minun pitäisi löytää joku toinen. Mutta kun ei vaan löydy toista, joka kolahtaisi yhtä kovaa! Välillä näkyy yksittäisiä naisia, joiden upea kroppa vetää puoleensa. Tai äly tai luovuus kiehtoo, mutta sellaista kokonaisvaltaista ihastusta ei heihin vaan muodostu. Ehkä muodostuisi, jos olisin joskus "saanut" ihastukseni ja se olisi päättynyt eroon. Ehkä siinä tapauksessa ylipääseminen olisi helpompaa ja nyt olisin jo avoimin mielin katselemassa uusia.
Olen ikävöinyt siitä lähtien, kun hänet ensi kerran näin. Siitä on niin kauan, etten voi kertoa, mutta se tapaaminen tuotti tunteen, jota en osaa sanoin paremmin kuvailla, kuin, että tiesin heti, että tällaista kokee vain kerran elämässä.
Kuitenkin hänellä oli erilainen elämänvaihe, eli melko uusi suhde. Itkin monta vuotta joka päivä, kun tiesin, että hän on saavuttamaton. Silti rakastin ja rakastan edelleen yhtä paljon. Kukaan toinen ei ole saanut minua tuntemaan näin, joten olen ollut yksin.
Nyt olen menossa muutaman viikon kuluttua paikkaan, jossa tapasimme ensitapaamisen jälkeen ensimmäisen kerran. Toivon, että ympyrä sulkeutuisi nyt niin, että vihdoin pääsisimme lähemmäksi toisiamme, voisimme murtaa muurin.
Olemme molemmat melko ujoja ja arkoja.
K
Jaahas, toinenkin K täällä tai sitten trollausta..
Tietenkin se on toinen K-ihminen. Luulitko oikeasti että sinun lisäksesi muita ei ole? 😂
Miksi olisi trollausta? Olen kyllä Kn.
ap
En luullut, ei tarvitse ilkeillä.
K, olisko 100?
Ei hän minua ikävöi. Elää uutta elämäänsä.
Kohda vuoden verran kulunut aikaa. Tiedän, että mitään ei voi tapahtua, ainakaan pitkään aikaan (jos koskaan), joten olen aika lailla sinut ikäväni kanssa jo. Se on koko ajan taustalla ja saa puolestani ollakin. En yritä pyristellä siitä irti. Se päättyy siihen, jos toinen muuttaa kauas (kauemmas) pois tai päätyy yhteen jonkun muun kanssa. Palsta on sillä välin "välttämätön paha". Jos ikävä jää taakse niin sitten jää palstakin.
Alkanut taas uudestaan tänä kesänä, vaikken voi sanoa edes tuntevani häntä. Jokin kumma vetovoima siinä naisessa vaan on. Tiedän olevani vailla mahdollisuuksia, vaikka omasta puolestani voisi olla mahdollista että kaikki menee niinkuin unelmissa. Odotan että aika tekee temput...Palsta, psykologinen juttu.
Tää on varmaan loputon ikävä..
Loppuu se aikanaan. Kukaan ei ole korvaamaton, vaikka just tällä hetkellä siltä tuntuisikin. Sivuhemmo
Kuutisen vuotta. Tilanne on täysin toivoton, ollut alusta saakka. Ei tämä tule tästä muuttumaan ja tähän nyt on tottunut jo. Se on osa elämää siinä missä ikävä poisnukkuneitakin kohtaan. Tavallaan sen voi jopa ajatella niin, että hän on kuollut pois minun elämästäni, vaikka edelleen elossa onkin. Kirjoitan tänne lähinnä vain, kun koen, että tästäkin näkökannasta voi ehkä olla jollekulle jotain hyötyä. Ikävän kanssa oppii elämään, eikä se ole jatkuvaa ja akuuttia.